Postikortteja maailmalta

Tällaisessa hektisessä muutostilanteessa, jossa parhaillaan elän, on koko ajan pysyteltävä rauhallisena ja säilytettävä maltti. Ihmettelen sitä, miksi juuri silloin, kun minun pitäisi keskittyä vain ja ainoastaan tähän nyt meneillään olevaan juttuun, aivoni, mieleni ja mielikuvitukseni oikein riemuitsevat ja pyörittävät minua ympäriinsä. Ideat leijuvat joka nurkasta ja kulmasta vastaani. Kaikki yöt, silloin kun nukun sikeästi enkä pohdi jotakin typerää ongelmaa, näen lukemattomia unia, värikkäitä ja uskomattomia, joita en sitten kuitenkaan muista.

Oma kuvani Monetin puutarhaan sisältä talosta. Ikävä kyllä silloin oli pilvinen päivä.

Ajatelkaapa sitäkin, mikä suuri maailma kaikkine rikkauksineen, häipyy tuhkana tuuleen tai hautaan maatumaan yhdenkin ihmisen kuollessa. Jokaisessa ihmisessä on valtava sisältö ja voima, jonka vain harvat pystyvät ottamaan kokonaisvaltaisesti käyttöönsä. Luovuus, on se sitten millaista hyvää tekevää luovuutta tahansa, on se, mikä tuo sitä ihmisen rikasta sisältöä esiin.  Kunpa olisin ymmärtänyt sen täysin jo pikkulapsena! 

Skannaus postikortista "Linnea in Monet´s Garden" by Christina Björk and Lena Andersson.

Ehkä tarkoitus onkin, että vasta aikuisena lopulta näemme sen ja osaamme arvostaa omia vanhempiamme ja kaikkia aikoinaan ja nyt tuntemiamme ihmisiä paremmin. Mutta kuinka paljon jää sinne syvälle näiden ihmisten sisimpään sellaista, jota nyt haluaisi kaivaa esille esittämällä kysymyksiä. Silti ihmisillä tuntuu olevan niin vahvat rajat ja kuori, että tuskin onnistuisin edes pääsemään sinne toisen sieluun ja mielen maailmaan kovin helpolla. Eihän se onnistu edes lähimmän ihmisen suhteen.  Monet haluavat syystä tai toisesta sulkea kaiken kuoren sisään. Miten tuttua tämä onkaan myös muiden tarinoista. Olemme myös epäileviä, mennyt elämä ongelmineen, vaikeat ihmissuhteet ja menetykset halutaan piilottaa syvälle. Karttelemme aitoa läheisyyttä toistemme kanssa. Olemme yksin muidenkin seurassa.

Tällaisessa muutostilanteessa omasta itsestä pursuaa ulos asioita ja tuntemuksia, jotka pitää vain ottaa vastaan, käsitellä ja ymmärtää. Meille ihmisille on annettu jo syntymän hetkellä valtavan suuria lahjoja, joita meidän on tarkoitus ottaa elämämme aikana käyttöön. Koko elämä on oppimista ymmärtämään itseä ja muita ihmisiä ympärillämme. Mitään muuta palkintoa ei ole tarjolla kuin sisäinen rauha oman itsen kanssa.

Mutta eihän minun pitänyt edes kirjoittaa tästä. Sen siitä ideoiden lentämisestä saa.  ”Postikortteja Pariisista” tuli mieleeni, kun uudenvuodenyönä kaaduin väsyneenä sänkyyn.  Alan kirjoittaa siitä. Siitäkin.

Olen jättänyt esille kirjoja, joita haluan vielä vilkaista ennen varastoimista. Luin hetken erästä kirjaa Claude Monetin Givernystä. Muistin, että olin jo arkistoinut valokuva-albumini Pariisista. Niiden välissä oli joitakin postikortteja mm. kuva talvisesta Givernyn puutarhasta. En jaksanut lukea pitkälle, ennen nukahtamistani, päässäni pyöri vielä Claude Monetin päiväaikataulu ja valon minuuttiaikataulu. Niihin ajatuksiin nukahdin.

Monetin Givernyn vuosina hänen päivittäiset rutiininsa poikkesivat harvoin. Hän heräsi aikaisin noin kello 4 tai puoli 5. Hän avasi ikkunat ja tarkkaili taivasta. Hän otti mahdollisesti kylmän kylvyn ja 5.30 söi kunnon aamiaisen. Sen jälkeen hän asettautui maalaamaan perheenjäsenten usein auttaessa. Kello 11.00 hän lopetti työnteon ja lähti lounaalle, joka tarjottiin tasan 11.30. Sitä seurasi kahvi ja kotona tehty luumubrandy. Vähän levättyään hän palasi työhön tutkien taivaan valon heijastuksia läheisen joen pintaan tai myöhempinä vuosina puutarhan lampeen. Vaihtoehtoisesti hän maalasi studiossaan. Päivälliskello soi tasan kello 19.00.  Sänkyyn mentiin kello 21.30. 

Huimaava elämäntarina. Tuo kirja käsitteli lähinnä vain Givernyn aikaa ja sen aikaista isoa perhettä. Claude Monet kuoli 5 joulukuuta 1926 Givernyssä, kun puutarha oli laitettuna talvilepoon, puutarha, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli silloin 86 vuotias.

”Ajan takaa unelmaa, haluan saavuttamattoman. Muut taiteilijat maalaavat sillan, talon, veneen ja siinä se on kaikki. Minä haluan maalata ilman, joka ympäröi siltaa, taloa, venettä; ilman kauneuden, sen, missä nämä kohteet ovat; eikä se ole mahdotonta. Jos vain voisin itse olla tyytyväinen sen kanssa, mikä on mahdollista.”

Tässä se postikorttikuva talvisesta Givernyn puutarhasta.

En ole tainnut näissä blogeissani koskaan kirjoittaa ammoisesta käynnistäni Monetin puutarhassa, mutta joitakin kuvia liitin kirjoitukseeni 25.2.2016 " Valtateiltä syrjässä", jonka pääset lukemaan tästä. Omituisinta oli silloin, että tultuamme kylään Monetin lailla kävellen Vernonin kaupungista, jouduimme kyselemään tietä talolle saamatta oikeata vastausta. Osuimme siksi ensimmäiseksi Claude Monetin haudalle.

Tämä ei sitten liity niihin minun pursuaviin ideoihini. Toisaalta silti liittyy. Kaikki ei vain vaadi selitystä. Aamulla muistin valtavat sekaisin olevat postikorttikokoelmani.  Otsikko tulee siitä, että idea jostakin liittyen postikortteihin Pariisista tai mistä tahansa maailmasta lähti itämään.

Olin niin hämmentynyt ja hämmästynyt ja kaikkea muuta. Kuvia tuli otettua aivan liian vähän.

Nyt menen uneksimaan elämästä Monetin puutarhassa. Huomenna on taas paljon tehtävää. 

Se huominen tuli ja on jo mennytkin enkä saanut tätä julkaistua. Miten aamulla oikein arvasinkaan, että alkavat jo soitella, milloin pääsevät seiniä avaamaan. Tästä jutusta kyllä syntyy paljon uusia tarinoita. Aikanaan. Myös niistä Pariisin postikorteista.