Luurankoja kaapissa

Otsikko on pyörinyt päässäni taas useamman päivän ajan liittyen oman elämäni pieniin luurankoihin. Ne ovat aina olleet asioita, jota olen lykännyt piiloon ”kaappiin” vähäksi aikaa kunnes sitten olen ottanut käsittelyyn.  Yleensä ne ovat tekemättömiä töitä, joita olen ottanut taakakseni harrastusteni parista. Olen luvannut tehdä jotakin, mutta aika vierii. Toisaalta kaikelle on oma aikansa. Ei pidäkään stressata, kyllä ne asiat tunkevat esille jonakin päivänä. Joskus niitä alkaa tehdä unissaan ja herätessä onkin jo puoli työtä tullut tehtyä, solmukohdat ratkaistua ja loppu sujuu sitten leikiten. Niitä on toki nytkin, mutta kyllä ne jaksavat ensi viikkoon odottaa.

Hötköily asioiden suhteen ei muutenkaan ole minua, ei luonteenomaista, ei sitten ollenkaan.  Lieneekö siinä palanen hämäläistä verenperintöäni?  Mutta eipä Karjalan kannakselaisetkaan ole yleisesti kauhean äkkipikaisia luonteita, vilkkaampia kyllä, ehkä hiukan impulsiivisempia.  Sitä samaa esiintyi kyllä Hämeessäkin, isäni oli nuorempana aika äkkipikainen, helposti kiihtyvä. Niin kuin olin minäkin.  Karjalainen äitini oli paljon rauhallisempi, harkitsevampi.  Eivät siis luonnearviot tuota kautta mene ihan nappiin nekään.

Mielenkiintoisen näköinen talo myynnissä Tallinnassa Kadriorgin alueen lähistöllä.

Minun ei ole tarkoitus kirjoittaa niistä oman kaappini luurangoista, joita ei todellakaan ole paljon.  Tuli vaan mieleen, että näin vanhempana tekemättömät työt rasittavat entistä enemmän. Hermot ovat ikään kuin enemmän pinnalla kuin nuorena. Monet asiat satuttavat enemmän, ahdistus on aina lähempänä. Aika kiitää ohitse liian nopeasti, ei ehdi tarttua kaikkeen.  Siitähän olen usein kirjoittanut.  Hyvä ratkaisu on siis elää vain tätä hetkeä pohtimatta ehtimisiään, unohduksiaan ja tekemättömiä töitään.

Elisabet 1, Pietari Suuren tyttärentytär

Se niistä luurangoista! Viime tiistaina vietin päivän Tallinnassa Nordea Pankin senioriryhmän Evergreenien järjestämällä matkalla.  Olikin oikein mukava matka ja uuttakin tuli nähtyä.

Vierailimme viime vuonna avatussa hienossa merimuseossa.  Museoon on muuten tulossa iso Titanic-näyttely  marraskuussa, joka varmaan olisi myös näkemisen ja kokemisen arvoinen.  Kadriorgin palatsi oli minulle ennestään tuttu, mutta tämän vierailun jälkeen pystyin sijoittamaan sen jatkossa paremmin historiaan ja kartalle.

Kadriorgin linnan kulma 24.5.2005

 

Pietari Suuri oli vuonna 1703 valloittanut  suomalaisten heimojen asuttaman alueen Nevajoen suulta Suomenlahden pohjukasta. Hän alkoi rakentaa sille paikalle Pietaria ja myöhemmin 1718 oli vuorossa Kadriorgin (Katariinan laakso) rakentaminen perheen väliaikaiseksi kesäpalatsiksi. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1718 ja linna valmistui vasta Pietari Suuren kuoleman jälkeen. Pietarin puoliso Katariina, josta tuli pariksi vuodeksi Venäjän hallitsija Katariina I Pietarin jälkeen ei kuitenkaan linnaan sittemmin ehtinyt. Nykyään Kardiorgin linna palvelee Viron ulkomaisen taiteen museona. 

Tässä toinen myöhemmin rakennettu Venäjän hallitsijoiden palatsi Tsarskoje Selo Pietarin eteläpuolella. Olen ottanut kuvan kesällä 2005 käydessäni siellä.

Sitä vaan aina joudun syrjäpoluille. Melkein mitättömyydestä Venäjän keisarinnaksi luku- ja kirjoitustaidottomana, synnytyskoneeksi, miehen palvojaksi, sitä oli Pietari Suuren toisen puolison Katariinan ura, kunnes hän pari vuotta Pietarin jälkeen kuoli 43-vuotiaana juoppouteen ja keuhkotautiin. Hän oli alunperin liettualaisen talonpojan tytär, joka oli ollut aiemminkin naimisissa ennen kuin tutustui Pietari Suureen.  Tämä  otti hänet lopulta virallisesti puolisokseen ja nosti keisarinnaksi.

Katariina oli synnyttänyt 1704 - 1724 yhteensä 12 lasta, josta suurin osa kuoli vauvoina tai parin kolmen vuoden iässä. Eloon jäi kaksi alunperin jo ennen vanhempiensa avioliittoa syntynyttä tytärtä, Anna ja Elisabeth. Anna kuoli pian äitinsä jälkeen 20 vuotiaana, mutta Elisabethistä tuli Venäjän keisarinna Elisabet I vuosiksi 1741 – 1762.

Anna avioitui Schleswig-Holstein-Gottorpin sukuun ja muutti Saksan Kieliin, missä hän kuoli  keuhkotuberkuloosiin kolme kuukautta sen jälkeen kun oli synnyttänyt 1728 Venäjän seuraavan keisarin Pietari III:n (alun perin Karl Peter Ulrich von Holstein-Gottorp). Tämä nai prinsessa Sophie Auguste von Anhalt-Zerbst-Dornburgin, josta sitten Pietari III: n  1762 kuoltua tuli Venäjän keisarinna Katariina II eli Katariina Suuri.

Olen kerännyt tietoja erikielisistä Wikipedian artikkeleista.

Tämä outo kuva on samalta matkalta 2005. Taustalla Pietarin "Kirkko veren päällä", Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, jonka Aleksanteri III rakennutti paikalle, jossa  1881 hänen isänsä Aleksanteri II  joutui  kuolemaan johtaneen attentaatin kohteeksi.

Kaikki tuokin historian siipien havina koskettaa meitä tavallisia ihmisiä ja meitä ennen eläneitä. Katariina Suuri syntyi ja vietti lapsuutensa Stettinissä, jonne tyttäreni sukujuuret johtavat hänen saksalaisen isoäitinsä kautta.  Katariinan tavatessa tulevan puolisonsa, hän oleskeli Eutinin linnassa Schlesvig-Holsteinissa, taas paikka sivuaa tyttäreni suvun nykyisiä asuinpaikkoja kuten aiemmin mainitsemani Kiel.

Pietarista ei ole myöskään Karjalan kannaksen Kuolemajärvelle matkaa kuin 100 kilometriä. Kuninkaiden, ruhtinaiden ja tavallisen kansan tiet ovat olleet lähellä toisiaan.  Niistä köyhän kansan teistä ei vain ole jäänyt paljon tietoa jäljelle, mutta ehkä pieni nokare tietoa tippuu rikkaiden vaunuista omalle matkallemme historiaan. Sairaudet ja lasten kuolemat osoittavat, että rikkaatkaan eivät säästyneet ajan vitsauksilta. Minun pitää nyt vihdoin lukea Laila Hirvisaaren romaanit Katariina Suuresta: Minä, Katariina ja juuri ilmestynyt Me, Keisarinna.  Ensimmäisen osan ilmestyessä olin juuri lukenut Katariinan käännetyt muistelmat enkä jaksanut kiinnostua romaanista.  Jossakin kirjahyllyni kätköissä kirja lienee vieläkin ellen luovuttanut sitä jo eteenpäin.

Kodikas kuva vuosien takaa Vehmaisista. Äidin ja Raijan lukutuokio.

Tallinnan matkalla tuli syksy vastaan kaikessa kylmyydessään ja kosteudessaan. Senkin jälkeen olen täällä kotona palellut ja yrittänyt totutella siihen, että nyt se syksy on täällä ja siihen on vain totuttava.Hyllyt notkuvat mielenkiintoista luettavaa, mutta ulkotöihinkin olisi ehdittävä. Eräs kirja minun oli pakko hankkia itselleni, kun huomasin sellaisen ilmestyneen.

Kuva isästäni juoksuhaudassa huhtikuussa 1942. Kuvan olen skannannut hänen albumistaan, mutta sama kuva on myös kirjassa, josta kerron.

Docendon julkaisemana on äskettäin ilmestynyt Janne Mäkitalon ja Jukka Vainion kirjoittama ”Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa.” Kirjoittajat toteavat esipuheessa aivan aiheellisesti, että vuosien 1941-1944 tapahtumat  ovat edelleen antoisa tutkimuskohde monessakin mielessä kuten operatiivisen suunnittelun, rykmenttien perustamisen, käytyjen taistelujen analyysien, jokapäiväisen rintamaelämän ja monen muun  sota-aikaan liittyvän asian osalta.

Olen vielä teoksen alussa ja huomaan sen olevan perusteellinen tutkimus aiheesta. Siinä on käytetty paljon myös minulle isäni kautta tuttua materiaalia, kirjoja, muistelmia ja valokuvia.  Yllättävintä oli, että löysin sieltä isäni albumin valokuvat, jotka ovat olleet JR 1:n perinnekillan hallussa, Pentti Siukolan alakokoelmana.  Aika monessa kuvassa myös isäni on päässyt esille, jopa äitini siinä neljän lotan yhteiskuvassa, jonka olen täällä aiemmin esittänyt. Äitini oli käsittääkseni luovuttanut isäni erästä näyttelyä varten suurentamat valokuvat tuolle perinnekillalle. Kirjan tarkka kuvaus Karjalan kannaksen takaisinvalloituksesta kesällä 1941, asemasota Lempaalassa ja rykmentin kohtalonhetket Valkeasaaressa kesäkuussa 1944, viivytystaistelu ja sodan jälkeinen aika, kaikki saavat tarkat selvityksensä.

Tämäkin skannaamani kuva löytyy kirjasta. Koska en ole saanut selvitettyä kirkkoa, en ole julkaissut sitä aiemmin. Isä on toisena vasemmalta viemässä joukkoa eteenpäin 5.8.1941.  Sitä tietoa ei kirjassa ole, mutta päivämäärän sain kirjasta ja myös sen, että taustalla on Ruokolahden kirkko ja JR 1:n miehet ovat marssilla kohti Ilmeetä.

Molemmat vanhempani kävivät koko sodan läpi ja jatkosodan aikana kuuluivat Jalkaväkirykmentti 1:n joukkoihin, äitini lottana ja isäni joukkueen johtajana ja osan aikaa myös komppanian päällikkönä. Jossakin välissä he siellä sitten tapasivat.  Äitini kirje uutena vuotena 1944-45 isälle sairaalaan Helsinkiin kertoo heidän viettäneen aikaa yhdessä Vammelsuussa edellisenä uutena vuotena 1943-1944 ja isä oli lähettänyt äidille kortin, joka sai tämän vastaamaan kirjeellä. Aivan tarkkaan en heidän historiaansa tiedäkään, äiti kertoi haastatteluissa heidän tutustuneen jo Lemillä eli itse asiassa, kun JR1 lähti liikkeelle kesällä 1941. Tuo kirja antaa vastauksia moniin kysymyksiini ja auttaa selvittämään valokuva-albumin kuvia.

Mitenkään poikkeuksellista niissä oloissa ei ollut se, että osa sotapäiväkirjoista ja muusta materiaalista jäi alueelle.   Venäläiset keräsivät osan talteen ja aineistoa löytyy jonkin verran Viipurin arkistosta.  Kirjasta löytyy hävinneestä ja tuhoutuneesta aineistosta luetteloita.

Äiti oli poissa eturintamalta, kun suurhyökkäys alkoi. Hänen kaikki päiväkirjansa, kirjeensä ja valokuvansa ja polkupyörä jäivät silti Lempaalaan.  Se olikin kaikki se, mitä oli kertynyt sitten talvisodan jälkeen, koska aiempi pieni omaisuus oli jäänyt kotiin Kuolemajärvelle, se vähäinen, mitä nuorella ihmisellä silloin oli.

Tässä Karjalaisten kylän bunkkereita Ahvijoen lähistöllä jota kirjassa Ahvenjoeksi kutsutaan.

Olen viettänyt muutenkin aikaani sotaisissa tunnelmissa. Luettavanani on nimittäin myös Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, Karisto, vuodelta 2005. Se kertoo tarinaa vahvistetun Erillisen Pataljoona 7:n  taipaleesta talvisodassa 1939-1940.  Kirja on sikäli liiankin mielenkiintoinen, että se vie Sirkiän suvun sijoille Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Kirja tekstit tulevat suoraan sanoen iholle saakka, koska paikat ovat suvun vielä kirjoittamattoman historian kautta niin mahdottoman tuttuja. Oli järkyttävää palata kuin unessa tuolle alueelle loka- marras-joulukuussa 1939. Mannerheim-linja  kulki kylän halki. Tutut paikan nimet, väki on lähtenyt joulukuun alussa evakkoon, kodit, koulut, kaikki rakennukset on poltettu. Sain vinkin kirjaan Turun käynnillä, jossa Sirkiän tytöt Eila ja Toini lukivat kirjaa palaten rakkaisiin lapsuuden maisemiin, joista oli tullut sodan tanner.

Summan taistelupaikoilla oleva venäläisten muistokivi, jonka kuvasin 2005. Olimme silloin retkellä, jonka nimi oli Mannerheimin jalanjäljillä. Itse asiassa matkan piti viedä meidät myös Valkeasaareen, mutta niin ei käynytkään. 

Tässä istun sisareni Heljän kanssa Tali-Ihantalan muistomerkillä kesällä 2008.