Kuvittelemisen mestarit

Syntymäpäivääni edeltävänä yönä heräsin, mikä nyt ei oikeastaan ole mainitsemisen arvoista, koska heräilen usein. Ymmärsin, että oli jo syntymäpäiväni. Hapuilin kädelläni sängyn viereen, josko siinä olisi tuoli ja tuolin päällä äitini siihen laittamat lahjat valmiiksi aamua varten.  Me kaikki lapset tulimme samalla tavalla huomioiduksi. Siksi oli ihana herätä omaan jokavuotiseen juhlapäivään. Meille kaikille jää lapsuudesta paljon erilaisia muistoja, jotka auttavat meitä vielä aikuisena kuvittelemaan ja palaamaan muistojen kautta moniin erilaisiin asioihin.

Kävin tarkistamassa joenrannan tilanteen.

 

Aamulla noustuani ylös, ajattelin tehdä päivästäni erityisen. Etukäteissuunnitelmat eivät yleensä pidä, koska olen erityisen joustava ja sopeudun muutoksiin tilanteen mukaan. Olin sopinut, että käyn ystäväni kanssa Kukkatalossa. Kiitin itseäni, etten ollut käynyt siellä edellisenä päivänä ulkoilu- ja kauppareissun yhteydessä, vaikka olin alun perin suunnitellut.  Vaikka kaikki myös nyt meni eri tavalla, niin päivästä tuli kuitenkin hieno.

Satakielen laulutuomi ja ympäristö ovat vielä harmaita.

 

Aamuajatukseeni kuului ajatus kuvitelmista, jotka ovat yllättävän paljon viimeisimmän vuoden aikana johdattaneet minua. Vuosi sitten keväällä kuvittelin kuljeskelevani hiljaisen Helsingin kaduilla. Niin hiljaista siellä ei ole tänä vuonna ollut. Kuvittelen koko ajan jotakin. Aloin heti aamusta kuvitella aloittavani uuden blogikirjoituksen, tämän, jonka pääsin aloittamaan vasta illalla. Tavalliset touhut veivät aamupäivästä yllättävän paljon aikaa. Kesken tukanpesun innostuin taas kuvaamisesta, otin jalustan esiin ja otin muutaman kuvan kameran itselaukaisulla minusta omassa ympäristössäni ennen kuin lähdin hakemaan ystävääni. 

 

Kukkakauppareissu venähti, osin siksi, että istuimme osan ajasta autossa jutellen. Sitten menimme vielä ystäväni luokse kahville ilahduttaen erityisesti hänen koiraansa. Me kaikki, sekä ihmiset ja eläimet olemme erityisen iloisia, jos saamme edes hetken olla muiden seurassa. Vuosi on vaikuttanut meihin paljon.

Kuvittelu auttaa meitä ja kaikkia setviessämme pandemian vaikutuksia yksilöön. Muutoksia on jatkossa tultava, muuten tällä pandemia-ajalla ei ole mitään merkitystä. Emme voi jatkaa enää samanlaisessa maailmassa kuin aikaisemmin. Mitä muutoksia henkilökohtaisesti haluan, jätän sen vielä auki, mutta jokaisen meistä on aika ajatella asiaa omalta kohdaltaan.

Kuvittelen usein tätä idänpuoleista pihaa ennen, jossa krookusten purot vaelsivat mäkeä alas ja peittivät omenapuiden alustat. Sinivuokot olivat levinneet kaikkialle pihalle lintujen kuljettamana. Nyt pihalla ei kasva enää yksikään kukka. Vain ne huonommat omenapuut ovat tallella.

 

Viivyin yllättävän kauan ystäväni luona. Meillä on aina paljon muisteltavaa. On ollut omituista tajuta, että useimmat tuntemamme ihmiset ovat meitä nuorempia. Minua se on usein riipaissut, koska se tuo erityisen lähelle ajatuksen, että aikani alkaa olla ohi. Tekemiseni ja kirjoittamiseni eivät ole kiinnostavia, ei ainakaan siinä maailmassa, jossa elämme. Sitten otan kuvittelun viitan ylleni ja olenkin yhtäkkiä kiinnostava ihminen, ajatukseni ja tekoni ovat kiinnostavia. Riittää, että kuvittelen niiden olevan sitä. Tavallaan olen palannut takaisin nuoruuteen, kun kuittasin usein muiden vähättelyn sanoilla ”ei helmiä sioille”. Se on kyllä nykymittapuun mukaan rumasti sanottu. Sika on arvokas eläin. Kiinalaisen horoskoopin mukaan olen sian vuotena syntynyt. Ajatus tuli kuitenkin selväksi.

Perhoset lentelivät jokialueella, mutta vain yksi sattui kaukaa kuvaani.

 

Myöhemmin iltapäivällä kiittelin kaikkia ihmisiä, jotka eri väylillä olivat onnitelleet minua. Tein ruoan kahdelle päivälle. Erityistä oli, että tyttäreni ja lapsenlapseni Alex pistäytyivät onnittelemaan. Alex viettää ehkä loppukevään kotona koulusta, koska kärsii nenänvuotamisesta, jota maski vain edesauttaa ja koulussa ei saa olla nuhaa eikä vastaavaa vaan heti soitetaan hakemaan pois. Voi tätä maailmaa! Minuakin yskittää aina, kun olen ottanut maskin pois. Nenäkin alkaa vuotaa, jos jalat kastuvat. Niin kävi vähän aikaa sitten.

Isäni piti vauvakirjaani. Tässä kehitysvaiheitani ja lapsuuden hiuskiehkura.

 

Me kaikki olemme kuvittelemisen mestareita.  Pitää antaa itselleen aikaa kuvittelemiselle ja unelmoinnille. Joinakin päivinä kuten vaikkapa syntymäpäivänä se on helppoa. Muistan paljon muitakin sellaisia päiviä, jolloin olen leijunut pilvien päällä ja nähnyt valoisan tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia. Aina ei tarvita paljonkaan, kun kuvittelemisen moodi memee päälle.

 

Viikon seuraavina päivinä olin vuorostani väsynyt enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Suorittaminen ei tietysti ole aina pakollista. Viikolla oli sukuseuran Zoom-kokous, jonka pöytäkirjan sain ihme kyllä kirjoitettua ja jaettua heti seuraavana päivänä.  Minua on paleltanut ja väsyttänyt, nilkkani ja ranteeni ovat kipeytyneet. Huippupäiviä seuraa usein lasku. Alamäkeä on kestänyt koko loppuviikon. Silloin mielikuvitus ei lennä eikä luova työ onnistu. Joskus ihmettelen, miten yleensä olen koskaan saanut mitään aikaiseksi. Silloin olen myös erityisen skeptinen suunnitelmieni suhteen. Lähipäivien suunnitelmat pitää kyllä viedä päätökseen, auton renkaiden vaihto ja verikokeessa käynti. Ikkunoiden pesu saa vielä odottaa. Ehkä saan lyhyen pätkän keskeneräisiä kertomuksiani kirjoitettua.

Olen tällä viikolla juhlinut myös muiden syntymäpäiviä, mutta lähinnä somessa postailemalla joitakin kuvia.  Ystäväni Helmi täytti 89 vuotta ja puhuimme pitkään puhelimessa. Täyttäessäni täysiä vuosia kirjoitin blogin ”Vuosien välissä on paljon”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Jaan sen, jotta en tässä enää palaisi asioihin, joita olen muutenkin tällä viikolla hehkuttanut. 

 

Kun ajatus ei juokse, mielikuvituskaan ei kulje, silloin on aina hyvä katselle hetki menneisyyteen, vaikkei sinne kaipaakaan takaisin. Tasan 10 vuotta sitten, syntymäpäiväni ajoittui keskiviikolle. Jälkikäteen lehtiuutisten mukaan huhtikuun todettiin olleen harvinaisen lämmin. Tätä lopettaessani, tiedän, että sää on myös nyt vain lämmennyt.

Päiväkirjani sivuille olen liittänyt paljon pieniä lehtileikkeitä. Olin keskellä taidehistorian opintoja, juuri silloin aiheina mm. Rolf Sandqvist ja hänen maalauksensa ja Kiasman tarina. Kävin keskusteluterapiassa eroni ja sitä seuranneiden ongelmien takia. Syntymäpäivääni edeltävänä päivänä olimme käsitelleet asioitani sukukartan kautta. Oli aika hienoa, että terapeutti käytti pohjana sukukarttaa, koska niihin aikoihin olin alkanut perehtyä syvemmin sukututkimukseen ja osasin jo hyvin kuvata oman sukupuuni.

Hän johdatti sukupuun kautta ymmärtämään ominaisuuksiani. Sillä tiellä totesin jo olleeni, mutta olin odottanut tukea, kannustusta ja arvonantoa muilta ihmisiltä, usein läheisimmiltä.  Kirjoitin ajattelevani isääni, joka oli ehkä aluksi hakenut sitä samaa. Sitten hän oli ymmärtänyt saavansa sen toiminnasta ja hyvän tekemisestä. Siihen samaan olin minäkin päätynyt. Kiitosta ja kannustusta ei meille heru, vaikka sitä joskus toivoimme. Terapeutti sanoi saman, minkä jo olin ymmärtänyt, että minun on rakennettava kaikki tuki oman itseni sisälle.  Sinä vuonna 2011 kaikki luulivat, että täysiä vuosia tuli täyteen. Sain hirveän paljon kukkia ja huomiota, kun yleensä synttärit menivät melkein huomaamatta ohitse.  Kakkuni oli myös onnistunut. 

Kakku vuosimallia 2011

 

Pääsiäinen oli kymmenen vuotta sitten vasta kuun loppupuolella. Ajatukseni olivat mustia, olin kokenut pettymyksiä opinnoissa ja muut murheet painoivat.  Oikeudenkäynti oli lähestymässä. Jokakeväinen masennuksen alku oli uhkaamassa. Kehon muisti! Ajattelin sitä myös nyt, kun jäseneni kipeytyivät. Olemme tuollaisten tunteiden kanssa yksin. Sen huomasin, koska silloin vielä odotin saavani muilta ymmärrystä ja tukea. 

Silloinkin aloin kaivella vanhoista päiväkirjoistani aiempia kokemuksiani, jotka lähes aina olivat ajoittuneet kevääseen. Ja niitähän oli ollut vuosien mittaan paljon. Ihmisen omat kehon säikeet muistavat, mistä kaikki on alkanut. Silloin pitää mennä erityisen syvälle ja kauas.  Olin mennytkin ja oivaltanut, kuinka kauas menneisyyteen oli matkattava, aikaan, jolloin olemme juuri syntyneet.

Kukkia huhtikuun synttäreillä 2011.

Valitettavasti kehoni ei  enää kestänytkään vaan saman vuoden syksyllä 2011 alkoi reaktio, joka johti autoimmuunisairauteen, nivelreumaan. Ihmisen immuunijärjestelmä hyökkää virheellisesti ihmisen omia soluja ja kudoksia vastaan tuhoten niitä. Autoimmuunisairauksien syntymisen vaikutusmekanismeja ei ole pystytty täysin selvittämään. Oma tulkintani on ollut se, että erittäin pitkäaikainen ahdistus ja stressi olivat minulla sen vaikuttavia tekijöitä.  Yhdessä jonkin muun tekijän kanssa, sairastuminen oli mahdollista. Koronasta parantuneilla on huomattu myös taipumusta sairastua johonkin lukuista autoimmuunisairauksista. Lääketiede kehittyy koko ajan ja ehkä jonakin päivänä pystytään paikallistamaan kaikki tarvittava tieto parantamiseen.

Niin tai näin. Uskon, että useimmilla meillä on omat ongelmansa, vaikeutensa ja mahdolliset sairautensa, joiden kanssa meidän on elettävä. Ihminen kokonaisuutena on salaperäinen ja monimutkainen olento. Vaalikaamme itseämme, terveyttämme ja mieltämme! 

Pian vihreys rävähtää silmille!