Enemmän elämää

Uskokaa tai älkää uskoko, en aio nyt kirjoittaa tästä juuri nyt päällä olevasta tilanteestani, vaikka se kutkuttaa kovasti. Mainitsen vaan, että ongelmia on tullut tällä viikolla lisää, eri aiheisia ja hermoni ovat todella kovalla koetuksella. En tiedä, pystynkö rauhoittamaan niitä edes kirjoittamalla, mutta yritän. Ehkä joskus myöhemmin pystyn kertomaan näistäkin asioista. Tosin Facebookissa paljastin jo jotakin.

tammikuussa 2009 Tallinnassa.

Jotta en koko aikaa pyöriskelisi tässä tilanteessa enkä vaivaisi ystävääni valituksillani ja ehkä enemmänkin ääneen miettimisellä, otan sattumanvaraisesti jonkun vanhan kirjoitukseni ja alan ruotia sitä. Uuden luominen on nyt vaikeaa. Vietimme eilen osan päivää kirjastossa paossa talon tämän hetkistä olotilaa. Palautin kasan kirjoja, mutta samalla lainasin lisää. Lukemiseen on nyt myös aika vaikea keskittyä. Yritän sitä iltaisin ennen nukahtamista. Olen silloin kuolemanväsynyt, mutta en sitten saakaan unta, sillä kaikki asiat pyörivät päässäni.

Joella 16.1.2009

Tammikuun lopussa 2009, siis jo kohta kahdeksan pitkää vuotta taaksepäin, kirjoitin Polulle kauas-blogiini otsikolla ”Vähemmän työtä enemmän elämää”. Olin silloin vähän aiemmin jäänyt lopullisesti eläkkeelle. Sen ajan kirjoituksistani näen, että tämä nykyhetki alkoi voimakkaasti muotoutua. Muistan, että olin vielä vähän eksyksissä. Aikamoinen oppimatka tämä aika sieltä tänne on ollut. Siinä on silti hirveän paljon sellaisia asioita, joita olisin jättänyt väliin.

”Tänään viimeksi keskustelin sisareni kanssa siitä, miltä työelämä, entinen työpaikka ja työkaverit näyttävät tältä kantilta katsottuna. Varmaan samanlaiselta, on syy poissaoloon eläkkeelle olo, sairaus, työttömyys, lomautus.  Se on vähän niin kuin ”poissa silmistä poissa sydämestä”. Meitä poissaolevia ei enää ole olemassa, olemme oikeasti pudonneet pois. Se on kaksipiippuinen asia. 

Työelämässä olo on todellista ”oravanpyörässä” olemista. Jo kauan sitten siitä on poistunut työntekemisen ilo. Kaikista kamalinta on, että ihmiset suostuvat kaikkeen, mikä oikeasti huonontaa heidän olotilaansa työelämässä. Jokaista askelta valvotaan, tämän päivän tekniikka on tehnyt kaiken mahdolliseksi. Kaikki työt on raportoitava. Valvonta pelaa, mutta se ei näe todellista työn sisältöä. Työnmäärää hivutetaan koko ajan suuremmaksi, vaatimuksia ja tavoitteita nostetaan vuosi vuodelta. 

 

On aivan turha avata suutaan ja ehdottaa parannuksia, koska niitä ei kuitenkaan toteuteta. Kuunteleminen on näennäistä. Palkkoja ei nosteta, vaikka työn vaativuus kasvaa koko ajan. Tuntuu, että ihmisiä hivutetaan syvemmälle ja entistä tiukempaan oravanpyörään, etteivät he itsekään enää tajua, mihin ovat joutuneet. Wikipedian mukaan valtaosa ihmisistä elää oravanpyörässä, jonka vaikutus on niin läpitunkeva, että ainoastaan siellä  juoksevien ihmisten toiminta näyttää olevan järkevää ja normaalia. (Kommentti: en löytänyt sieltä tätä kohtaa enää.) Nyt kummallakin puolella olleena voin toisaalta vahvistaa tämän. Mutta sitä en vahvista, että oravanpyörän ulkopuolella olisi huonompaa, päinvastoin.

Kun joskus oli hetki hengähtää, istahtaa kahville jonkun työtoverin kanssa, niin siinä haaveiltiin vapaista, lomista, vuorotteluvapaasta, opiskelusta ja eläkkeelle pääsystä. Mutta ah, niin kovin kaukana tulevaisuudessa. Sitten kun se vapaus koitti pidempänä kuin muutaman päivän lomana tai sairauspoissaolona, ei oikein tiennytkään, mitä tehdä, jos ei ollut varattuna loman täyttävää matkaa. Ja entä sitten eläkkeelle lähtö?  Siitä saatettiin unelmoida, mutta jos pysähtyi miettimään, mitä se tarkoitti, niin huomasikin, että se ei sittenkään olekaan niin hieno juttu. 

Arttu oli vasta 9 vuotta 16.1.2009

Eläkeikää hivutetaankin vähitellen ylöspäin. Ja kun muutama vuosikymmen on menty eteenpäin, pitää kaikki eläkkeet säästää itse. Kun sitten ei jaksakaan olla töissä viimeiseen päivään saakka, jos vaikka sairastuu vakavasti, on yhtäkkiä tyhjän päällä. Samoin käy, kun jää eläkkeelle kuvaannollisesti saappaat jalassa, kävelee yhtenä päivänä työmaalta kotiin eikä enää koskaan tarvitse mennä töihin. Näistä tuntemuksista kirjoitin viime keväänä usein.

Kun oravanpyörän teho on niin valtava, sitä vastaan pitää osata taistella. Kaikkiin poikkeaviin asioihin pitäisi osata valmistautua. Sairauksiin on vaikea valmistautua ja usein ne ovatkin vain merkki siitä, että on pakko hellittää hetkeksi, että jaksaa pyöriä eteenpäin. Lomiin ei edes ehdi valmistautua, koska usein työt kasaantuvat ennen niitä (ja jälkeen niiden) tehtäviksi. Mutta eläkkeelle lähtöön pystyy valmistautumaan, jos haluaa rohkeasti katsoa asioita eteenpäin. Ja siitäkin huolimatta se on kuin mustaan aukkoon putoaminen.  Mutta yhtä kaikki, kun kuuntelee tai lukee oravanpyörästä jättäytyneiden ihmisten kommentteja, harvat katuvat sitä tai eivät halua myöntää. Uudenlaiseen hitaampaan elämään on vain totuttava ja sitten siitä ei enää haluakaan takaisin.

13.1.2009 Tallinnassa

Netissä on myös kirjoituksia, joista käytetään termejä downsifting, slow living ja simple living, jotka kuvaavat oravanpyörästä irtautumista eri suunnilta katsottuna. Niissä on sitä samaa ihannointia ja haaveilua, kun suunnitellaan elämän yksinkertaistamisen kokeilua vähentämällä ensin työtä, hidastamalla tahtia, pienentämällä ja yksinkertaistamalla kulutusta, keskittymällä olennaisiin ja ”pieniin” asioihin.  Taitavat olla aika muotiasioita nykyään.”

Ja mikä on tuosta muuttunut vaan kaikki on vain pahentunut.  Siis työelämän suhteen. Toivottavasti olen sen ajan jälkeen oppinut kirjoittamaan mielenkiintoisimmista asioista. Täällä aidan toisella puolella on kuin jossakin toisessa maailmassa. Kaikki tippuvat tänne jossakin vaiheessa.  Voi miten tylsä kirjoitus!

Entä jos olisin ollutkin jotakin muuta kuin tavallinen duunari pankissa? Entä jos minusta olisikin tullut kirjailija kuten nuorena tyttönä toivoin ja kiihkeästi halusin? Entä jos olisin ollut toimittaja, joka myös oli eräs toiveammattini?  Siinä silmäni olisivat ehkä myöhemmin auenneet, kun olisin tajunnut kirjoittamisen rajoitukset, kun toimittajan pitää häivyttää oma itsensä. 

Luin äskettäin erästä kirjailija Tuula-Liina Variksen 2003 ilmestynyttä työpäiväkirjaa ”Kaksi kesää, kaksi kirjaa”. Olen viime aikoina halunnut lukea juuri tällaisia tekstejä, naisilta. Merete Mazzarella, johon olen silloin tällöin viitannut, oli hieno löytö, joten kaivan näitä vastaavia vähitellen lisää. 

Olisikohan se ollut juuri Tuula-Liina Varis, joka pohti tuota toimittajaongelmaa? Ainakin hän pohti sitä, että miehet voivat vapaammin kirjoittaa ihan mitä vain tavallisesta elämästä, mutta kun nainen sen tekee, sitä ei arvosteta. Hänen mukaansa ”Suomessa arvostetaan lyhytlauseista, niukkaa, kankeakulkuista ja kulmikasta proosaa, jossa teksti välittää miehistä apeutta ja jäyhyyttä.”

T-L Varis kirjoittaa myös, kuinka hän edelleen jo tuolloin 35 vuotta kirjoittaneena häpeää omia tekstejään. Erityisen mielenkiintoista oli se, mitä hän kirjoitti mielikuvituksesta. Kuulosti jotenkin tutulta, kun hän jo lapsesta saakka oli ottanut aiheet jostakin omasta mielikuvituksesta ja assosioiden kehittänyt niistä melkein kuin kokonaisen kylän.

Siksi minäkin kai tänään huokaisin myöhään iltapäivällä, kun keskustelimme kaikenlaista ja pohdimme myös sitä, miksi joidenkin elämän pitää olla juuri sellaista kuin meillä on.  Vaikkapa miksi juuri minä koen nämä kaikki asiat? Miksi olen jättänyt jälkeeni eläviä ruumiita, miksi niinkin kiltti ihminen on ”tuhonnut” monta miestä? On varmaan ollut niin kovin vaikea kestää tällaista ihmistä?  Olen jo kokenut vastoinkäymisiä aivan liian paljon.

Olisi aika voida vetäytyä omaan huoneeseen kirjoittamaan. Niin kuin miehet tekevät ja jotkut naisetkin. Kirjani nimi voisi olla ”Alaohjauspuu”.  Seinät kun sattuivat olemaan sopivasti siinä edessä täysin auki, jotta vaurioituneet alaohjauspuut voidaan irrottaa ja laittaa korvaavaa tilalle. Mitä symboliikkaa!

Kaiken kaikkiaan vastaavia aiheita, joista voin assosioimalla eli erilaisia mielleyhtymiä yhdistämällä kehittää monta elämää, asiaa, ihmistä, on vaikka kuinka paljon. Kunhan vain saisin. Työksi en kirjoittamista voisi koskaan kutsua vaan se on sitä oikeata elämää.

Etsin tähän tylsään juttuuni muutaman kuvan tammikuulta 2009.