Hirviä, katovuosia ja omituisia taiteilijoita

On harvinaisen mukava lueskella välillä vanhoja blogeja, niitä hävinneitä. Aika moni kirjoitus tulee jatkossakin saamaan uuden elämän täällä, koska aiheet sinänsä eivät vanhene. Kun nyt Ukrainan asiat ovat olleet pinnalla ja siinä yhteydessä myös Venäjän presidentti Vladimir Putin on ollut uutisten otsikoissa ties mistä syystä milloinkin, niin siirrän tänne vanhan kirjoitukseni viiden vuoden takaa. Siinä mainitsen, kuinka hän Venäjän silloisena pääministerinä kunnostautui taitelijana. Tosin kirjoitan muistakin aiheista, mutta melkein samoista kuin tänä päivänä. Olin edellisen vuoden kesällä jäänyt eläkkeelle, mutta olin koko syksyn jatkannut töitä vähän eri näkökulmasta mutta vanhaa hyödyntäen entisellä työpaikallani. Olisin mielelläni jatkanut vielä, mutta olimme silloin vajonneet finanssikriisiin ja kaikki suuret suunnitelmat jatkosta eläkkeellä ollessa jäädytettiin. Eipä tilanne ole siitä muuttunut vaan vajoaminen syvemmälle on siitä lähtien ollut tosipäivää.

Niin tuttua kotipeltojen maisemaa Rengon Vehmaisten Pykälämäeltä katsottuna isäni kuvaamana  todennäköisesti 1960-luvun alkupuolella. Kuvan keskellä kaukana tien varressa näkyy vielä pystyssä vanha sähkömuuntajarakennus ja sen lähistöllä toisella puolella tietä Tanhuanpään lato.

18.1.2009  kirjoitin blogiini seuraavasti otsikolla ”Eräänä tammikuun sunnuntaina”:

”Keskipäivällä satoi hiljalleen lunta. Aikaisemmin aamulla sää oli mitä parhain lähteä sauvojen kanssa aamulenkille. Oli vielä hiukan hämärää, pakkasta pari astetta, ei liukasta, paluumatkalla oli hiukan vastatuulta. Sunnuntai-aamuisin niinkin myöhään kello 8 – 9:n välillä tulee hyvin harvoin ketään vastaan. Voi hetken tuntea olevansa maailman ainoa ihminen. Arkipäivisin pitää lähteä jo huomattavan aikaisin, jos haluaa nauttia samasta rauhasta. Kun vain aina malttaisin lähteä kesken muiden touhujen. Myöhemmin päivällä minulla on aina pakkomielle kuljettaa kameraa mukanani, joten sauvat ovat vain tiellä.

Meidän hevosia. Vähän vanhempi kuva isäni kokoelmista.

Lehtien lukeminen kuuluu tärkeänä osana aamutoimiini, on aina kuulunut. Nyt vain niihin on enemmän aikaa. Kun eilen kävin läpi vuoden 2007 lehtileikkeitä, niin huomasin, että olin joskus vain repinyt kokonaisia sivuja myöhemmin luettavaksi. Nyt leikkelen mielenkiintoiset lukemani jutut irti huolellisesti ja merkitsen niihin päivämäärät. Käyn lukemassa lehtiä myös netissä, mutta se ei ole vielä sama juttu. Lehtien nettiversioissa ei mielestäni ole myöskään tarpeeksi annettu arvoa valokuville ja kuville yleensä. Kokeilin pari viikkoa Helsingin Sanomien digilehteä lähinnä syystä, että siihen liittyi mahdollisuus lukea arkistoituja juttuja vuodesta 1990 alkaen. Jutut sisältävät vain tekstit ilman kuvia. En voi siis vielä missään nimessä luopua paperisista sanomalehdistä. Mutta täytyy sanoa, että odotan kovasti sitä aikaa, kun kaikki sekä vanhat että uudemmat sanomalehdet ovat selailtavissa netissä.  Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtiarkisto on hyvä alku. Siellä voi käydä selailemassa 1800-luvun lehtiä. Joskus olen juuttunut sinne tuntikausiksi eläytymään 1800-luvun ihmisten elämään. Tässä linkki sinne http://digi.lib.helsinki.fi/index.html

(huom. nythän siellä on aineistoa jo 1910 saakka)

Hämäläinen kertoi 13.9.1890:

”Hirwi nähty Rengon Haarion talon alla niityllä w.f. 25 p. Se oli hywin rohkea. Rengon puolella ei kuulu miesmuistiin nähdyn hirwiä.” (tässä linkki lehteen, jonka 1. sivulla uutinen oli, huom. missähän Haario on Rengossa, meidän lähellä oli Harvia-niminen paikka) 

Me jouduimme peltotöihin sokerijuurikkaita harventamaan. On todella harvinainen kuva. Minä etualalla ja Heljä taitaa olla taustalla.

Aamulehti n:o 197 kertoi  26.8.1899

”Hallan waikutuksista kirjoitetaan U.G.:lle Rengosta: Tämän kuukauden alkupuolella oli useampia hallaöitä, kovin 10-11 p. jollon lämpömittari osoitti 4 astetta C. Nyt woidaan wahinko johonkin määrin arwostella. Koko Rengon kunnasta ovat perunanwarret maata myöten mustana. Korkeimpia mäkimaita lukuunottamatta, ei perunoista ole juuri mitään toiwoa. Ohra on jotenkin puoliksi wahingoittunut, kaura wikaantunut. Herneitä tulee tuskin nimeksikään. Pellawain  fylkyt  - joita paljon wiljellään – ovat kokonaan menneet. Nahkimatta pannaan pellawat likoon. Ne on ennen aikojaan pitänyt repiä maasta, kun alkoivat kuiwua. Arimpana seutuna etelä-Hämeestä on hallan wahinko arwaamattoman suuri täällä. Ilman sitä olisi wuodentulo ollut hywänpuoleinen.” (linkki alkuperäisen lehden digiversioon)

Ja leikkuupuimurin päälläkin jouduimme auttamaan viljojen pussittamisessa, vaikka kuinka olisi ollut kiva viettää niitä viimeisiä lomapäiviä elokuun lopussa.

Vanhoilla kirjaimilla kirjoitettua tekstiä on vaikea ymmärtää, varsinkin sanat, joita ei muutenkaan ole koskaan kuullut ovat hankalia. Netistä ja kirjastosta löytyy oppaita, jos haluaa mennä pidemmälle.  Olen vielä niin täysin pintapuolinen harrastaja, että en syvenny tässä asiaan enempää. Muistutan kuitenkin itselleni, että on aiheellista alkaa paneutua tähänkin puoleen.

Kun vaan vuorokausi olisi puolet pitempi! Kunpa olisin jo työelämän aikana tajunnut, mikä valtava materia minua oikeasti odottaa ennen kuin olen valmis kirjoittamaan.  Päiväkirjan kirjoittaminen on vain tapani purkaa ja osittain jäsentää sitä maailmaa, mikä on edessäni. Ehkä silloin en olisi uhrannut resurssejani niin tiiviisti isolle organisaatiolle ja sen tuoton maksimoinnille.

Tänään teki mieli kirjoittaa  Keski-Uusimaan yleisönosastolle vastine erään taiteenharrastajan kommenttiin Järvenpäähän avatusta uudesta taidenäyttelytilasta aiemmin kerrottuun artikkeliin. Koulutettu taiteilija contra harrastajataiteilija herättää minussa aina kummallisia aggressioita, koska mielestäni taiteessa ja sen esittämisessä ei saisi vetää koskaan liian jyrkkiä rajoja. Taiteen on oltava kaikkien luotavissa, esitettävissä ja nähtävissä. Voisin jopa lähteä barrikadeille asian johdosta.  Asiaa kylläkin lievensi Helsingin Sanomissa ollut artikkeli ”Pääministeri Putinin maalaus löi huutokaupassa kaikki ennätykset”. Moskovalainen galleristi osti Putinin teoksen 860.000 eurolla. ”

No, enpä tiedä, onko paljon mikään muuttunut siitä paitsi, että olen vanhentunut. Myöhemmin minulle on selvinnyt se, että Suomessa oli paljon vähemmän metsiä aikaisemmin. Olikin yllättävää lukea, että hirvet olivat 1800-luvulla harvinaisuus. Wikipedia antaa selvityksen, että kanta oli pieni, koska niitä metsästettiin niin paljon aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomessa oli vain noin parisataa yksilöä.

Edellisen blogikirjoitukseni yhteydessä esittämäni kuva, jossa näkyi pellavalyhteitä kuivumassa sopisi paremmin tänne. 

Taidehistorian opiskelua aloittaessani mietin, alkaisinko tutkia tuota monesti käsiteltyä kysymystä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Ja miksi vain korkeasti kouluttautunut henkilö voi kutsua itseänsä taiteilijaksi. Miksi itseopiskelua ei pidetä minään? Miksi rajaa aina korostetaan? Syyni olivat silloin vielä henkilökohtaisempia, koska itsekin pidin itseäni eräänlaisena taiteilijana. Nyt en enää jaksa taistella, vaikka eiväthän mielipiteeni ole sen kummemmin muuttuneet. Aina ei jaksa olla tulisielu.

Äidin puoleiset isovanhempani  Abraham ja Aino tulivat olivat vierailulle, ehkä kevät 1957 tai 1958.  Äiti siinä heitä tarkkailemassa. Voi noita voikukkia.