On harvinaisen mukava lueskella välillä vanhoja blogeja, niitä hävinneitä. Aika moni kirjoitus tulee jatkossakin saamaan uuden elämän täällä, koska aiheet sinänsä eivät vanhene. Kun nyt Ukrainan asiat ovat olleet pinnalla ja siinä yhteydessä myös Venäjän
presidentti Vladimir Putin on ollut uutisten otsikoissa ties mistä
syystä milloinkin, niin siirrän tänne vanhan
kirjoitukseni viiden vuoden takaa. Siinä mainitsen, kuinka hän Venäjän
silloisena pääministerinä kunnostautui taitelijana. Tosin kirjoitan muistakin
aiheista, mutta melkein samoista kuin tänä päivänä. Olin edellisen vuoden kesällä jäänyt eläkkeelle, mutta olin koko syksyn jatkannut töitä vähän eri näkökulmasta mutta vanhaa hyödyntäen entisellä työpaikallani. Olisin mielelläni jatkanut vielä, mutta olimme silloin vajonneet finanssikriisiin ja kaikki suuret suunnitelmat jatkosta eläkkeellä ollessa jäädytettiin. Eipä tilanne ole siitä muuttunut vaan vajoaminen syvemmälle on siitä lähtien ollut tosipäivää.
18.1.2009 kirjoitin blogiini seuraavasti otsikolla ”Eräänä
tammikuun sunnuntaina”:
”Keskipäivällä satoi hiljalleen lunta. Aikaisemmin aamulla
sää oli mitä parhain lähteä sauvojen kanssa aamulenkille. Oli vielä hiukan
hämärää, pakkasta pari astetta, ei liukasta, paluumatkalla oli hiukan
vastatuulta. Sunnuntai-aamuisin niinkin myöhään kello 8 – 9:n välillä tulee
hyvin harvoin ketään vastaan. Voi hetken tuntea olevansa maailman ainoa
ihminen. Arkipäivisin pitää lähteä jo huomattavan aikaisin, jos haluaa nauttia
samasta rauhasta. Kun vain aina malttaisin lähteä kesken muiden touhujen.
Myöhemmin päivällä minulla on aina pakkomielle kuljettaa kameraa mukanani,
joten sauvat ovat vain tiellä.
Meidän hevosia. Vähän vanhempi kuva isäni kokoelmista. |
Lehtien lukeminen kuuluu tärkeänä osana aamutoimiini, on aina
kuulunut. Nyt vain niihin on enemmän aikaa. Kun eilen kävin läpi vuoden 2007
lehtileikkeitä, niin huomasin, että olin joskus vain repinyt kokonaisia sivuja
myöhemmin luettavaksi. Nyt leikkelen mielenkiintoiset lukemani jutut irti
huolellisesti ja merkitsen niihin päivämäärät. Käyn lukemassa lehtiä myös
netissä, mutta se ei ole vielä sama juttu. Lehtien nettiversioissa ei
mielestäni ole myöskään tarpeeksi annettu arvoa valokuville ja kuville yleensä.
Kokeilin pari viikkoa Helsingin Sanomien digilehteä lähinnä syystä, että siihen
liittyi mahdollisuus lukea arkistoituja juttuja vuodesta 1990 alkaen. Jutut
sisältävät vain tekstit ilman kuvia. En voi siis vielä missään nimessä luopua
paperisista sanomalehdistä. Mutta täytyy sanoa, että odotan kovasti sitä aikaa,
kun kaikki sekä vanhat että uudemmat sanomalehdet ovat selailtavissa
netissä. Kansalliskirjaston
Historiallinen Sanomalehtiarkisto on hyvä alku. Siellä voi käydä
selailemassa 1800-luvun lehtiä. Joskus olen juuttunut sinne tuntikausiksi
eläytymään 1800-luvun ihmisten elämään. Tässä linkki sinne http://digi.lib.helsinki.fi/index.html
(huom. nythän siellä on aineistoa jo 1910 saakka)
Hämäläinen kertoi 13.9.1890:
”Hirwi nähty Rengon Haarion talon alla niityllä w.f. 25 p.
Se oli hywin rohkea. Rengon puolella ei kuulu miesmuistiin nähdyn hirwiä.”
(tässä linkki
lehteen, jonka 1. sivulla uutinen oli, huom. missähän Haario on Rengossa, meidän lähellä oli Harvia-niminen paikka)
Me jouduimme peltotöihin sokerijuurikkaita harventamaan. On todella harvinainen kuva. Minä etualalla ja Heljä taitaa olla taustalla. |
Aamulehti n:o 197 kertoi
26.8.1899
”Hallan waikutuksista kirjoitetaan U.G.:lle Rengosta: Tämän
kuukauden alkupuolella oli useampia hallaöitä, kovin 10-11 p. jollon lämpömittari
osoitti 4 astetta C. Nyt woidaan wahinko johonkin määrin arwostella. Koko
Rengon kunnasta ovat perunanwarret maata myöten mustana. Korkeimpia mäkimaita
lukuunottamatta, ei perunoista ole juuri mitään toiwoa. Ohra on jotenkin
puoliksi wahingoittunut, kaura wikaantunut. Herneitä tulee tuskin nimeksikään.
Pellawain fylkyt - joita paljon wiljellään – ovat kokonaan
menneet. Nahkimatta pannaan pellawat likoon. Ne on ennen aikojaan pitänyt repiä
maasta, kun alkoivat kuiwua. Arimpana seutuna etelä-Hämeestä on hallan wahinko
arwaamattoman suuri täällä. Ilman sitä olisi wuodentulo ollut hywänpuoleinen.”
(linkki
alkuperäisen lehden digiversioon)
Ja leikkuupuimurin päälläkin jouduimme auttamaan viljojen pussittamisessa, vaikka kuinka olisi ollut kiva viettää niitä viimeisiä lomapäiviä elokuun lopussa. |
Vanhoilla kirjaimilla kirjoitettua tekstiä on vaikea
ymmärtää, varsinkin sanat, joita ei muutenkaan ole koskaan kuullut ovat
hankalia. Netistä ja kirjastosta löytyy oppaita, jos haluaa mennä
pidemmälle. Olen vielä niin täysin
pintapuolinen harrastaja, että en syvenny tässä asiaan enempää. Muistutan
kuitenkin itselleni, että on aiheellista alkaa paneutua tähänkin puoleen.
Kun vaan vuorokausi olisi puolet pitempi! Kunpa olisin jo
työelämän aikana tajunnut, mikä valtava materia minua oikeasti odottaa ennen
kuin olen valmis kirjoittamaan.
Päiväkirjan kirjoittaminen on vain tapani purkaa ja osittain jäsentää
sitä maailmaa, mikä on edessäni. Ehkä silloin en olisi uhrannut resurssejani niin
tiiviisti isolle organisaatiolle ja sen tuoton maksimoinnille.
Tänään teki mieli kirjoittaa
Keski-Uusimaan yleisönosastolle vastine erään taiteenharrastajan
kommenttiin Järvenpäähän avatusta uudesta taidenäyttelytilasta aiemmin
kerrottuun artikkeliin. Koulutettu taiteilija contra harrastajataiteilija
herättää minussa aina kummallisia aggressioita, koska mielestäni taiteessa ja
sen esittämisessä ei saisi vetää koskaan liian jyrkkiä rajoja. Taiteen on
oltava kaikkien luotavissa, esitettävissä ja nähtävissä. Voisin jopa lähteä
barrikadeille asian johdosta. Asiaa
kylläkin lievensi Helsingin Sanomissa ollut artikkeli ”Pääministeri Putinin
maalaus löi huutokaupassa kaikki ennätykset”. Moskovalainen galleristi osti
Putinin teoksen 860.000 eurolla. ”
No, enpä tiedä, onko paljon mikään muuttunut siitä paitsi,
että olen vanhentunut. Myöhemmin minulle on selvinnyt se, että Suomessa oli
paljon vähemmän metsiä aikaisemmin. Olikin yllättävää lukea, että hirvet olivat
1800-luvulla harvinaisuus. Wikipedia
antaa selvityksen, että kanta oli pieni, koska niitä metsästettiin niin paljon
aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomessa oli vain noin parisataa yksilöä.
Edellisen blogikirjoitukseni yhteydessä esittämäni kuva, jossa näkyi pellavalyhteitä kuivumassa sopisi paremmin tänne.
Taidehistorian opiskelua aloittaessani mietin, alkaisinko
tutkia tuota monesti käsiteltyä kysymystä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei.
Ja miksi vain korkeasti kouluttautunut henkilö voi kutsua itseänsä
taiteilijaksi. Miksi itseopiskelua ei pidetä minään? Miksi rajaa aina
korostetaan? Syyni olivat silloin vielä henkilökohtaisempia, koska itsekin
pidin itseäni eräänlaisena taiteilijana. Nyt en enää jaksa taistella, vaikka
eiväthän mielipiteeni ole sen kummemmin muuttuneet. Aina ei jaksa olla
tulisielu.
Äidin puoleiset isovanhempani Abraham ja Aino tulivat olivat vierailulle, ehkä kevät 1957 tai 1958. Äiti siinä heitä tarkkailemassa. Voi noita voikukkia. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti