Tunnemmeko ystävämme?

Meillä on tapana ymmärtää asioita liian yksipuolisesti ja usein väärin. Se koskee yleisiä asioita, mutta myös sitä, miten näemme toisemme.  Ihminen kun sattuu kuitenkin olemaan mahdottoman monimuotoinen persoona. Pidän yhtenä pahimmista sitä, että heitämme joskus yksipuoliset arvostelumme toisen silmille suoraan.  Olemme olevinamme kaikessa aina oikeassa ja parempia kuin kaikki muut.  Emme edes halua oppia mitään uutta vaan porhallamme kiireessä ja vauhdilla eteenpäin. Emme pysähdy kuuntelemaan edes ystäviämme.  Väitän, että emme edes tunne heitä emmekä aina edes halua tuntea. Pelkäämmekö sitä, että he heijastavat liikaa meitä itseämme eli toisin sanoen pelkäämme sittenkin eniten omaa itseämme?

Ajattelin asiaa eilen, kun olin tutustumassa mindfulnessiin, menetelmään, jonka tarkoitus on yksinkertaisten harjoitusten kautta opettaa meitä tulemaan tietoiseksi kehostamme, tunteistamme, mielestämme ja ilmiöistä ympärillämme ja sitä kautta rauhoittamaan mielemme, hyväksymään ajatuksemme ja tunteemme.   Opimme olemaan enemmän läsnä elämässämme.

Eilen . Artun lennättäessä helikopteria Alexilla oli niin hauskaa  että hän meni mukkelis makkelis mäessä ja nauru vain jatkui.

Joskus elämässä mennään niin lujaa, että vauhdissa ei tahdo pysyä mukana.  Minulle on jo yli kymmenen vuotta ja erilaisin jaksoin aiemminkin ollut hyvin tärkeää luoda se oma paikka, jota olen vaalinut. Yksi tapa ottaa se haltuun on ollut kirjoittaminen ja luonto. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen tarvinnut myös yksinoloa, olla vain tekemättä mitään. Siihen on kuulunut hetken aistiminen ja mielen tyhjentäminen, mikä usein on kyllä johtanut syvään uneen.  Eilen tulikin mieleeni, että meissä on itse asiassa jo sisäänrakennettuina kaikki ne mindfulnessin käyttämät menetelmät, mutta olemme tässä elämän monimuotoisuudessa unohtaneet ne tyystin.  Onkin hienoa, jos aistiharjoitukset viedään kouluihin ja lasten käyttöön.  Onhan niin, että yksinkertaisissa asioissa piilee suurin totuus.

Luento vastasi heti omiin kysymyksiini, jotka olin asettanut tavoitteeksi. Olen kirjoittanut joka viikko toistuvasta uupumuksestani, väsymyksestä ja pahoinvoinnista, jonka syynä pidän ottamani lääkkeen sivuvaikutuksia. Miten voisin sen taltuttaa? Voisiko menetelmä olla niin yksinkertainen kuin ulkoistenkin asioiden kanssa?  Mennä ongelman sisään ja tutkia sitä tarkkaan?  Tekemässämme harjoituksessa nimittäin tunnistimme istumamme tuolin, selkämme, kehomme. Luennoitsijan ääni kaikkosi pikku hiljaa. Olin jo luiskahtanut itseni sisälle ja kiersin siellä ilman ajatuksia.  Tätähän on jatkettava.

Faistos. Kreetan ikävä. Henkinen koti. Euroopan syntypaikka.

Omannäköinen elämä. Mikään menetelmä tai oppi ei estä meitä elämästä omannäköistä ja – tuntuista elämää.  Päinvastoin niiden avulla vain vahvistamme tämän hetken kokemista jaksaaksemme ahertaa niiden asioiden parissa, jotka ovat meille tärkeitä.

Selasin taas vanhoja blogejani ja tähän tänään liittämäni kirjoitus tavallaan tuntui jotenkin sopivan aiheeseen osoittaen, kuinka rikasta elämä voi olla.  Jos on kiinnostunut menneistä ajoista, voi sittenkin elää tässä päivässä sen olematta pakoa nykyhetkestä saati elämisestä tässä ja nyt.  Se on ollut joillekin minussa vaikea kohta ymmärtää niiden monen muun kohdan lisäksi, joihin ehkä tulevissa kirjoituksissa palaan päästäen niistä sillä tavoin irti.

Tämä kuva oli kuvituksena  24.3.2009 blogissa. Olen kuvannut matkaseuralaisiani kesällä 1986 pitämässä lepohetkeä ihanan italialaisen maiseman edessä vierailtuamme sitä ennen synkässä San Leon linnassa.

24.3.2009 kirjoitin näin

Vedossa moneen suuntaan

Kuka tietää, mistä se johtuu, että jokin salaperäinen voima vetää minua aina menneisiin aikoihin? Vuosisatoja sitten eläneet persoonallisuudet tulevat eteeni monta tietä joko kirjallisuuden kautta tai matkustaessani. 

Olen matkustellut harvakseltaan, kun vertaan itseäni moniin tuntemiini ja tuntemattomiin ihmisiin. Matkanteko on minulle ehkä raskaampaa, koska tässä-ja-nyt-elämisen rinnalla haluan elää samanaikaisesti tässä-silloin-ja-nyt. Jostakin kumman syystä haluan vielä yhdistää eri aikakausia vetämällä ne tavallaan yhteen. En vain vielä ole luomisessani niin pitkällä, että olisin varma, millä tavalla tuon ne esille. Asia on kuitenkin niin, että en tee näitä asioita turhaan vaan etsin niille tarkoitusta. 

Kirjoitanko, valokuvaanko, mutta yhtä kaikki jonkinlaista TAIDETTA niistä syntyy. En ole ainutlaatuinen tavoissani, mutta olen omalaatuinen, sillä tiedän, että oma juttuni tulee vain ja ainoastaan tästä tietystä persoonasta, minusta ja elämästäni. Hyödyn valtavasti kaikista tehdyistä tutkimuksista ja kirjoista, joita asiasta kuin asiasta nykyään niin kiihkeästi kirjoitetaan. Internetistä löydän myös aineistoa.  Valintoja on tehtävä.  Materiaalin runsaus onkin varmaan minulle se vaikein kynnys. Jos olisin opiskellut teoriaa, osaisin varmaan keskittyä oleelliseen ja tehdä valintoja. Tai sitten en.

Samaisella matkalla kävimme myös Venetsiassa, jossa hartaasti keskityimme Pyhän Markuksen torilla jäätelönsyöntiin. Tämä kuva jaksaa edelleen naurattaa minua.

Eipä jotkut aikoinaan eläneet kuten Cosimo il Vecchio, Medici-suvun ensimmäisiä merkittäviä jäseniä ja Firenzen hallitsija (eli 1389-1464), myöskään osanneet tavallaan keskittyä oleelliseen.  Oliko aika vaikea ja liian myrskyisä siihen?  Mutta koska hän oli rikkaan miehen poika, hän pystyi suunnittelemaan elämäänsä aivan toisella tavalla kuin muut. Hän palkkasi itselleen elämänkertakirjoittajan, hankki arvokkaita käsikirjoituksia, ylläpiti kirjastoja. Hänellä oli varaa jättää itsestään paljon tietoa jälkipolville.

Ajatelkaapa, että kaiken virallisemman materiaalin lisäksi noin 30 000 hänen kirjoittamaansa ja saamaansa henkilökohtaista kirjettä säilytetään firenzeläisissä arkistoissa. Varmaan tutkijat ja elämänkertojen kirjoittajat pääsivät niiden perusteella lähelle miehen oikeaa luonnetta, joka vaikuttaa kaikkea muuta kuin kiintoisalta. Hän oli kalpea, kapeasilmäinen, kapeakatseinen,autoritäärinen ja kiero ukko, joka inhosi narreja ja irtolaisia. Olen lainannut osan yllä olevasta tiedosta ja luonnekuvauksen parhaillaan lukemastani kirjasta Ulla Britta Ramklint: "Medicit, renessanssivaltiaat Firenzessä".

Samoksella syksyllä 2008.

Entä naiset, minua luontaisesti vielä enemmän kiinnostavat persoonat kuin julmat ja valtaa tavoittelevat sen ajan miehet, onko heistä jäänyt tietoja yhtä paljon?  Kirjoja on kirjoitettu paljon, joten voi olettaa, että tutkimusaineistoa löytyy. En muista, kirjoitinko aikoinaan Lucrezia Borgiasta (1480-1519), jota tutkin viime vuonna, luettuani hänestä jostakin kirjasta. Siinä oli vasta mielenkiintoinen, voimakas nainen, jonka pahan naisen maine on nyttemmin korjattu.

Toinen mielenkiintoinen Lucrezia syntyi vuonna 1470 De Medicin sukuun suuren Lorenzo de’Medicin vanhimpana tyttärenä. Edellä mainitsemani Cosimo oli hänen isänsä isoisä. Tästä erityisen tarmokkaasta naisesta löytyy paljon tietoa internetistä. Hän sai 10 lasta ja siinä samalla huolehti myös isästään ja muista sukulaisistaan.

Anna Ahvenkoskella, kadonneessa maisemassa kauan sitten.

Vaikka Medicien suku taisi hallitsevien sukuhaarojen osalta kuolla sukupuuttoon, ammennettavaa löytyy muutaman vuosisadan ajalta ympäri Eurooppaa, tutkii sitten historiaa, taidetta, arkkitehtuuria tai kirjallisuutta.  Meillä joillakin on tämä ongelma, joka kulminoituu edellä kertomassani ja sen vuoksi minua vedetään moneen suuntaan.

Siellä jossakin Kreetalla. Kyllä tuossa ympäristössä sielu lepää.