Tätä aloittaessani minua harmittaa edellinen blogini, vaikka toisaalta olen kirjoitushistoriani aikana kehittänyt paksun nahan kestääkseni omaa häpeääni. En ole saanut mitenkään aloitettua uutta postausta. Siihen on monta syytä. Toisaalta aloitin kyllä yhden jo syyskuun puolella ja kirjoitin sitä aika pitkälle. Aloitan nyt uudelleen. Tämäkin jäänee kesken, koska on paljon muita hoidettavia ja tehtäviä asioita.
Paneuduin tässä välissä useana päivänä itseni unohtaen kirjoittamaan kauan mielessäni ollutta juttua, jota ehkä tarjoan sukuseuran lehteen, jos saan sen valmiiksi. Koska se liittyy sukututkimuksiini ja myös sukuni hämäläiseen puoleen ja tosi kaukaiseen historiaan, olen todella välillä uppoutunut tutkimuksiin ja eläytymiseen.
Monta kertaa mieleeni on tullut sama juttu kuin jo joskus aiemmin kirjoittaessani, että minun pitäisi alkaa piirtää suurelle arkille, jossa on monta A4:sta yhteen liitettyinä, kuvaa siitä osasta sukututkimusta, jota käsittelen. Alan suunnitella tekstiä joskus öisin herätessäni hetkeksi ja olen sitten seuraavana päivänä myynyt aiheen itselleni. On pakko alkaa kirjoittaa. Sitten olenkin yhtäkkiä pitkälle iltapäivään saakka kiinni unohtaen kaiken ympäriltäni. Henkilögalleria on edelleen tekemättä.
Aiemmin aloittamani blogi olisi saanut nimekseen ”Tavalliset ihmiset”. Kaikki sukuni menneet ja nykyiset ihmiset kuuluvat siihen kategoriaan. Itse asiassa olen erityisen ylpeä tavallisuudestani.
Tietenkin tavallisen ihmisen arki, rutiinit, tekemiset ja menemiset rasittavat. Niistä en taida päästä koskaan eroon ryhtyäkseni vain kirjoittamaan. Ne olivat rasittavia ennenkin, nuorempana. Minun iässäni useimmat olivat ennen jo haudassa. Nykyään vanhojen pitää vielä mennä tukka putkella eteenpäin kuten keski-iässä. Joskus aivot eivät pysy perässä vaan jumittuvat.
Kesken tämän kirjoittamisen keskellä vajosin toki taas jostakin syystä menneisyyteen. Ihmettelin sitä valtavaa henkilögalleriaa, joka on taustallani. Siis heistä useimmat ovat juuri niitä tavallisia ihmisiä. Kaikista kaukaisimmat tietämäni esivanhempani ovat tulleet lännestä, myös kaikki Karjalan kannaksella eläneet. Joidenkin tie lienee kulkenut Baltiassa ja Itämeren ympärillä tai muualla Euroopassa. Pähkäilemiseni aiheutti sen, että aloittamani artikkeliteksti jäi vuorokaudeksi lepäämään. Se on ihan hyvä asia, mutta tätä blogiakin pitää jatkaa.
Pitäisi myös mennä ulos, kun lehdet ovat vielä osittain puissa. En vain malta. Tuhlaan aikaani loputtomiin. Ystävätär soitti ja pyysi hakemaan omenia pihansa omenapuista, ne ovat yleensä vasta lokakuussa valmiita. Lupasin mennä huomenna. Mutta huomenna saattaa sataa ja ajattelin tänään seurata joitakin sukututkimustapahtuman luentoja. Edessäni ikkunan toisella puolella viereisen taloyhtiön vieressä kasvaa paljon korkeita komeita koivuja, joiden upeaa keltaisuutta saan kirjoittaessani ihailla.
Vertaan välillä ajatuksissani viimeksi tutkimieni ihmisten elämää 1700- ja 1800-luvuilla omaani.
Viipyilen edelleen Janakkalassa, jonne olen ajautunut usein tullessani jostakin. Viime kesänä, tosi helteisenä päivänä ajoin Lammilta Turenkiin ja huomasin, että olin taas lähellä Janakkalan kirkkoa. Menin kävelylle hautausmaan suurten puiden alle. Parin kilometriä aiemmin olin ajanut entisen Nuolialan kylän ohitse, jossa oli aikoinaan Härkälän talo. Kylä ja talot ovat vuosisatojen kuluessa hävinneet. Alueella on Googlen kartan mukaan nykyään Iso-Hiiden kartanon marjapeltoja. Sinne voisin mennä kesällä poimimaan mansikoita. Yhden kerran kävin viime kesänä marjapellolla täällä meillä Juhmossa.
Turenki sijaitsee ohi virtaavan Hiidenjoen leveän kohdan Ahilammen toisella puolella ja siellä oli aikanaan Vanajan pitäjään kuulunut Kuumolan kylä nykyisen Turengin alueella. Tarinani vei minut myös sinne. Kuumolan nimi on säilynyt. Kuten on olemassa Nuolialantie, on myös Kuumolantie. Alueen läpi kulkee junarata, se, joka valmistui 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Kun yritän kirjoittaa tätä ja sitä toista tekstiä, kirjoittaminen hidastuu. Vieraaseen alueeseen orientoituminen karttojen ja kirjojen kautta todeten samalla vuosisatojen muutoksen voiman vie hurjasti aikaa. Siinä jää sosiaalinen mediakin ja sinne postaamisen toisarvoisiksi.
Muuten joitakin blogeja olen sieltä suunnalta jo aiemmin kirjoittanut kuten tarinan Anna Oreniasta, esiäidistä. Hän liittyy myös tulevaan artikkeliini.
Tänään aion mennä vihdoin hakemaan niitä omenoita. Aurinko paistaa ja on mukava ilma kuten eilen sunnuntaina.
Aamulla katsoessani makuuhuoneen ikkunasta ulos kolmeen otteeseen, luulin tulleeni hulluksi. Joka kerta sama nuori nainen käveli hitaasti vastapäisen kadun toisella puolella mennen samaan suuntaan. Se oli kuin hidastettua filmiä. Lopuksi oletin hänen olleen korttelikierroksella. Satuin katsomaan ulos juuri sopivasti.
Aiemmin olen usein ajatellut, että alan vasta nyt oikeasti kärsiä viimeisen kolme vuoden ajasta ja muutoksista, joita se on tuonut minun ja muiden elämään. Se on näkynyt voimakkaasti myös blogeissani. Tiedän, että monet muutkin kärsivät omituisista oireista.
En aio jäädä tähän ajatukseen vaan jatkaa elämääni. Erilaisten asioiden pähkäileminen saa minut juuttumaan niihin, jolloin huolestun liikaa. Esimerkiksi sopii Zoom-yhteyden järjestäminen minun koneeltani jonkun toisen koneelle. En ole varsinaisesti järjestämässä kokousta, mutta haluan yhteyden kerhon esiintyjään, joka voisi kertoa tilaisuuden osallistujille itsestään. Olisin halunnut testata yhteyttä, mutta se tuntuu ylivoimaiselta. Kenelläkään muulla ei ollut koneellaan asennettuna Zoomia.
Taas ehti pari päivää kulua, joista yksi melkein kokonaan leväten. Sää on koko ajan mitä parhain. Pitää ehtiä myös ulos. Tänään se onnistunee, kun lapsenlapseni tulee tänne kahden lapsensa kanssa ja lähdemme kävellen hakemaan kolmannen läheisestä päiväkodista. Sitten tulemme kotiini pannukakulle, jota minun alkoi heti aamulla tehdä mieli. Itse asiassa olin kuvitellut lähteväni heitä naapurikylään tapaamaan.
Jos itseään pitää kehua, huolimatta puutteistani ja välillä esiintyvästä jähmeydestä ja juuttumisesta, olen ollut aina joustava ja hyvä organisoimaan asioita.
Sain maanantaina Zoom-yhteys-testin onnistumaan ystäväni kanssa. Kaksi mummia onnistui, hurraa! Nyt sitten on aika ryhtyä jatkotoimenpiteisiin. Oikeastaan ei olisi yhtään noloa, jos joku asia epäonnistuu. Olen usein osallistunut luentoihin ja kokouksiin netin välityksellä, kun joku muu on järjestämässä. Melkein aina sattuu, että jokin asia ei pelaa kunnolla. Nyt käy niin, että kun tämä suunniteltu tilaisuus on pidetty, pääni tyhjenee samasta aiheesta kokonaan. Nyt vielä yritän viilata kaikkea onnistumaan ja jopa rinnalle varajärjestelmiä. Paljon on vielä tehtävää.
Ystävättäreni kysyi alkuviikosta, milloin aivoni saavat levätä, kun kerroin, mitä kaikkea minulla on vireillä. Toisaalta aika erikoinen ja tavallinen kysymys. En edes yritä vastata siihen. Tiedän, että aivoissani on koko ajan hirveästi elämää, mutta kyllä ne ottavat aina sen vapaan ajan, jota en aina haluaisi edes antaa niille. Ota nyt selvää tästä!
Pannukakku on uunissa. Se on sitten valmiina, kun tulemme takaisin. Koska ensi viikonloppu menee kokonaan 10-vuotiaan lapsenlapseni kanssa ja läppärini on silloin varattu, minun on yritettävä saada tämä blogipostaus valmiiksi ennen sitä. Yritän myös jatkaa sitä toista kirjoitusta, johon olen koko ajan haalinut ajatuksia muualta. Suurin osa sen kirjoittamisessa on eläytymistä aivan erilaiseen maailmaan, jossa tuskin ei ole muuta yhteyttä tähän päivään kuin sukujuuret ja maailmalla jylläävä sota. Muuten, kunhan joskus ehtisin taas kirjoittaa blogipostauksen jostakin sukututkimukseen liittyvästä aiheesta!
Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen 6.10. ja lopetin 12.10. Viikko on elämässäni entistä lyhyempi aika!
