Joskus (onneksi vielä harvoin) käy niin, että en saa
yöllä unta. Se ei onnistu, vaikka olen päivällä ahkeroinut normaalia enemmän
(siivonnut, käynyt kävellen kaupassa), jättänyt pienet iltapäivätorkut väliin,
sulkenut tietokoneen tavallista aikaisemmin ja mennyt nukkumaan ajoissa, koska
aikomukseni on ollut herätä aikaisin. Saatan nukahtaa tunniksi, mutta sitten
alkaa valvominen.
Ehdin valvoessani kirjoittaa päässäni kaikki
keskeneräiset kirjoitukseni melkein valmiiksi, myös ne pitkään roikkuneet.
Kirjoitan jopa vielä aloittamattomat jutut. Suunnittelen koko loppuviikon
ohjelman, mietin, mitä hankin joululahjoja, milloin hoidan katsastuksen.
Ajattelen säätä, auton lämmittämistä. Kenelle vielä pitäisi lähettää
joulutervehdys, kenelle soittaa. Tuskailen vanhoja asioita, ehkä vuosien
takaisia, mitä olisin voinut tehdä toisin. Suunnittelen arkistokäyntejäni. Hoidan
pankkiasioita. Mietin välillä kirjoittaessani jotakin tulevaa juttuani vaikkapa
sitä, että pystyvätkö kaikki muutkin eläytymään eri aikoihin, paikkoihin
samanlaisella mielikuvituksen voimalla kuin minä. Luin illalla hetken David
Reichin kirjaa ”Keitä olemme ja miten päädyimme tähän – Muinais-DNA ja ihmisen
menneisyyden uusi tiede”. Mietin, josko Tuusulan kirkkomaalle haudatut Aleksis
Kivi ja Pekka Halonen voitaisiin kaivaa ylös ja tutkia heidän DNA:nsa.
Älytöntä.
Siis teen kaiken vain päässäni, joka ei vain tyhjene. Ei
auta edes, että nousen välillä ja luen yöllä postilaatikosta tulleet lehdet ja
juon kupillisen kaakaota. Yritän uudelleen ja uudelleen. Nukahdan hetkeksi, kun
laitan kännykästä juoksemaan jonkin filmin. Uni ei ole edelleenkään pysyvää.
Joskus varhaisin aamuyön tunteina, nukahdan pariksi tunniksi. Nyt kyllä
nukkuisin varmasti puoleen päivään, mutta järjestämäni ohjelman takia, minun on
noustava.
Sitten kirjoitan silmät sikkurassa tietäen, etten millään
saa tätä blogia julkaisukuntoon tänään. Onneksi minulla ei ole mitään kovin tärkeää
tekemistä. Olenhan tehnyt kaiken jo mielessäni. Yöllä on satanut lisää lunta.
Tekikö se minut levottomaksi. Tapaan aamulla ystävän, jolla on turhan vähän
aikaa. Niin kuin kaikilla nykyään. Olen myös yöllä ajatellut pitkään sitä,
miten kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa olen pystynyt keskustelemaan
kunnolla. Aiheesta kuin aiheesta.
Edellä oleva on kuvaus jo nyt menneestä yöstä ennen joulua, mutta
vastaavaa tapahtuu minulle silloin tällöin. Usein se toistuu, kun aamulla on
tiedossa aikainen herätys. Olisiko niin, että keho muistaa vielä sen, kuinka
aikoinaan tuli stressattua ennen joulua. Sain silloin usein kaiken lisäksi
nuhan. Nyt minulla ei ole mitään aihetta tuskailla, koska en enää järjestä
jouluruokailuja, en leivo, en siivoa muuten kuin vähän, en koristele kuin vähän. Tehtävät ovat
siirtyneet tyttärelleni, joka elää kiireistä elämää työn, kodin ja lasten
kanssa. Mutta taitaa todellakin olla niin, että emme pääse eroon kokemastamme
ja meihin on tallentunut jopa edellisen tai sitäkin edeltävien sukupolvien
muistitieto, joka vaikkapa on sitten syynä valvomiseen.
Kaiken kaikkiaan minulla on vuosia ollut tarkoituksena
pudottaa itseni pois kaikesta turhasta. Joulukorttien lähettäminen oli myös
tänä vuonna todella vaivalloista, moni kortti jäi lähettämättä. Huomaan
keränneeni mieleeni asioita, jotka ovat kiinnittyneet rasittamaan
tiedostamattani, vaikken enää niitä asioita teekään.
Tämä kirjoitus ei ole todellakaan mikään valitus vaan
kirjoitus muiden joukossa, joka kuvaa pientä osaa elämästäni. Se elämä on tässä
ja nyt. Vaikka välillä haaveilen irrottautuvani ja lähteväni jouluksi, kevääksi
tai talveksi jonnekin kauas, en tee sitä. En ehkä tekisi sitä, jos minulla
olisi niin paljon rahaa, että voisin tuosta vain lähteä. Elää kitkuttaisin edelleen Suomen kylmässä
talvessa. Nauttisin pienistä, pienen pienistä hetkistä kaiken välissä, josta
välistä myös nauttisin. Tärkeä siinä on se
kuvittelu, jonka avulla voin milloin vain siirtyä kauas pois.
Alex, pian seitsemän vuotias lapsenlapseni oli luonani
pari tuntia ennen joulua. Hänen kiinnostuksensa kohteet elävät koko ajan.
Edellä kirjoittamani tuli mieleen, kun kaivoin taas esille vanhan
karttakirjani, jonka sain isältäni 13-vuotiaana. Alex nimittäin usein kyselee
kartoista, koska kaapin seinään olen kiinnittänyt kartan kotiseudustani ja
makuuhuoneen oveen olen kiinnittänyt Karjalan kannaksen kartan.
Koska hänen
kotinsa ei näy näissä kartoissa, joudun kaivamaan esiin hänen vauva-aikoinaan
seinälläni roikkuneen maailmankartan. Ja lopuksi tuli vielä karttakirja, josta
kotipaikka löytyy helpommin.
Edellisestä hän innostui piirtämään omaa karttaansa. Sitä
oli hienoa seurata. Karttakirjani toi mieleeni, että nuorena uneksin paljon
kirjan ääressä. Osoitin sormellani sattumanvaraisesti jotakin paikkaa joko
kartasta tai sisällysluettelosta ja hupsista, olin sitten melkein siellä. Paitsi
etten silloin vielä mielestäni osannut kuvitella niin hyvin. Koska silloin ei ollut googlea, tutkin
paikkoja ahkerasti kirjallisuudesta. Sitäkään ei ollut aina sopivasti käsillä,
mutta olihan Hämeenlinnan kirjasto, jossa istuin lukusalissa varsinkin
keskikouluaikoinani ahkerasti tutkien vaikkapa Encyclopædia
Britannicaa. Se
löytyy nykyään netistä, mutta maksullisena. Siihen aikaan kotona oli tietysti
myös tietosanakirjoja, joista pääsi alkuun.
En tiedä, olisinko yhtään viisaampi, tiedostavampi tai
ymmärtäisin paremmin, jos olisin elämässäni päässyt matkustamaan enemmän.
Tuskin. Tänä päivänä virtuaalimatkustaminen on entistä helpompaa. Kaiken
lisäksi vaikean ilmastotilanteen vuoksi sitä myös suositellaan.
Joulun aikaan ihmiset herkistyvät. Kuka mitenkin. Se
auttaa myös ymmärtämään sellaisten asemaa, jotka ovat yksin ja sairaita.
Muistellaan kuolleita omaisia. Vuodenvaihde tuo lisää muisteltavaa. Maailma on
muuttunut todella kovaksi paikaksi, vaikka se on aina ollut sellainen,
varsinkin jos ajattelemme, millaisissa olosuhteissa aikoinaan elettiin.
Minulle tuli äskettäin myös mieleen, että olen usein voivotellut
kohtaloani senkin takia, että joudun ottamaan paria lääkettä ja että jalkani
ovat välillä arat, nilkat kipeät ja kärsin päänsäryistä. Tiedän toki, että
monilla muilla, jopa itseäni nuoremmilla, on paljon huonompi tilanne, mutta he
eivät juuri koskaan puhu siitä, mainitse sitä. Sairauksia ja lääkkeitä riittää,
on vaihdettu niveliä, tehty milloin mitäkin leikkauksia. Minulla asiat ovat itse
asiassa tosi hyvin. Sosiaalinen media on vaikuttanut asenteisiimme enemmän kuin
myönnämmekään. Facebook välittää kavereille kuvaa hienosta ja erinomaisesta
elämästä. Kuvissakin kasvot siloitellaan ja kavennetaan. Vältämme kertomasta
ikäviä asioita. Kiitän edelleen kaikkia niitä kavereita, jotka jakavat ja kertovat myös
niitä asioita, joita toiset jättävät kertomatta.
Suodatamme asioita oman todellisuutemme ja tilanteemme
kautta, sieltä pienestä kuplasta käsin, jossa elämme. Kieltäydymme usein katsomasta
laajemmalle maailmaan. Saatamme vältellä kaukaisia uutisia. Emme edes tiedä
niistä mitään, jos emme edes lue lehtiä. Niinhän minäkin usein teen, koska on
raskasta nähdä sodissa kärsivien lasten kärsimyksiä. Eri-ikäisten kuplat ovat
erilaisia. Työelämässä olevat katsovat asioita toiselta kantilta ja me
eläkeläiset omasta kulmastamme taustalla oma historiamme ja kokemuksemme.
Kirjoitan tätä toki vain omasta näkökulmastani
miettiessäni silloin tällöin, mitä voisin tehdä paremmin ja monipuolisemmin.
Vanhentuneena ihmisenä en suoraan sanoen jaksa enää kaikkea. Maailmanparantamiseen
tekojen kautta voimani eivät enää riitä.
Taitaa olla vuodenvaihde lähellä, kun tuollaiset
ajatukset valtaavat mielen. Mitä lupauksia teen ensi vuodelle? Eipä ole koskaan
ollut tapana. Olisiko nyt aiheellista valvoa niiden takia yksi yö lisää? Olihan tuossa edellä jo useita aiheita, joissa voisi parantaa.
Eipä tässä nyt muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni!
Eipä tässä nyt muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni!
Hyvää loppuvuotta ja myös uutta alkavaa sinulle Merja. Tuttuja ajatuksia. Pidin kovasti "jouluisen pöytäsi" tunnelmasta.
VastaaPoistaOnnellista uutta vuotta myös sinulle Merja toivottaa luokkatoverisi ja ystäväsi Marja-Terttu!
VastaaPoista