Joulun alla ajattelin...

Joskus (onneksi vielä harvoin) käy niin, että en saa yöllä unta. Se ei onnistu, vaikka olen päivällä ahkeroinut normaalia enemmän (siivonnut, käynyt kävellen kaupassa), jättänyt pienet iltapäivätorkut väliin, sulkenut tietokoneen tavallista aikaisemmin ja mennyt nukkumaan ajoissa, koska aikomukseni on ollut herätä aikaisin. Saatan nukahtaa tunniksi, mutta sitten alkaa valvominen.

Ehdin valvoessani kirjoittaa päässäni kaikki keskeneräiset kirjoitukseni melkein valmiiksi, myös ne pitkään roikkuneet. Kirjoitan jopa vielä aloittamattomat jutut. Suunnittelen koko loppuviikon ohjelman, mietin, mitä hankin joululahjoja, milloin hoidan katsastuksen. Ajattelen säätä, auton lämmittämistä. Kenelle vielä pitäisi lähettää joulutervehdys, kenelle soittaa. Tuskailen vanhoja asioita, ehkä vuosien takaisia, mitä olisin voinut tehdä toisin. Suunnittelen arkistokäyntejäni. Hoidan pankkiasioita. Mietin välillä kirjoittaessani jotakin tulevaa juttuani vaikkapa sitä, että pystyvätkö kaikki muutkin eläytymään eri aikoihin, paikkoihin samanlaisella mielikuvituksen voimalla kuin minä. Luin illalla hetken David Reichin kirjaa ”Keitä olemme ja miten päädyimme tähän – Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede”. Mietin, josko Tuusulan kirkkomaalle haudatut Aleksis Kivi ja Pekka Halonen voitaisiin kaivaa ylös ja tutkia heidän DNA:nsa. Älytöntä.

Siis teen kaiken vain päässäni, joka ei vain tyhjene. Ei auta edes, että nousen välillä ja luen yöllä postilaatikosta tulleet lehdet ja juon kupillisen kaakaota. Yritän uudelleen ja uudelleen. Nukahdan hetkeksi, kun laitan kännykästä juoksemaan jonkin filmin. Uni ei ole edelleenkään pysyvää. Joskus varhaisin aamuyön tunteina, nukahdan pariksi tunniksi. Nyt kyllä nukkuisin varmasti puoleen päivään, mutta järjestämäni ohjelman takia, minun on noustava.

Sitten kirjoitan silmät sikkurassa tietäen, etten millään saa tätä blogia julkaisukuntoon tänään. Onneksi minulla ei ole mitään kovin tärkeää tekemistä. Olenhan tehnyt kaiken jo mielessäni. Yöllä on satanut lisää lunta. Tekikö se minut levottomaksi. Tapaan aamulla ystävän, jolla on turhan vähän aikaa. Niin kuin kaikilla nykyään. Olen myös yöllä ajatellut pitkään sitä, miten kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa olen pystynyt keskustelemaan kunnolla. Aiheesta kuin aiheesta.

Edellä oleva on kuvaus jo nyt menneestä yöstä ennen joulua, mutta vastaavaa tapahtuu minulle silloin tällöin. Usein se toistuu, kun aamulla on tiedossa aikainen herätys. Olisiko niin, että keho muistaa vielä sen, kuinka aikoinaan tuli stressattua ennen joulua. Sain silloin usein kaiken lisäksi nuhan. Nyt minulla ei ole mitään aihetta tuskailla, koska en enää järjestä jouluruokailuja, en leivo, en siivoa muuten kuin vähän, en koristele kuin vähän. Tehtävät ovat siirtyneet tyttärelleni, joka elää kiireistä elämää työn, kodin ja lasten kanssa. Mutta taitaa todellakin olla niin, että emme pääse eroon kokemastamme ja meihin on tallentunut jopa edellisen tai sitäkin edeltävien sukupolvien muistitieto, joka vaikkapa on sitten syynä valvomiseen.

Kaiken kaikkiaan minulla on vuosia ollut tarkoituksena pudottaa itseni pois kaikesta turhasta. Joulukorttien lähettäminen oli myös tänä vuonna todella vaivalloista, moni kortti jäi lähettämättä. Huomaan keränneeni mieleeni asioita, jotka ovat kiinnittyneet rasittamaan tiedostamattani, vaikken enää niitä asioita teekään. 

Tämä kirjoitus ei ole todellakaan mikään valitus vaan kirjoitus muiden joukossa, joka kuvaa pientä osaa elämästäni. Se elämä on tässä ja nyt. Vaikka välillä haaveilen irrottautuvani ja lähteväni jouluksi, kevääksi tai talveksi jonnekin kauas, en tee sitä. En ehkä tekisi sitä, jos minulla olisi niin paljon rahaa, että voisin tuosta vain lähteä.  Elää kitkuttaisin edelleen Suomen kylmässä talvessa. Nauttisin pienistä, pienen pienistä hetkistä kaiken välissä, josta välistä myös nauttisin.  Tärkeä siinä on se kuvittelu, jonka avulla voin milloin vain siirtyä kauas pois. 

Alex, pian seitsemän vuotias lapsenlapseni oli luonani pari tuntia ennen joulua. Hänen kiinnostuksensa kohteet elävät koko ajan. Edellä kirjoittamani tuli mieleen, kun kaivoin taas esille vanhan karttakirjani, jonka sain isältäni 13-vuotiaana. Alex nimittäin usein kyselee kartoista, koska kaapin seinään olen kiinnittänyt kartan kotiseudustani ja makuuhuoneen oveen olen kiinnittänyt Karjalan kannaksen kartan.

Koska hänen kotinsa ei näy näissä kartoissa, joudun kaivamaan esiin hänen vauva-aikoinaan seinälläni roikkuneen maailmankartan. Ja lopuksi tuli vielä karttakirja, josta kotipaikka löytyy helpommin.

Edellisestä hän innostui piirtämään omaa karttaansa. Sitä oli hienoa seurata. Karttakirjani toi mieleeni, että nuorena uneksin paljon kirjan ääressä. Osoitin sormellani sattumanvaraisesti jotakin paikkaa joko kartasta tai sisällysluettelosta ja hupsista, olin sitten melkein siellä. Paitsi etten silloin vielä mielestäni osannut kuvitella niin hyvin.  Koska silloin ei ollut googlea, tutkin paikkoja ahkerasti kirjallisuudesta. Sitäkään ei ollut aina sopivasti käsillä, mutta olihan Hämeenlinnan kirjasto, jossa istuin lukusalissa varsinkin keskikouluaikoinani ahkerasti tutkien vaikkapa Encyclopædia Britannicaa. Se löytyy nykyään netistä, mutta maksullisena. Siihen aikaan kotona oli tietysti myös tietosanakirjoja, joista pääsi alkuun.

En tiedä, olisinko yhtään viisaampi, tiedostavampi tai ymmärtäisin paremmin, jos olisin elämässäni päässyt matkustamaan enemmän. Tuskin. Tänä päivänä virtuaalimatkustaminen on entistä helpompaa. Kaiken lisäksi vaikean ilmastotilanteen vuoksi sitä myös suositellaan.

Joulun aikaan ihmiset herkistyvät. Kuka mitenkin. Se auttaa myös ymmärtämään sellaisten asemaa, jotka ovat yksin ja sairaita. Muistellaan kuolleita omaisia. Vuodenvaihde tuo lisää muisteltavaa. Maailma on muuttunut todella kovaksi paikaksi, vaikka se on aina ollut sellainen, varsinkin jos ajattelemme, millaisissa olosuhteissa aikoinaan elettiin.

Minulle tuli äskettäin myös mieleen, että olen usein voivotellut kohtaloani senkin takia, että joudun ottamaan paria lääkettä ja että jalkani ovat välillä arat, nilkat kipeät ja kärsin päänsäryistä. Tiedän toki, että monilla muilla, jopa itseäni nuoremmilla, on paljon huonompi tilanne, mutta he eivät juuri koskaan puhu siitä, mainitse sitä. Sairauksia ja lääkkeitä riittää, on vaihdettu niveliä, tehty milloin mitäkin leikkauksia. Minulla asiat ovat itse asiassa tosi hyvin. Sosiaalinen media on vaikuttanut asenteisiimme enemmän kuin myönnämmekään. Facebook välittää kavereille kuvaa hienosta ja erinomaisesta elämästä. Kuvissakin kasvot siloitellaan ja kavennetaan. Vältämme kertomasta ikäviä asioita. Kiitän edelleen kaikkia niitä kavereita, jotka jakavat ja kertovat myös niitä asioita, joita toiset jättävät kertomatta. 

Suodatamme asioita oman todellisuutemme ja tilanteemme kautta, sieltä pienestä kuplasta käsin, jossa elämme. Kieltäydymme usein katsomasta laajemmalle maailmaan. Saatamme vältellä kaukaisia uutisia. Emme edes tiedä niistä mitään, jos emme edes lue lehtiä. Niinhän minäkin usein teen, koska on raskasta nähdä sodissa kärsivien lasten kärsimyksiä. Eri-ikäisten kuplat ovat erilaisia. Työelämässä olevat katsovat asioita toiselta kantilta ja me eläkeläiset omasta kulmastamme taustalla oma historiamme ja kokemuksemme.

Kirjoitan tätä toki vain omasta näkökulmastani miettiessäni silloin tällöin, mitä voisin tehdä paremmin ja monipuolisemmin. Vanhentuneena ihmisenä en suoraan sanoen jaksa enää kaikkea. Maailmanparantamiseen tekojen kautta voimani eivät enää riitä. 

Taitaa olla vuodenvaihde lähellä, kun tuollaiset ajatukset valtaavat mielen. Mitä lupauksia teen ensi vuodelle? Eipä ole koskaan ollut tapana. Olisiko nyt aiheellista valvoa niiden takia yksi yö lisää?  Olihan tuossa edellä jo useita aiheita, joissa voisi parantaa.

Eipä tässä nyt muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni!