Se vaan iskee. Pieni vihje jostakin. Pelkkä ajatus.
Mielikuva tästä hetkestä tai kauempaa. Aivan mitä tahansa. Ei tällaiselle
haihattelijalle, uneksijoiden sukuun kuuluvalle pidä antaa liikaa mitään
tavanomaista tekemistä, sellaista, mitä olen silti koko elämäni joutunut
tekemään.
Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010 |
Kävelen huoneesta toiseen ja muistan viime viikon ikävät
sähköpostit, ne, jotka lamauttavat minut aina hetkeksi, joskus pitkäänkin. Ne
ovat aivan tarpeettomia. Kun lähettäjänä on ihminen, joka ei ole vuosiin
halunnut minulle mitään muuta kuin pahaa. Hänelle on ollut lähes samantekevää,
mitä minä olen ja mitä olen tehnyt ja mikä on totta. Miten joku voi nauttia
siitä, että loukkaa toista, jonka kuitenkin tietää säntilliseksi ja kunnon
ihmiseksi?
Mutta ihminen on niin oikukas ja arvaamaton olento. Toisen totuus ei
ole toiselle mitään. Tuollaisten asioiden jälkeen pitää taas kirjoittaa paljon
pystyäkseen hengittämään.
Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010 |
Pitää vain kestää ja mennä eteenpäin. Sitähän olen tehnyt
vuosikausia. Pienet lapsenlapseni poikkesivat alkuviikosta pitkästä aikaa,
molemmat iki-ihania ja suloisia. Isompien sisarustensa kanssa jaksoin vielä
tehdä kaikenlaista, mutta näistä kahdesta ilopilkusta nautin muulla tavoin.
Olohuone muuttui taas hetkessä vanhemman pojan jäljiltä työmaaksi tai
toimistoksi. Miten kaikki lapset ovatkaan niin erilaisia, pienestä pitäen. ”Mummi,
haluan tutkia jotakin.” Sitten tutkitaan jokin laatikko, joka on täynnä
erilaista pientä tavaraa. Osa tavarasta häipyy helposti pojan omaan toimistoon,
jollen ole tarkkana. Oikeastaan sillä ei ole kauheasti väliäkään.
Kirjoitukseni keskeytyi taas. Nyt vanhemmat lapsenlapseni
poikkesivat. Vanhin täytti juuri 22 vuotta ja saa tammikuussa ensimmäisen
lapsensa. Minusta tulee isomummi. Hänen nuorimmat sisaruksensa saavat
leikkikaverin. Vanhimman ja nuorimman sisaruksen ikäväli on 20 vuotta. Se on
pitkä aika. Siitäkin välistä olisi jo aika kirjoittaa.
Kuva 23.4.2005 |
Anna Kortelaisen kirjoja ja bloggarin haltioitumista
Viikolla aloitin lukea Anna Kortelaisen uusinta kirjaa,
romaania nimeltä ”Siemen”. Aika ajoin on
hyvä lukea romaaneja, fiktiota. Ne saavat mielikuvitukseni liikkeelle ehkä
hiukan toisella tapaa kuin tietokirjallisuus. Ehkä siinä ei sittenkään ole
paljon eroa.
Anna Kortelainen kävi viime
syksynä kertomassa myös tästä kirjasta paljastaen meille sen nimenkin. Tässä linkki kirjoitukseeni ”Sanattomia
hetkiä” 27.11.2015, jossa kirjoitin tuosta tapaamisesta. Kun nyt olen
lukenut kirjaa vähän alusta, olen alkanut haaveilla taas samasta kuin mistä
kirjakin kertoo, asumisesta Viipurissa ja kirjoittamisesta. Olisin lähellä
äitini suvun vuosisataisia asuinalueita. On niin paljon, mitä haluaisin vielä
tehdä. Ehkä sitten toisessa elämässä.
Jotkut kirjailijat kuten juuri Anna
Kortelainen osaavat sen, he kutittavat mielikuvitusta. Viipurin kaduista tuli
mieleeni Helsingin Senaatintori kirjassa ”Naisen tie”. Kirjailija on kirjoittanut siihen minulle
omistuskirjoituksen ”Keravalla 5.2.2011 Merjalla maisemateitä ja sivupolkuja
toivotellen Anna”.
Mistä hän tiesi omistuskirjoituksen
kirjoittaessaan minun poluistani kauas ja maisemateistäni. Ei hän tiennytkään.
Naisen tie kertoo L. Onervan nuoruuden
elämänkerran. Nuoruudeksi on laskettu ikävuodet kahdestakymmenestä
kolmeenkymmeneen. Ihmisen elämä on polkuja täynnä, ei niitä voi kukaan omia. Maisematie
on mainittu jopa kirjan sisällysluettelossa: ” II tervetuloa taidehistorian
maisematielle”. Sillähän olen minäkin kulkenut lyhyen pätkän.
Kirjoitukseni keskeytyi, kun aloin etsiä
kirjasta kohtia, jotka aikanaan saivat minut haltioitumaan. Kun seisoin
ylhäällä tuomiokirkon rappusilla Helsinki jalkojeni juuressa, koin uudelleen
sen, kun tulin Helsinkiin ensimmäisen kerran. Ajoimme kaupungin läpi kohti
itää, Vartiokylään. Elimme 1950-lukua. Näin Ateneumin tietämättä, mikä rakennus
se oli. Kaikki tuntui maalaistytöstä suurelta ja ihmeelliseltä. Sitä ei voi
unohtaa. Voin löytää sen tunteen myös valokuvistani kautta aikojen.
Sen saman tunteen ovat monet muutkin
kokeneet, kunnes lopulta Helsinki muuttuu arkiseksi paikaksi, pienenee. Mutta
saman tunteen voi silti palauttaa mieleensä, kun tulee Senaatintorille ja
kiipeää ylös kirkon rappusille ja katselee kaupunkia sieltä. Helsingissä on
muitakin paikkoja, missä voi kokea saman. On vain omasta mielentilasta ja
mielikuvituksesta kiinni, milloin voi kokea tällaisia arvokkaita ja ihania
hetkiä. Se mielentila ja mielikuvitus
kulkivat mukanani erityisesti muutama vuosi sitten, kun liikuin usein niillä
seuduin. Se oli syksyllä 2010 kun
aloitin taidehistorian aineopinnot.
Muistelin Anna Kortelaisen kirjoittaneen
samasta aiheesta ”Naisen tie”-kirjassa, mutta en löytänyt sitä kohtaa. Löysin
erään toisen aiheen, josta olen ollut myös hurjan vaikuttunut. Helsingin
Yliopisto. Minusta oli äärettömän hienoa kiivetä Senaatintorin puoleiset raput
ylös ja kuljeskella käytävissä. Useimmiten olin menossa taidehistorian
oppitunneille neljänteen kerrokseen. Olin etuajassa. Ihailin käytävissä olevia
veistoksia, otin valokuvia. Tähän
aiheeseen liittyvän kohtauksen löysin kirjasta, koska olen sen merkinnyt
vaaleanpunaisella post - in-lapulla.
Yliopistolla on laaja veistoskokoelmaa, joka
oli hankittu 1800-luvun loppupuolella. L Onervan opiskellessa taidehistoriaa
kipsikokoelmassa oli ”75 antiikin veistosta, 52 renessanssiveistosta, kolme
varhaiskristillistä sekä kolme aasialaista veistosta.” (Naisen tie s. 107)
Anna Kortelainen kuvaa kirjassa tarkkaan,
missä veistokset nykyään ovat tai olivat silloin kun hän kirjoitti kirjaa ja opasti opiskelijoita. Hän katselee taidehistorian opintosalin
ikkunoista ulos Senaatintorille. Taidehistorian laitos sijaitsi toisella
puolella rakennuksen neljännessä kerroksessa kuin meidän luokkamme, kirjaston
puolella. Minä sen sijaan viivähdin lähempänä kirkkoa Yliopistokadun ja
Unioninkadun kulmassa, käytävässä tai
luokkahuoneessa, jossa oli pitkä ruskeat pulpetit. Usein odottessani muita, viivähdin katselemassa rakennuksen ikkunoista ulos. Näin jälkeenpäin on monta
kertaa tuntunut, että minulle jäi edelleen nälkä opiskeluun ja
opiskelusta aiheutuvaan haltioitumiseen.
Muistan hyvin, kuinka paljon vastaavia innostuksen
hetkiä olen kokenut vuosien mittaan. Minulle ne ovat olleet tärkeitä ja ovat
edelleen. Nyt ne hetket ovat siirtyneet enemmän sisälleni ja tuon niitä esiin
lähinnä kirjoittamalla. Aiemmin olin rohkeampi niiden kanssa. Saatoin vaikuttaa
joidenkin mielestä jopa höpsähtäneeltä.
Oikeastaan kaipaan niitä. Ei vaadita paljon, että pääsen luiskahtamaan samankaltaisiin
hetkiin. Hienointa on, että tällaisia hetkiä voi jakaa toisten kanssa. Tämäkin
on eräs tapa, vaikka en saakaan paljon vastakaikua muilta. Toisaalta se, mitä olen
saanut ja saan, riittää minulle. Olen ehkä liian vakavamielinen ihminen. Onhan
minunkin joskus vaikea samaistua monen muun juttuihin.
Lukeminen on myös tapa haltioitua. Siemenen
sijasta juutuin sitten lukemaan uudelleen L. Onervan elämästä. En
muistanutkaan, kuinka mielenkiintoinen kirja on. Se ei ole tylsä pelkkiä
faktoja täynnä oleva elämänkerta vaan se kertoo myös kirjoittajan tutkimuksesta
aiheen parissa ja hänen haltioitumisestaan suuren lähdeaineiston parissa. Hän
teki myös tutkimusmatkoja Euroopan taidemuseoissa selvittääkseen vuosisata
aiemmin eläneen nuoren naisen ajatusmaailmaa ja tulkintoja. Aikakausien erot
tulevat selviksi. Naisen asema, vapautuminen, avioliiton merkitys, ystävyys ja
monet muut asiat käsitellään perinpohjaisesti.
Eilen yöllä jatkaessani kirjan lukemista, sen
kansilehden välistä tipahti kirjan arvostelu, jonka olen aikoinaan leikannut
talteen Helsingin Sanomista (30.9.2006). Kirjallisuuskriitikko Pertti Lassilan
mielestä juuri nuo minun ihailemani asiat ovat teoksen ongelmia. Hän mainitsee Kortelaisen melkein adoptoineen
Onervan postuumisti. Vaikka hän myöntää, että niinkin voi kirjoittaa, hän silti
lytistää teoksen kirjoittamalla, että ”Naisen tie ei ole tieteellinen tutkimus
1375 viitteestään, henkilöhakemistostaan ja lähde- ja kirjallisuusluettelostaan
huolimatta.”
Se on vain yksi mielipide, miehen mielipide.
Minun kaltaiseni lukija kuitenkin nauttii joka hetkestä kirjan kanssa. Saa
nähdä, mihin se ja muut Kortelaisen kirjat minua jatkossa vielä johtavat.
Kiitos niistä!
Se viimeinenkin ehti aueta ennen talventuloa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti