Kuvat kertovat tarinoita

Pienet lapsen- ja lapsenlapsenlapseni ovat kysyneet minulta silloin tällöin, miksi otan niin paljon valokuvia. Olen vastannut totuudenmukaisesti ottavani paljon kuvia erityisesti silloin, kun minulla on hyvä olla. Se pitää paikkansa, sillä selatessani valokuviani, huomaan, että joskus on aikoja, kun kuvaamiseni on ollut olematonta. 

Kuvien vähäisyys joinakin aikoina ei missään nimessä ole mikään ongelma, sillä valokuvia ja videoita on olemassa yllättävän paljon. Huomaan usein eläväni nimenomaan valokuvien kautta. Visualisoin itseni kirjoittamaan ja jakamaan kuvia katseltuani ja tutkittuani valokuvia. Tutkin valokuvia entistä tarkemmin. Olen toki tehnyt sitä jo paljon aiemmin 2000-luvulla, jolloin aloin käyttää kuviani postikorteissa, valokuvakirjoissa ja valokuvatauluissa.  Ne harrastukset jätin sittemmin. Olen myöhemmin purkanut näyttelyissä olleita tauluja. Nykyisen vuokra-asuntoni seinille en ole tehnyt yhtään lisäreikää niissä ennestään olleiden muutaman ruman reiän lisäksi. Valokuvatauluja saattaa olla vielä alakerran varastokopissa kaikkien muiden taulujen ja maalausten seassa.  Eli kuvien runsautta voisi pitää jopa ongelmana.

Viimeisimmän vuoden aikana olen pähkäillyt monia asioita juuria myöten.  Siihen on ollut vihdoin aikaa, muttei ei sittenkään riittävästi. Takana on nimittäin monen monituista vuotta, jolloin olen yrittänyt pysytellä pinnalla ja jaksaa tehdä kaiken, mitä on tehtävä. Aika usein olen unohtanut itseni sivuun, jättänyt minähenkilön odottamaan sieluaan ja innostustaan. Ihminen on monimutkainen olento, joka selviää eteenpäin uskomattomilla voimillaan.  Joskus sitä vain ymmärtää, että olisiko vain taas aika luoda nahkansa. Eihän se näy aina edes ulospäin eikä kukaan ole siitä kiinnostunut tai edes ymmärtäisi sitä.

Yksi merkittävimmistä muutoksista, jonka olen tehnyt, on hidastaminen.  Oikeastaan voisin kutsua sitä nyt tietoisesti hidastamiseksi.  Olen aina ollut hyvin nopea liikkeissäni, joskus jopa ylpeä siitä.  Tosin olen ennenkin kuluttanut kiinnostaviin asioihin paljon aikaa, hidastellut, pysähdellyt, tarkkaillut, paneutunut. Olen aina jäänyt paikalle viimeiseksi, kun kaikki muut ovat porhaltaneet vauhdilla eteenpäin. Olenkin sanonut, ettei minulla ole koskaan kiire minnekään. Voikin olla, ettei kukaan muu kuin minä huomaa tätä tietoista hidastamista. Sitä ovat viimeisimmän vuoden aikana monet muut myös joutuneet tekemään.

Ymmärsin, etten millään tässä elämässä ehdi tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut tekeväni. Lopetan siitä murehtimisen kokonaan. Jos osaan. Otan edelleen runsaasti valokuvia, koska valokuvaus tuottaa puhdasta iloa. Kaikki ottamani kuvat ovat hyvässä tallessa, joukossa on myös runsaasti huonoja kuvia, koska ilman niitä kuvien koko tarina ei olisi riittävän selkeä.  Valokuvaan tai yritän valokuvata myös unissani. Juoksen hakemassa kameroitani kirkkaan värillisissä unissa, jos kamera on jäänyt matkasta pois. Tutkin kuviani aina silloin tällöin. Joskus jopa liian usein, koska tutkiessani juutun niihin. Kuvat ovat mielenkiintoisempia, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Blogeissani olen julkaissut tuhansia valokuvia.

Nykyään kaikki ihmiset ottavat loistavan hienoja valokuvia ja jakavat niitä erityisen runsaasti sekä Facebookissa että Instagramissa. Älypuhelimen kamerat ovat kehittyneet oikeiksi kameroiksi. Otan edelleen myös valokuvia kameroillani, vaikka usein vähemmän. Vanha Canon EOS-kamerani pitkällä putkella on toiminut jo pitkään melkein paparazzi-kamerana, jolla olen kuvannut asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista kadun, pihan ja puistoalueen tapahtumia. Mielestäni kuviin on hyvä liittää aina tarina. Tai niihin liittyy. En ole vielä jakanut edellä mainitsemiani kuvia missään. Niillä kuitenkin on selkeä tarina, vaikkapa ”Maaseudun taajaman elämää korona-aikana”. Katsotaan nyt.

Tarinan takaa pilkistelee usein kehitystarina, joka saattaa johtaa eteenpäin. Miten, sen aika tulee näyttämään.

Valokuvillani voin myös todistaa asioita, vaikka se ei ole edes tarpeen. Uudet ihmiset ovat vallanneet minulle rakkaat ulkoilupaikat ja muut kohteet. Ne ovat paikkoja, joista olen vuosikymmenien ajan etsinyt rauhaa ja viihtymistä. Nyt pandemian aikana niille on houkuteltu ihmisiä laajasti ympäri Suomea. Tuusulan kuntakin pyytää ihmisiä laittamaan kartalle rakkaimman kohteensa.  Kartan avulla houkutellaan paikalle lisää väkeä myös muualta Suomesta.

”07.05.2021 klo 13.35

Piirrä sydämesi Tuusulan rakkauden kartalle – toisin sanoen kerro meille, mikä sinun mielestäsi on sydäntä sykähdyttävin paikka Tuusulassa: Mikä paikka on sinulle rakkain? Mihin paikkaan liittyy lämpimimpiä muistoja, tärkeimpiä hetkiä tai intohimoisimpia tunteita?

Laadimme ehdotusten pohjalta Rakkauden kartan, jota voimme käyttää yhdessä tutustuaksemme paremmin Tuusulaan.

 – Tuusulan kunta kerää vinkkejä paikoista 5.5.2021–27.6.2021, ja julkaisee Rakkauden kartan vielä kesällä 2021. Vinkkien kerääminen on osa Rakkauden taidetta -teemavuotta, jonka käynnistimme huhtikuussa. Rakkauden taidetta on puolestaan kulttuurista ja luonnosta ammentavan Tuusulan brändimarkkinointia, jonka avulla haluamme tehdä koko Tuusulaa tunnetuksi ja tuoda lämpöä koronan vielä leimaamaan aikaan, pormestari Arto Lindberg kertoo.

Rakkauden karttaan etsitään erilaisia sydäntä liikahduttavia paikkoja: Rakkautta on muukin kuin esimerkiksi ikimuistoinen ensisuudelma – se voi olla myös rakkain lenkkipolku, oman kylän raitti, ihanin uimaranta tai mitä tahansa muuta vahvasti mieltä liikuttavaa.”

En taida laittaa tietoa omista paikoistani yleiseen jakeluun. Jo nyt huomaan, että paikat Kirkkoranta, Fjällbo, Halosenniemi ym. ovat tupaten täynnä väkeä jo aamuvarhain. Kirkkorannassa on laituri ja rannat täynnä kalastajia, muualla ihmiset istuvat piknikkiä viettämässä. Tällaista erakoksi muuttunutta ihmistä joukkotapaamiset eivät innosta. Kaikilla mainitsemillani paikoilla ja monella muulla mm. lempipaikallani olen käynyt parikymmentä vuotta. Käyn toki edelleen. 

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muusta asiasta, syntyneistä ideoista ja niiden toteuttamisen aloittamisesta. Mutta sitten väsymys iski enkä enää päässyt alkua pidemmälle.

Tämäkin blogi on odottanut, että päättäisin sen. Tänään on siihen hyvä päivä. Ikkuna, jonka edessä kirjoitan, on täynnä vesipisaroita. Tänään on vaihteeksi sateinen päivä. Vanhempi väki lienee rynnännyt äänestämään kuntavaaleissa, koska on ensimmäinen etä-äänestyspäivä. Kirjasto ja kauppa ja jopa varsinainen äänestyspaikka ovat kotoani vain kivenheiton päässä. Mieleni on hiukan surullinen, voisi sanoa, että itken vesisateen kera. Olemme siirtymässä oikeaan kesään iloisesta keväästä.

Tapaamme taas perheen kesken. Eilen kävin lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa pikku retkellä heidän kotinsa lähellä. Jännittävä huomata, että retket tuolla alueella ovat jo melkein perinne. Jälkikäteen tutkin, missä oikein oli siellä lähistön pellolla seisoneen ladon paikka. Kuvasin sitä kesällä 2006. Kuvia tutkiessani, huomasin, kuinka ketterä silloin vielä olin. Siitä on nyt 15 vuotta. Valokuvia selatessa tulee joskus surullinen mieli.

Yritimme ottaa tyttärentyttärestäni ja hänen runsaan vuoden ikäisestä tyttärestään valokuvaa tuomen alla. Hän oli nähnyt vastaavanlaisen kuvan minusta ja äidistään samanikäisenä ja olisi halunnut vastaavan itsestään ja tyttärestään. Minä vuorostani muistelin kuvaa itsestäni kotipihalla suuren tuomen juurella, ehkä 1,5 tai 2-vuoden iässä, yksin punainen pipo päässä.  Samana aamuna olin huomannut samanlaisen ison tuomen Vanhankylän niemessä Järvenpäässä. Kiertelin siellä aamuvarhain melkein parisen tuntia. Alue on hyvin laaja ja siellä on pidetty paljon erilaisia tapahtumia. Aamuisin siellä näkee lähinnä lenkkeilijöitä juoksemassa tai pyöräilemässä ja koiran ulkoiluttajia.

Siellä käydessäni ajattelen lähinnä paikan historiaa ja ihailen valtavia, vanhoja puita. Rannat ovat täynnä piilopaikkoja. Vanhankylänniemessä oli kartano, jonka historia alkoi siitä, kun ratsumestari Nils Laurinpoika sai tilan haltuunsa. Hän sai ansioistaan sodassa nimen Stålhana, joka tarkoittaa pistoolin rataslukkoa. Hän ajoi Tuusulan itsenäistymistä Sipoosta ja hänen aikanaan Tuusulaan rakennettiin ensimmäinen, vaatimaton puinen kirkkorakennus, joka 1700-luvulla korvattiin nykyisellä kirkolla. Stålhanan tunnus on myös Tuusulan vaakunassa. Nils Stålhana eli vv. 1594–1657. Täältä löydät lisätietoa hänestä ja täältä Vanhankylän kartanosta. Järvenpään alue oli aiemmin osa Tuusulaa, mutta 1950–1951 siitä tuli itsenäinen kauppala, joka 1967 muutettiin kaupungiksi.  

Jää tulevaisuuden ratkaistavaksi, jos nyt sitä tarvitsee edes ratkaista, mitä tapahtuu paperisille valokuville. Nimittäin lapsenlapsieni sukupolvi ainakin osittain ei enää välitä paperikuvista. Printtaan joskus tyttärentyttärelleni jonkun valokuvan, jonka hän haluaa antaa vanhoille (eli minun ikäisilleni tai vanhemmille) sukulaisille.  Itselleen hän ei niitä halua.

Siinä asia, joka tekee surulliseksi.