Ajanvietteen vastakohta

Aika kuluu aivan liian nopeasti myös eristyksessä. Tutkin ja hävitän ja kirjoitan. Sen, mitä jaksan. Päivät kuluvat silti liian nopeasti. Korona tuli jo uniini. Jos lukee ihmisten kommentteja eri asioihin Facebookissa, joutuu ikävään pahoinvointiin. Miten ihmiset voivat olla niin riidanhaluisia, yksisilmäisiä, ilkeitä. Tiedän, tiedän, niitä ei pitäisi lukea. Joskus pahoinvointini heijastuu uniini. Älkää ihmiset lukeko ilkeiden ihmisten kommentteja! Ne satuttavat, vaikka ne eivät kohdistu meihin vaan johonkin toiseen onnettomaan, joka on mennyt esittämään oman mielipiteensä, millaisen tahansa.

Kaikki kuvat yhtä lukuunottamatta ovat syyskuulta 2011.

Joka päivä hävitän pienen kasan papereita. Tehtävä on hidasta, koska säilytän edelleen osan vaikkapa vanhoista lehtileikkeistä. Olen haukannut liian ison palan. Sen hallitseminen vaikeutuu koko ajan. Yksi paperinpala, jonka siirrän sivuun sisältää aina ison osan maailmaa. Aikanaan on ollut syy, jota en edes muista, miksi tallensin se. Ymmärrän hyvin, jos se koski kirjallisuutta, taidetta tai arkkitehtuuria kuten useimmiten. Vaikken niitäkään kaikkia. Suurin osa saa mennä menojaan.

Hämeen Sanomat julkaisi 29.9.2011 Tapio Lahtisen kirjoittaman kirja-arvostelun Richard Powersin (s. 1957 ) samana vuonna suomeksi Gummeruksella ilmestyneestä kirjasta ”Suopeus". Lukiessani artikkelia, mieleeni välähti, että olen myöhemminkin intoutunut samasta kirjailijasta. Se olikin viime vuonna, kun Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hänen uusimman kirjansa kääntämisestä. Mutta ensin tähän vanhempaa romaaniin, joka ilmestyi 2009  Yhdysvalloissa nimellä ”Generosity: An Enhancement"

Mielenkiintoinen valinta kirjan nimeksi, koska se viittaa geeneihin. Jos muistatte, minullakin yksi geeneihin liittyvä blogi odottaa vielä viime silausta ennen julkaisua. En kuvaa tässä tarkkaan em. romaanin juonta. Sen voi kuka tahansa googlata. Joka tapauksessa kirjassa on nuori nainen, jonka geeneistä löytyy onnellisuuden salaisuus. Se on tietenkin kirjailijan mielen luoma asia, joka johtaa myös ajatukseen tulevaisuudessa häälyvästä geenimanipulaatiosta. Silloin onnellisuusgeeniä voisi vaikka ostaa.

Artikkelissa mainitaan, että kirjailija Richard Powers on yksi ensimmäisistä ihmisistä, joiden koko geeniperimä on selvitetty. Nykyään kymmenen vuotta myöhemmin tämä on jo yleisempää. Onnellisuusgeeni on siis mielenkuvituksen tuotetta. Richard Powers on mm. Pulizerilla palkittu kirjailija (The Overstory 2019). Hänen mainitaan olevan myös ”paras elävä kirjailija, josta on et ole koskaan kuullut”. Ehkä siis joskus Nobel-kirjailija. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 12 erityisen laajaa, monisataasivuista romaania. 

Powersin  geeniperimästä löytyi 248 geneettistä muunnosta, jotka lisäävät hänen riskiään sairastua noin 80 tautiin. Häneltä löydettiin myös kromosomista 11 erityinen versio geenistä DRD4, joka vahvistaa taipumusta etsiä uusia kokemuksia läpi elämän. Näin artikkeli kertoo. Googlaamalla tuostakin geenistä löytyy vaikka kuinka paljon tietoa.

Meillä suomalaisilla on ehkä se kuvitteellinen onnellisuuden geeni, koska olemme jatkuvasti maailman onnellisin kansakunta. Raskaan historian ja menneisyyden painon kokenut kansa on noussut tässä asiassa koko maailman valokeulaan. 

Mutta mitä se onnellisuus on?  Nämä ovat minun pohdintojani. Ehkä onnemme on demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa on edistetty ihmisten hyvinvointia.  Kaikki eivät toki koskaan koe olevansa onnellisia vaan kadehtivat muiden rikkauksia ja iloa vaikkapa yksinkertaisesta elämästä ja pelkästä taipumuksesta olla onnellinen. 

En siis ole lukenut yhtäkään Richard Powersin romaania. Ne kaikki kuulostavat mielenkiintoisilta kuten vaikkapa ”Muistin kaiku"(The Echo Maker. 2006) Mutta ensi syksynä ilmestyvän ” The Overstoryn" ehkä tulen lukemaan. Kirja käsittelee puita ja ihmisiä. Mikä voisikaan olla kiintoisampi aihe!  Hänen vanhempia suomennettuja romaaneitaan löytyy vain antikvariaateista ja kierrätyskeskuksista.

 

En lähde vielä hankkimaan yhtäkään uutta kirjaa. On vähitellen päästävä eroon osasta kirjoja. Ei hävittämällä, vaan jollakin toisella tapaa. 

11.4.2019

Samana päivänä eli 29.9.2011, kun Hämeen Sanomat kirjoitti Richard Powersin uusimmasta suomennetusta kirjasta, Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin  otsikolla ”Keskustakirjaston paikaksi varmistui Töölönlahti". Kaupungilla oli silloin ”selvät sävelet” keskustakirjastosta. Oli päätetty järjestää arkkitehtuurikilpailu. 2013 valtuusto päättäisi rakentamisesta. Tarkoitus oli, että kirjasto valmistuisi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Apulaiskaupunginjohtajana tuolloin ollut Tuula Haatainen maalaili artikkelissa ”tiikerin harppausta" uudenlaiseen luovaan ja teknologian kehityksessä mukana olevaan kirjastoon.

Mitä minä tein syyskuussa 2011?

Itseasiassa olen käsitellyt tuota vuotta usein blogeissani, milloin mistäkin näkökulmasta. Niitähän riittää, vaikka niissä kovin usein ovat samat elementit eri asennoissa kuten koti, puutarha, opiskelu, perhe, ystävät.

Kuolemajärven Sirkiät sukuseuralla oli juuri ennen tuota päivämäärää ollut ensimmäinen varsinainen sukukokous sitten perustamisen. Me hallituksen jäsenet olimme kokemattomia. Olin kotimatkalla Raisiosta hermostunut nimenomaan siitä syystä, että emme onnistuneet kovin hyvin. Rutiinit luodaan vähitellen. Ihmiset eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mielipiteitä on useita. Työ on vapaaehtoistyötä eikä kukaan voi vaatia hallitukselta mahdottomia. Jäsenillä voi olla erikoisia odotuksia, mikä on tullut vuosien mittaan selväksi. Kaikki eivät edes ymmärrä, että suku voi olla suurempi kuin perusperhe. Siihen kuuluu serkkujen lisäksi pikkuserkkuja kaukaa.

Sukututkimus on se, joka saattaa herättää ihmisessä mielenkiinnon. Niin kävi minun osaltani jo varhaisessa vaiheessa. Tuolloin 2011 olin antautumassa sille kokonaan. Olin aloittanut alkeiskurssit Kansalaisopistossa. Hallinnossa mukana oleminen on se välttämätön lisäjuttu, mutta se tuo mukanaan muuta mielenkiintoista.

Syksy 2011 oli hengästyttävää aikaa. Ei ollut mikään ihme, että juuri sen syksyn mittaan aloin oireilla, mikä sitten seuraavana keväänä johti sairastumisen.  Nyt mietin sitä, mitä oikein yritin todistaa tuolloin itselleni ja koko maailmalle tai ainakin lähiympäristölleni.

Epäonnistumisen kierre saattaa johtaa näyttämisen tarpeeseen. Sitä tein siitä lähtien, kun jäin eläkkeelle. Sisään kerääntyneet luomistarpeet alkoivat samalla purkaantua. Keräsin itselleni aina lisää tehtäviä.  Juuri syyskuun loppupuolella kävin terveyskeskuksessa hakemassa apua korvakäytävän tulehdukseen, joka saattoi olla myös vakava oire ja johtamassa tulevaan sairastumiseen.  Kävin vielä lokakuussa viimeisen kerran elämässäni luovuttamassa verta. Olin "kehäraakki".

Silti uskottelin itselleni muuta. Opiskelin avoimessa yliopistossa. Olimme keskellä taidehistorian aineopintoja. Valmistelimme kukin proseminaaritöitämme. Oikeudenkäynti liittyen talon omistukseen ja eroon oli edelleen vireillä. Kesällä oli ollut käräjäoikeuden käsittely, joka sitten johti seuraavana vuonna hovioikeuteen. 

Kävin seurakunnan terapeutilla ehkä viiimeisen kerran. Tapasin ahkerasti ystäviäni. Kuljimme ympäristössä. Riehuin puutarhassa rakentaen uutta kukkapenkkiä ja välillä talon katolla putsaten rännejä. Halusin auttaa perhettäni ja suututin silloin pian 17-vuotiaan tyttärentyttäreni syystä, jota en ymmärtänyt.

Häpesin edelleen epäonnistumistani omassa suhteessani. Kukaan ei halunnut keskustella siitä. Ehkä heitä suututti se, että he menivät aikanaan samalla tavalla lankaan kuin minä. Sen myöntäminen oli vaikeaa. Joku ystävistäni väitti usein minun etääntyneen. No, ei mikään ihme.

Väitin kyllä päiväkirjalleni syyskuussa, että minulla ei ollut enää tarvetta puolustella itseäni, mutta ruumiin muisti toimi edelleen. Se toimi, kunnes se katkesi ja minun oli pakko alkaa pysähtyä. Se aika syyskuussa oli sitä ”multitaskingia” kovimmillaan. Selasin nyt kuviani ja muutaman sivun päiväkirjaani ja olin todella ällistynyt.

Siinä ajassa on vielä paljon sellaista, mitä voisin pohtia. Mutta ehkä en tee sitä. Kiihkeän elämäni jälkiä raivatessa ja papereita hävittäessäni, joudun silloin tällöin ajattelemaan ihmisen elämää monelta kantilta. Sen kummempaa merkitystä sillä tuskin enää on. Se on pelkkää materiaalia.

Eikä tämä ole pelkkää ajanvietettä. Yritän rimpuilla eroon jostakin. Ehkä.