Pieni välikirjoitus

Tiedän, että minun pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin alkaa haaveilla, muistella tai etsiä omia elinkerroksiani. Jokin pieni asia vie sivuraiteille, joille minulla kuten kenellä muulla tahansa on täysi oikeus lähteä milloin tahansa. Olisiko se ollut nyt Pariisin Notre Damen tuhoisa tulipalo. Olihan Pariisi nuoruuteni suuri unelma ja Ranskan historia kiintoisinta, mitä saattoi olla.

Notre Dame noin 1726 (lainattu  Rijksmuseumin  kokelmista ja rajattu)

Unelmani eivät toteutuneet, niinhän käy kovin usein. Oli astuttava tosi elämään. En kadu mitään kokemiani asioita ja elämää, jota olen elänyt. Mutta silloin tällöin käy niin, että jostakin raosta, jonakin hetkenä luiskahdan äkkiä kaukaiseen aikaan. On kulunut jo yli viisikymmentä vuotta.

Vasta 20.9.2002 saavuin ensimmäisen kerran Pariisiin. Kuvat, jotka ovat minusta ovat sisareni HL:n ottamia.

Löydän sieltä nuoren itseni, mutta näen siellä myös huomattavasti vanhemman itseni. Me molemmat olemme edelleen samoja kuin alle kaksikymppisinä. Siirtelen omia ”luonnoslehtiöitäni” ja kirjoituksiani paikasta toiseen enkä malta hävittää niitä. Tiedän toki, etteivät ne ole paljon arvoisia, mutta… Vielä hetki.

Mihin niistä karvoistaan pääsisi. Olen tässä ottamassa mukaani ruusujen tuoksua. Taustalla Notre Dame. 24.9.2002 iltapäivällä.

”minä muistin hänet hyvin syreeneissä oli todellakin sydämenmuotoiset lehdet ja ne kukkivat kesän alussa ja hän soitti aina yhtä levyä se oli joku klassinen LP tuntisin sen heti jos kuulisin sävelet tulvivat avonaisesta ikkunasta myös ovi oli avoin kuljin vain sisään ja etsin hänet viimeisestä huoneesta jota kutsuin auringonlaskuhuoneeksi hän istui siellä kädet poskillaan oli ilta aurinko oli menossa alas hiivin hänen taakseen ja kysyin arvaa kuka joka kerta hän luetteli pitkän rivin ihmeellisiä nimiä enkä voinut olla nauramatta ja koko leikki oli jo unohtunut ja muuttunut toiseksi se oli ihanaa aikaa koko kaunis kesä oli vielä edessä kesä joka on niin sanaton kaikessa kauneudessaan ja unelmoinnissaan

Versailles oli koettava. 25.9.2002.

kun eräänä toisena iltana kävelin peltojen poikki hänen luokseen en kuullut musiikkia mutta ovi oli auki kuljin taas viimeiseen huoneeseen hän ei istunut siellä en voinut hillitä pettymystäni istuin hänen paikalleen ja aloin itkeä – kaikki häipyi ympäriltäni minusta tuntui että hän oli kuollut tuosta illasta alkoi meidän rakkautemme –

istuin yöllä puiston penkillä se on toki aivan mieletöntä istuin ja surin syvästi henkeni syleili maata maata ja tuuli kävi ja muistin vanhan runon –

kannoin huoneemme täyteen pulloja suuria vihreitä pulloja pieniä pulloja ja kun päivänkakkarat kukkivat niitä oli suuri vaasi täynnä ja kaikkia kesäkukkia minä rakastin kesää kuljimme ulkona kävimme uimassa rakastimme –

kuinka olimmekaan mielettömiä hän kulki kadulla eikä nähnyt minua kuinka rakastimmekaan hän istui junassa minua vastapäätä eikä nähnyt minua ja minä tiesin että hän oli kuollut –

syreenipensaissa sydämenmuotoiset lehdet – ehkä muille romanttista mutta meille realistista”

"Kävimme kierroksella kirkossa, mutta emme yksinkertaisesti jaksa kävellä ylös torneihin. Jalkapohjat ovat edelleen makkaroilla. Museé d' Orsay vei mehut." kertoo matkapäiväkirjani.

Mitä symboliikkaa. Fiktiota, mutta pieniä sirpaleita todellisuutta. Taisi olla kesä 1967. Kirjoitin silloin tekstiä ilman välimerkkejä. Ajatuksenvirtaa.  Nuoruus, aika, kun kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Kukaan ei ajattele kuten minä, ajattelin. Olen ainutlaatuinen. Pystyn mihin vain.

”oli ikävä surumielisyys raskasmielisyys masentuneisuus kulkea metsän halki kesällä kun pilvisen päivän jälkeinen ilta tuli pihalla kissaemo leikki viiden poikasensa kanssa kun lähdin oi linnut laulakaa ja lentäkää ei silloin ollut pimeyttä harmaa välinpitämättömyys tuli kukkivan hernepellon yli siveli samettilehtiä mökin seimustalla kukki ikikukkia niiden piti olla punaisia peilasin itseäni mustasta lasista mutta en nähnyt mitään”

Vaikket jaksanutkaan lukea edellä olevaa, mitä siitä. Meillä kaikilla on ollut oma ainutlaatuinen elämämme. Näen menneen myös ystävissäni, läheisissäni. Elämä soljuu niin, että yhtäkkiä onkin ilta. Lähes huomaamattamme meistä on tullut vanhoja, vaikka sisällämme sykkii edelleen nuori sydän. 

Lehtiössä, josta kopioin edeltävät tekstit, on useita muita, jotka aioin kirjoittaa puhtaaksi. Joissakin katselen vanhoja ihmisiä kuten ”vanha nainen ryppyiset kasvot vapisevat kädet kulunut ostoslaukku kädessä siellä maitoa leipää ehkä halpaa kahvia.”

Jotenkin yhdistän Riemukaaren aina Victor Hugoon, joka on kirjoittanut kuuluisan kirjan Notre Damesta.  Mutta hänen ruumiinsa oli esillä Riemukaaren alla yöllä 22.5.1885 ennen hautausta Pantheoniin. Kiipesimme Riemukaaren huipulle ja tutkimme siellä olevan museon, jossa oli paljon kuvia tästä tapahtumasta. 23.9.2002.

Entä tämä

”hän tunsi olevansa kykenemätön mihinkään täysin hedelmätön – hän istahti ikkunan ääreen ja katseli kun sumu laskeutui tunnelma oli jotakin sanatonta kuolematonta joku voisi joskus itkeä sen takia pitkän ajan kuluttua – sitten hän astui ulos oli kosteata sumu oli kaukana tuli soista kaukaa hän käveli puutarhaan ja otti omenan puusta ruoho jaloissa oli hieman märkää kaikki oli samantekevää jollekin se kaikki olisi tärkeätä ihmeellistä elämää – päivän jälkeen jona mitään ei ollut tapahtunut”

Omenia haukkaamassa puutarhanäyttelyssä Luxembourgin puiston Orangeriessä 20.9.2002.

Siinähän yhdistyvät nuori ja vanha. Pitkästyttävät päivät muuttuvat vanhoina ihmeellisiksi, rikkauden lähteiksi. Sitä emme välttämättä ole nuorena tajunneet vaan olemme yrittäneet kurkottaa jotakin, mitä emme sitten koskaan saavuttaneet.

Lähdemme tyhjästä ja vähästä ja lopuksi meillä kaikista menetyksistämmekin huolimatta on vaikka kuinka paljon. Niin paljon, ettei sitä edes ehdi kaikkea käsitellä elämänsä aikana.

Olen liimannut samaan luonnoslehtiöön myös Paula Talaskiven elokuvakritiikkejä, kirjoittanut Marcel Proustista ja palannut myös suuresti ihailemaani Charles Baudelaireen, jonka 1963 suomeksi  ilmestyneen ”Pariisin ikävän” olin hankkinut. Kirjoitukseni olivat saaneet vaikutteita Baudelairen proosarunoista. Hän ei kylläkään jättänyt pilkkuja ja pisteitä pois.  Voi olla, että Baudelairea ei kovin hyvin tänään enää ymmärretä. Antikvaarisissa nettikirjakaupoissa kirjaa on paljon myynnissä kansilehtineen. Omani suojakannet ovat hävinneet jo kauan sitten.

Tämän kuvan lienen ottanut sieltä Riemukaaren päältä.

Olen liittänyt oman pienen  kirjani väliin taidemaalari Leena Luostarisen HS:ssä 10.8.2013 olleen kuolinilmoituksen, jossa muistokirjoituksena on Baudelairen Pariisin ikävän ensimmäinen proosaruno ”Muukalainen” taiteilijan itse kääntämänä.  Sen viimeisen lauseen voisin minäkin ottaa muistorunoksi:

”- Rakastan pilviä …  pilviä jotka kulkevat ohi …  tuolla kaukana … kaukana … ihmeelliset pilvet!”

Kaipaan edelleen Pariisiin, Roomaan, Istanbuliin, mutta jostakin kumman syystä kaipaan niiden menneisyyttä enemmän kuin nykyisyyttä.

Tämä nyt oli pieni välikirjoitus, tekstiä, ajatuksia, joita pursuaa huokosistani, kun hetkeksi syystä tai toisesta irtaannun hetkeksi nykyhetkestä. Niitä taitaa nyt olla tulossa virtanaan. 

Tässä varmaan istun kirjoittamassa La Closerie des Lilasissa. Onneksi on tullut kirjoitettua. Se selvittää myös valokuvia, joissa ei ole merkintöjä.