Sain eilen kirjoitettua sukuseuran viime viikkoisen kokouksen
pöytäkirjan, hankittua lisätietoja sitä varten, siirrettyä valokuvia verkkoon
ja suunniteltua tulevia tehtäviä. Aamulla tarkoitukseni oli lähettää
materiaalia eteenpäin. Monta muutakin tehtävää odotti verkon kautta
toteutettavaksi. Mutta kas kummaa, Internet ei toiminutkaan eikä erilaisista
sammutus- ja käynnistysoperaatioista huolimatta se ei toipunut edes iltapäivään
mennessä. Silloin aloin epäillä jo jotakin ongelmaa oman kotini ulkopuolella. Asia hoituikin nopeasti, kun otin yhteyttä
Elisaan ja tehtiin vikailmoitus.
 |
| Huhtikuun alussa 2014 näytti noinkin siistiltä pihalla. Asuin silloin muualla. Silloin ei tuntunut niin pahalta, kun kaikki oli muutenkin rempallaan talon ollessa remontissa. |
Sainhan sitten aikaa touhuta kaikkea muuta, vaikken saanutkaan mitään järkevää aikaiseksi. Ymmärsin taas
kerran, kuinka riippuvaisia olemme verkosta ja sen toimimisesta. Yleensähän
kaikki toimii todella hyvin. Jos jossakin toisella puolella maailmaa oli
hyökkäyksiä palveluihin, eihän sen pitäisi koskea Suomea. Mutta minähän olen yhteydessä Microsoftiin ja
Googleen ja ties mihin muuhun. Muilla tuntuu tänään olevan ongelmatonta, muttei
minulla. Odotellessa saatoin sentään kirjoittaa, kun koko kone ei ole verkon
hallinnassa.
Menneet ajat tulivat taas mieleen. Silloin
1980-1990-luvuilla pystyimme sentään itse hallitsemaan montaa asiaa. Nyt joku
tai jokin muu hoitaa emmekä ole haavoittumattomia. Minulla ei ole edes heti
puhelinnumeroa soittaakseni.
Aamulla ehdin puhelimessa Facebookissa jakaa pari vuotta
sitten kirjoittamani muistelukirjoituksen, jossa kerroin oman lapsuuteni loppumisesta.
On uskomatonta ajatella asioita, jotka ovat tapahtuneet noin 60 vuotta sitten.
Usein muisteluihin liitetään nostalgia. Minä en liitä niihin sitä koskaan. En
tunne minkäänlaisia nostalgisia tunteita käsitellessäni vanhoja asioita,
vanhempieni elämää, aiempien sukupolvien elämää tai omaani. Mielestäni
nostalgiaan liittyy myös kielteisiä tunteita, ikään kuin jotakin aihetta kuten
vaikkapa sotaa, pakoa, kuolemaa tai muita vaikeita asioita ei pidä käsitellä
ollenkaan.
Wikipedia kuvaa nostalgian seuraavasti: ”Nostalgia
tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein
menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on
koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos,
kotiinpaluu ja algos, tuska.”
Alkuviikosta luonani vieraili entinen naapurini ja
pitkäaikainen ystävättäreni kaukaa Itä-Suomesta. Emme olleet tavanneet yli
kolmeen vuoteen. Asuimme naapureina 1980-luvulla rivitaloyhtiössä, jossa oli
paljon erillistaloja. Talomme olivat
vierekkäin.
 |
| Auton ikkunat ovat likaiset. Rengaiden vaihdot, auton huolto jne ovat myös edessä. Saatoin ystävän linja-autolle. |
Koska kävimme molemmat töissä kauempana, kesti pitempään,
ennen kuin opimme tuntemaan toisemme. Aikoinaan yleensä tutustuimme naapureihimme
bussissa työmatkalla Helsinkiin. Ystäväni muisteli, kuinka istuimme bussissa
molemmat kirjoihin syventyneitä. Olimme kovia lukijoita. Myöhemmin pohdimme
sitä, miksi emme viereisissä taloissa asuessamme olleet tutustuneet jo
aiemmin. Elämässämme oli ollut samantapaisia ongelmia. Olisimme voineet olla
vertaistukena toisillemme.
Olen tainnut mainita, että 1980-luku oli minulle aika
rankkaa aikaa. Olin osittain melkein kuin ”pystyyn kuollut” ja keskittynyt
lähinnä työhöni, joka vei minua kovasti tietokonemaailmaan. PC:t tulivat
markkinoille ja olin niiden käyttämisessä ja opastamisessa edelläkävijöitä
pankkimaailmassa. Kotona ei kuitenkaan aina mennyt niin hyvin kuin olisi voinut
mennä. Lapseni varmasti kärsivät
vanhempiensa erimielisyyksistä=lapsellisuudesta. En ole vielä valmis
kirjoittamaan niistä ajoista ja asioista, joita muistan. Se aika on edessä,
minun on alettava pikku hiljaa työstää niitä.
Ehkä niistä syntyy vielä liikaa sitä edellä mainitsemaani nostalgiaa
enkä siksi pysty niistä avoimesti kirjoittamaan.
On toki niin, että kaikki menneet asiat vaikuttavat vielä
tänäkin päivänä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut pettymykset ja kolaukset
ovat sellaisia, että ne olen käsitellyt. Niistä pystyn jo kirjoittamaan melko
vapaasti. Ensimmäinen avioliitto ja siinä kokemanani asiat ovat jo lähellä
käsittelyä. 1970-luku on vielä vaikeaa
kuten myös monet myöhemmät asiat. Ne tulevat sieltä ja alan avata
päiväkirjoja, kirjeitä ja vihkoja, joihin olen kirjoittanut ajatuksiani.
Silti 2000-luvun tapahtumia pystyn jo käsittelemään eri
tavalla. Olen kirjoittanut tuntemuksistani päiväkirjoihin niin paljon ja ne
ovat olleet esillä heti. Se on jokin toinen vaihe elämässä, se on ollut
siirtymävaihe vanhuuteen. Oma itsetuntemus on ollut jo parempi. Olen myös ollut
realistisempi itseäni kohtaan, olen heittänyt paljon asioita pois.
 |
| Mikä ihmeen pitkä heinä on vallannut kaikki paikat. Jollei sitä olisi pihalla olisi luonto läsnä ahomansikoiden muodossa. |
Aloin myös kirjoittaa melkein julkisesti asioista. Opin
tavan kirjoittaa niistä rauhallisesti ilman suurta kiihkoa ja tarvetta loukata
toista osapuolta. Astuin esiin. Vanhempia asioita käsitellessä, minun on ensin tutkittava
omat muistoni ja ymmärrettävä sitä minua, joka olin silloin. On tullut usein sanottua
kuten jo edellä mainitsin, että olin 1980-luvulla ”pystyyn kuollut puu”.
Piilotin omat tunteeni sisimpääni kestääkseni ulkoisen ahdistuksen. Myöhemmin
sitten osasin jo käsitellä sitä avoimesti.
Niin on nytkin. En enää kiihkoile asioista. Usein tunnen
silti surua siitä, että jäikö sittenkin jotakin kokematta. Jossakin vaiheessa astuin oman itseni
ulkopuolelle ja luovuin egoni siitä osasta, mistä pystyy luopumaan. Poistin
kaikki ihmistä rasittavat kielteiset tunteet itsestäni. Muutuin avoimeksi
tarkkailijaksi ja tekijäksi, oman polkuni kulkijaksi.
Mutta ihminen ei olisi ihminen ilman säröjä ja
ajoittaista taantumusta varsinkin kun ympärillä on liian paljon stressaavia
asioita. Menneisyydestä pursuaa silloin myös niitä koettuja pettymyksiä jonkin
asian herättämänä. Olemme vain ihmisiä. Emme voi vaatia mitään sellaista
toisilta ihmisiltä, joista heillä ei ole tietoa. Eivät he voi tietää, mitä me
olemme jääneet paitsi aiemmissa suhteissamme. Heidän on vain sanattomasti
ymmärrettävä. Elämän kaartuessa iltaan, ei oikeastaan voi enää vaatia mitään.
Onhan kaikki jo meissä itsessämme, voimme antaa viisauttamme muille.
Hienovaraisesti. Aina vain ei ole niin helppoa.
 |
| Harmaata talvea odottaessa. |
Joka tapauksessa tunnemme itse itsemme parhaiten. Sekä
hyvässä että pahassa. Joskus vain ei jaksa sitä kaikkea painoa, joka niskaan on
kasattu. Olisin voinut jättää tämän kirjoituksen kirjoittamatta. Tärkeämmät
kirjoitukset ovat jonossa odottamassa!
Viime viikolle taas kerran tuli eteen niin paljon
asioita, että tunsin välillä menettäneeni hallinnan. Edessä on odottamassa yhtä
paljon tekemistä. Sain sentään vähän
purkaa tuntemuksiani sisareni kanssa, joka tulee huomenna auttamaan tuon
pihatyömaan kanssa. Talvi on vauhdilla lähestymässä. Ongelmat ja työmäärät ovat olleet samat joka
kevät ja syksy. Talo ja piha pitää minusta kynsin ja hampain kiinni. Ne asiat tässä juuri eniten stressaavat.
 |
| Sitten kevään odotuksessa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti