Maalaisen mietteitä

Iltapäivä oli jo pitkällä. Sain pätkän raakatekstiä kirjoitettua. Kirjoittamiseni on todella hidasta, koska opiskelen samalla. Minulla on lapsesta saakka ollut samanlainen tapa oppia. En opi mitään vierasta pänttäämällä vaan samalla tekemällä. Samalla menen sisään aiheeseeni, siihen maailmaan, josta kirjoitan. Muutun osaksi sitä. Onhan se kovin hidasta, mutta vähitellen syntyy valmis kudos.

Jaan Facebookissa harva se päivä vanhoja blogejani. Löydän niistä monta sellaista asiaa nupuillaan, joihin nyt menen syvemmälle. Toisaalta olen välillä hukassa, koska asiakirjoja tutkimalla en löydä kaikille asioille selvitystä. Miksi jotkut ihmiset eivät ole henkikirjoissa, vaikka kaiken järjen mukaan he asuivat ko. kylässä silloin? 

On erinomaisen hienoa, että sekä hämäläinen kotikyläni, isäni suvun kotipaikka eteläisessä Hämeessä ja äitini suvun kotikylä Karjalan kannaksella muistuttavat niin paljon toisiaan. Suvut ovat asuneet niillä sijoin vuosisatoja, kylät ovat syrjässä yleisiltä valtateiltä, kaukana kaupungeista, asukkaat ovat talonpoikaista sukua. Isot metsät kasvavat talojen ja peltojen ympärillä. Iso ero on siinä, että Karjalassa meri aaltoili lähellä, mutta Hämeessä oltiin melko kaukana mistään vesistöstä.

Me lapset kärsimme veden puutteesta varsinkin kesäaikaan. Siitä tuli päiväuniemme aihe.  Maalla elämisen pitkäveteisyys ja tapahtumattomuus ruokkivat mielikuvitustamme yli kaiken. Se pisti kirjoittamaan, valokuvaamaan ja piirtämään. Piirsimme milloin paperille, milloin lumihangelle kokonaisia kaupunkeja taloineen sisustuksineen. Näyttelimme ja luimme itseksemme ja toisillemme. Silti meistä saattoi tuntua, ettei meistä tule koskaan mitään sen kummempaa. Se taas johtui siitä, että kannustus tekoihin oli vaatimatonta. Mitkään saavutukset eivät olleet mainitsemisen tai kehumisen arvoisia. Naapurin lapset olivat aina parempia. Jopa ylioppilaaksi kirjoittamiseni oli eräiden vieraiden mielestä vanhempieni ansiota. Olin isänpuoleisen sukuni ensimmäinen ylioppilas, isältäni koulu jäi lukion toiseen luokkaan. 

Äitimme ikävöi kuolemaansa saakka merta. Hän oli elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa muutaman kymmenen metrin päästä Suomenlahden aalloista. Hän suri myös sitä, ettei ollut voinut käydä kouluja. Hänen perheensä oli niin köyhä, että vanhimpien lapsien piian pieniä tienestejä tarvittiin heti kansakoulun jälkeen. Opettajat olivat käyneet ehdottomassa vanhemmille, että kun tyttö oli niin hyvä koulussa, hänet pitäisi saada oppikouluun. Vanhemmille se oli mahdoton ajatus, oppikoulut olivat kaukana, Viipurissa ja Terijoella.

Isäni sen sijaan sai käydä oppikoulua. Arvostiko hän sitä tarpeeksi, kun joutui jatkamaan koulua Riihimäen lisäksi Helsingissä? Hän sai matkustella partiolaisten maailmanleireillä, sai kameran, asui kortteerissa koulukaupungeissa. Hänelle tuntuivat kaikki ovet olevan auki, mutta hän ei aluksi osannut, halunnut ja lopuksi haavoituttuaan, ei enää pystynytkään hyödyntämään saamaansa lahjaa.

Mitä vanhempiemme omat kokemukset toivat meille lapsille? Tässä ei pidä unohtaa sitä, että he molemmat olivat nuoruuden päätteeksi vuosikaudet sotatantereella. Ilman sotaa he eivät olisi edes koskaan kohdanneet toisiaan. Hämäläiset ja karjalaiset geenit eivät olisi sekoittuneet, vaikken nyt ole ollenkaan varma, että ne eroavat paljon toisistaan. Oli varmaan silti hyvä, että mahdolliset yhteiset juuret olivat tuhansien vuosien takana (DNA-tutkimukset vaikuttavat ajatteluuni).

Tiedän monen etsivän suvuistaan aatelisia, hienoja ihmisiä. Olen puolestani aina sanonut olevani ylpeä omista talonpoikaisista juuristani. Sitähän ne ovat täydellisesti. Sukuja tutkiessani mieleeni on monta kertaa tullut, että ehkä hakeutuminen syrjäkylille metsän keskelle, täysin maalle on ollutkin tietoinen valinta. Mutta kuka sen on päättänyt? Onko sekin geeneissä?

Joka tapauksessa se näkyy edelleen minussa ja omissa jälkeläisissäni. Meistä ei taida olla kaupunkiasujiksi, vaikka siihen Suomessa kaikissa tulevaisuuskuvitelmissa tähdätään. Geenit ja ympäristö vaikuttavat kaikessa. Vanhempieni sukujen samankaltaisuuksien kautta se maanläheisyys vain vahvistui. 

Vanhemmillani oli kaupunkivaiheensa. Äiti meni töihin Koivistolle, joka siihen aikaan 1930-luvulla oli vilkas kauppala. Isä meni samalla vuosikymmenellä kouluun Riihimäelle, joka oli silloin myös kauppala ja jatkoi sitten Helsinkiin. Lopuksi he palasivat maalle, jossa me viisi lasta synnyimme. Tosin kävimme kaikki syntymässä Helsingin vanhalla kätilöopistolla Kaivopuistossa.   1980-luvulla sukupolvenvaihdoksen tehtyään ja veljemme aloitettua tilalla, he muuttivat Hämeenlinnaan. He eivät oikein koskaan sopeutuneet kaupunkielämään.  Samoin on käynyt minulle, ehkä myös tyttärelleni. Ei meistä ole kaupunkieläjiksi.

Oheislukemistona luen useita historiateoksia. Äskettäin luin pätkän teoksesta ”Maata, jäätä ja kulkijoita – tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860”. Luvussa ”Rautakauden reitit” Jaakko Masonen käsittelee Suomen teiden kehitystä otsikoilla ”Itämeren merkityksen kasvu”, Infrastruktuurin rakentuminen” ja ”Aurajoen suu liikenneverkon solmukohdaksi.”  Teos sisältää monta mielenkiintoista lukua. Kommentoin tässä joitakin kohtia paremmin ne muistaakseni.

”Viikinkiajan alusta lähtien vakiintunut maantieverkko säilytti asemansa – pääosin vieläpä 1900-luvun alkuun saakka – ja solmukohtansa.”

”Muinaiskaupunkijakson kauppakylinä voidaan pitää ainakin seuraavia paikkoja:

• Päijät-Hämeessä nykyisen Hollolan tienoo

• Vanajan Hämeessä nykyisen Hämeenlinnan tienoo

• Pirkanmaalla nykyisen Tampereen alue

• Pirkanmaan länsiosissa eli keskiaikaisessa Satakunnassa nykyisen Kokemäen alue

• Ala-Satakunta/Kalannissa nykyisen Euran Luistari

•  Aurajokilaaksossa nykyisen Turun tienoo

• Uskelanjokilaaksossa nykyisen Halikon tienoo”

Mielenkiintoinen on myös samassa artikkelissa kerrottu kaupunki-sanan etymologia. Sana polveutuu muinaisruotsalaisesta  ”kaupang(e)r”-sanasta, joka kehittyi Ruotsissa jo 1200-luvulla muotoon ”köpunger”, ”köping”. Nykyisin ruotsin kielessä kaupunkia tarkoittava saksalaisperäinen ”stad” tuli käyttöön 1300-luvulla.

Kaiken edeltävän kirjoitin jo viikko sitten, mutta asia jäi kesken. Kirjoituksen pointtikin jäi mainitsematta, vaikka muistan sen hyvin edelleen. Nyt jätän sen kummittelemaan mieleeni ja kirjoitan siitä joskus myöhemmin.  Enkä sitten koskaan päässyt seuraavalle askeleelle eli julkaisuun.

Minulle käy varsin usein niin, että alan kirjoittaa yöllä unissani, sitten jatkan puoliksi hereillä, kunnes nukahdan uudelleen.  Joskus olen onnekas ja pystyn jatkamaan aamulla oikeaa kirjoittamista muiden asioiden häiritsemättä. Kunnioitan kaikkia kirjailijoita, sillä ymmärrän, kuinka vaikea on luoda itselleen sellaiset olosuhteet, joissa voi häiriöittä keskittyä kirjoittamaan. Toisaalta heillä saattaa olla jo hyvä, vuosien aikana kehitetty rutiini. He eivät elä tällaisessa sekavassa viidakossa kuin minä, jolla on monta lankakerää odottamassa, että ottaisin jostakin langanpätkästä kiinni ja alkaisin keriä juttuani auki. Olen vasta opettelemassa. Saattaa olla, että tämä blogien kirjoittaminen on häiriötekijä oikealle kirjoittamiselle. 

Tiedän kyllä, että oikean kirjan kirjoittaminen vaatii usein vuosien työn. Sen kyllä näkee valmiista teoksesta. Pohjatyö on vaativa, mieletön määrä lukemista, käyntejä tapahtumapaikoilla, haastatteluja. Tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Olli Jalonen kypsytteli kirjan ”Taivaanpallo” aihetta 30 vuotta. Kirjan aihe on varsin mielenkiintoinen. Se vie jopa kaukaiselle Saint Helenan saarelle Atlantin valtameressä, samaan paikkaan, jossa Napoleon vietti vankina 1815 – 1821. Tosin kirjassa eletään vasta 1600-lukua. 

Tätä kirjoittaessani on Suomen 101. itsenäisyyspäivä. Pieni pakkanen ja aurinko paistaa. Tämä päivä kuten tulevat joulun pyhät merkitsevät minulle rauhan hetkiä. En ole vähääkään kiinnostunut kaikesta jouluun liittyvästä ostohysteriasta, joulusisustamisesta, jouluruuista, tilaisuuksista. Maaseutuihmisen vuosisatainen erakkoon vetäytyminen on ottanut minusta vahvan otteen. On omituista, että melkein hykertelen innoissani siitä rauhasta, mitä juhlapyhät minulle merkitsevät. Nykyään. Ainahan ei ole ollut niin.

Parvekkeella on palanut jo tovin vanha joulupallo himmein valoin. Tänään siirrän ikkunoille palavat kynttilät kello 18.00 juhlistamaan itsenäisyyttämme.

Olen useana päivänä ajatellut, että jokin vanha blogi voisi päästä taas vaihteeksi eloon uuden sisällä. Mitähän kirjoitin tasan kymmenen vuotta sitten 6.12.2008, samana vuonna, jolloin jäin eläkkeelle? 

”On monia aiheita, joista viikon mittaan ajattelen kirjoittavani. Kirjoitan muistiinpanoja mieleeni tulleista ajatuksista päiväkirjaani istuessani bussissa vajaan puolen tunnin verran. Sinne kirjaan myös merkittävimpiä päivän tapahtumia. Huomion säätilan ja oman mielentilani.  Kuitenkaan en sitten ehdi kirjoittaa blogeihini kaikista niistä asioista, joita olen miettinyt. Toiset asiat myös vanhenevat omalla tavallaan, jos ne sattuvat olemaan täysin ajankohtaisia asioita esim. jostakin lukemastani artikkelista syntyneitä.  Mutta useimmiten ajatukseni juontavat jo pidemmältä ajalta. Merkillistä on myös, että liikkeellä olo pistää aina kirjoitukseeni vauhtia.  Kynä alkaa sauhuta ja sivut täyttyvät. Usein kuitenkin kotiin palattuani olenkin tuhlannut kaiken energiani loppuun, etten enää jaksa kirjoittaa.

Usko, toivo, rakkaus oli yksi teema, joka pomppasi mieleeni. Mitä sanat tarkoittivat ennen ja mitä ne nyt tarkoittavat minulle.  Kotimatkalla bussissa eräänä iltana eräs vanhempi herrasmies soitti oletettavasti vaimolleen ja ilmoitti olevansa kello 20.30 kotona. Lyhyt tavanomainen puhelu, mutta takana istuvan vanhemman rouvashenkilön aivosolut alkoivat työskennellä kuumeisesti.  Yhdistin sanat omaan elämääni ennen ja nyt ja huomasin, että olen kiertänyt laajan ympyrän ja palannut alkuun. En muuten osaa ajatella näitä sanoja uskonnon värittämänä vaan aivan konkreettisesti pienen ihmisen jokapäiväisen elämän kautta. Mitä sanat merkitsevät meille? 

Kirjoitin kerran siitä, että jokin kumma vetää minua uskonnon suurien hahmojen jalanjäljille. Suuri haaveeni on ollut jo tuolta 2000-luvun lähteä ”pyhiinvaellukselle”. Luin silloin Shirley MacLainen kirjan ”The Camino”.  Hän kirjoitti kirjan kuljettuaan 30 päivässä Santiago de Campostelaan johtavan Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin yhteensä 800 kilometriä lähtien Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista.  Innostuin myös ajatuksesta lähteä fyysiselle matkalle, joka kuitenkin johtaisi syvemmälle omaan itseen. Olin säästänyt lomistani nk. sapattivapaata ja ajattelin, että ehkä 2003 tai 2004 voisin itsekin lähteä. Kuitenkin kävi toisin. Äitini kuoli keväällä 2003. Sapattivapaita ei muutenkaan työssäni ehditty pitää vaan otin ne loppujen lopuksi rahana. Kun sitten myös Santiago de Campostelasta tuli iso muotitrendi, oma innostukseni myös hiipui. 

Aihe on ollut silti ajatuksissani koko ajan. Olen vain miettinyt, miten toteutan ”oman pyhiinvaellukseni”, koska en halua tehdä siitä turistimatkaa. Otin kirjahyllystäni Paulo Coelhon kirjan ”Pyhiinvaellus”, jota en ollut lukenut kuten en myöskään muitakaan hänen kirjojaan. Lukiessani sitä tajusin, että olen jo ollut kulkenut omaa reittiäni. Nimittäin kirjan mukaan:

”Kristinuskon ensimmäisellä vuosituhannella oli kolme pyhäksi kutsuttua tietä, ja jokainen joka kulki yhden niistä sai osakseen moninkertaista siunausta ja armoa. Ensimmäinen tie vei Pyhän Pietarin haudalle Roomaan, ja sen tien kulkijoiden symbolina oli risti. Toinen tie vei Jeesuksen pyhälle haudalle Jerusalemiin, ja sinne vaeltavien symbolina olivat samanlaiset palmulehvät joilla Jeesusta tervehdittiin, Kolmas tie vei Pyhän Jakobin – espanjaksi Santiagon - maallisten jäännösten luo.”

Apostoli Paavalin reitit ovat joillakin kohtaa yhtyneet Pietarin kanssa ja niitä olen jo kulkenut Turkissa, Kreetalla ja Roomassa. Vatikaanin Pietarin kirkko on rakennettu oletetun Pietarin hautapaikan paikalle, joka ensin oli pyhiinvaelluspaikka, kunnes Konstantinus Suuri rakennutti paikalle 300-luvulla suuren, viisilaivaisen basilikakirkon. Nykyisen Pietarinkirkon rakentaminen aloitettiin 1500-luvun alkupuolella rappeutuneen ja puretun basilikan paikalle. Kirkon rakentaminen kesti 120 vuotta ja se vihittiin 1626.

Omituisinta oli, että Paolo Coelho opasti minut Francis Xavierin jäljille.  Hän oli katolisen maailman suurimpia lähetyssaarnaajia ja kolusi viemässä jesuiittojen uskontoa kaukaiseen itään. Hän syntyi aivan Santiago de Campostelan reitin lähistöllä Navarrassa vuonna 1506 ja kuoli Intian Goassa 1552. Netistä löytyy paljon kirjoituksia hänen matkoistaan ja kirjeistään.

Oletan, että ehkä nämä kaikki mainitsemani miehet olisivat olleet tylsiä ja kuivia äijiä, jos olisin tuntenut heidät oikeassa elämässä. Näin vuosisatojen ja vuosituhansien takaa voin sietää heitä oikein hyvin. Kuten on myös ilmiselvää, ihailen suuresti heidän saavutuksiaan ja USKOAAN. Se oli sitten sana USKO, johon päädyin.”

Kirjoitin myöhemmin Francis Xavierista mm. blogissani ”Marraskuussa matkustan eri tavalla”, jonne pääset tästä linkistä. Tapaamme ajattelemamme kohteet usein uudelleen toisessa yhteydessä. Kymmenen vuotta sitten olin juuri keväällä käynyt ensimmäisen kerran Roomassa. Kiipesimme Pietarinkirkon huipulle. Rooma teki ylipäänsä minuun niin suuren vaikutuksen, että yhä uudelleen ja uudelleen uneksin siitä. Kirjahyllyssäni on kymmeniä Roomaa käsitteleviä kirjoja, joiden avulla voin milloin vain matkustaa sinne käsitelläkseni jonkin asian.

Kirjamessuilla hypistelin erästä viime vuonna ilmestynyttä kirjaa: Ari Saastamoinen. Tuhat tietä Roomaan. Gaudeamus. 2018.  Minulla oli listalla niin paljon muita kirjoja, etten silloin raaskinut ostaa sitä. Kun nuo entisaikojen tiet niin kovasti kiinnostavat (viittaan alun tekstiin ja myös pyhiinvaellusreitteihin), niin ehkä tuo kirja on hyvä lisä ylisuureen kirjastooni.

Muuten tänään Helsingin Sanomissa oli tosi mielenkiintoinen kolumni koskien tietä, keinoa, konstia, aukkoa eli siinä Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Mikko-Pekka Heikkinen paneutui sanan etymologiaan. Tässä linkki sinne, koska ei ole vain tilaajille tarkoitettua materiaalia.Klikkaa linkkiä.

Eipä tässä muuta kuin hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleni!

Anna Matintytär - nainen 1700-luvulta

Lopulta on pakko nousta ylös.  Yö on hiljaisista hiljaisin, tyyni. Olisiko täysikuu, on pilvistä? Mikään ei liiku, ei tuuli. Ehkä heräsin juuri siksi, että oli niin hiljaista. Suden hetki. Kun lopulta nousen ylös, näen kellon olevan pian kolme.

Kylä 1751 kartasta

Ennen nousemista olen jo ehtinyt ajatella ties mitä. Muistan, kuinka äitini vanhana, minua vanhempana, nukkui käpertyneenä tiukasti peiton sisälle. Hän sanoi nukkuvansa hyvin. Silti hänkin kuten isäni saattoi käyttää joskus nukahtamislääkkeitä tms. Minäkin nukun hyvin ja paljon. Tarvitsen seitsemän – kahdeksan tuntia unta, talvella enemmän.  Aamuyön, suden hetkeksi kutsuttu hetki on kriittisin. Niin on ollut jo lapsesta tai ainakin nuoruudesta asti. En ole koskaan kokenut sitä ongelmaksi enkä aiheeksi ottaa siihen jotakin lääkettä. Jos valvominen kestää liian kauan, on paras nousta ylös, juoda vettä tai kuumaa kaakaota, lukea vähän aikaa. Kesällä menin hetkeksi pihalle, silloin kun oli vielä piha. Sitten uni taas maistui aamuun asti.

Pihamaisemaa 1930-luvulta

Mutta noina heräämisen hetkinä tulevat ajatukset. Milloin ne ovat mitäkin. Joskus omat huolen aiheet, omat läheiset ja heidän selviämisensä. Olen vuosien mittaan yrittänyt opettaa itseni pois niistä ajatuksista, koska en voi mitään muiden elämälle. Huolehtiminen ei auta. Voin vain olla olemassa ja auttaa, jos minua tarvitaan. Sitten ajatuksiin virtaavat omat laiminlyönnit, teot, puheet, koko elämä. Se on sitä, mitä yritän joskus kirjoituksissani käsitellä.  Kunnes lopuksi menen kauas menneeseen. Alan ajatella jotakin esivanhempaani. Pientä ihmistä vuosisatojen takaa isossa kokonaisuudessa. Yksityiskohtaa. Vaikkei ihmistä kutsuta yksityiskohdaksi.

Olisiko parempi kutsua tomuhiukkaseksi maan päällä? Hän elää siellä hetken, mutta hänen geeninsä jatkavat elämistä. 

Samoilla paikoilla Merja 1940-luvun lopulla

Olen yrittänyt kirjoittaa tarinaa kotikylästäni, kotitalostani. Olen rauhoittanut elämääni ja sulkenut siitä monta muuta juttua väliaikaisesti pois, jotta saisin tehtäväni tehtyä. Pari-kolme päivää viikossa menee melkein hukkaan levätessä ja käytännön tehtävissä. Etenen aivan liian hitaasti. Lisäksi on muita töitä, jotaka odottavat paneutumistani.  Yöllä herätessä saatan suunnitella jo tulevaa. Se on kummallista, koska en etukäteen päätä sitä, mitä tulee uniini. Kaiken lisäksi yritän iltaisin rauhoittaa elämääni, etten tee enää mitään tietokoneella. Se jokin vain tulee. Kutsumatta. Kuten nyt.

Anna Matintytär (1686 - 1777)

Anna Matintytär on tullut jo parina yönä, kutsumatta. Olin eräänä päivänä huomannut, että olin ehkä keksinyt hänen kuolinaikansa. Syntymäaikakin lienee ollut väärin. Niin ei kuitenkaan ollut.

Hän syntyi lähes kolmesataa vuotta sitten. En voi olla aivan varma, mistä hän oli alun perin kotoisin, mitkä ovat hänen sukujuurensa ennen 1700-lukua.  Mutta silti hän on yksi esiäideistäni. Jotta saisin hänet mahtumaan Sukujutut-ohjelmasta tulostamaani esivanhempien sukupuuhun, minun pitää valita lähtöhenkilöksi isäni isoisä, tulisieluinen?, 1851 syntynyt Kalle Kustaa Heikinpoika, joka ei halunnut käyttää sukunimeä Siukola. Mukavaa, että samaan kuvaan tulee myös samoihin aikoihin elänyt Anna Orenia, josta kirjoitin äskettäin. Samoin siinä näkyy yhteys Markkulan sukuun. Kun otan tulosteen Sukujutut-ohjelmasta, siellä on hänelle 815 jälkeläistä 12. sukupolvessa. Eikä siinä ole vielä läheskään kaikki, koska vielä on paljon tutkimatta.  Toisin sanoen, hän on aika merkittävä henkilö. 

Anna saattaa olla alun perin lähtöisin Janakkalasta, ehkä jostakin Turengin ympäristöstä. Hän oli tiettävästi kahdessa avioliitossa eikä varmaan hänen kaikkia lapsiaan ole kirjattu minnekään. Juuri tuossa vaiheessa repaleisista, vaikeasti tulkittavista kirkonkirjoista on erittäin vaikea löytää saati seurata ihmisten polkuja. Kovin liikkuvaista väki oli silloin.

  

Vasta Annan muutettuaan Renkoon Vehmaisten kylään siinä 1727 paikkeilla alkaa näkyä valoa.  Hän on mennyt toiseen avioliittoonsa Antti Tuomaanpojan kanssa edellisen vuoden joulukuussa.

Tässä sisarukset leikkimökin ja hiekkakasan vierellä noin 1957 - 1958. Iso poppeli kaatui myrskyssä leikkimökin päälle kesällä 1959.

Heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa Jacob syntyy ehkä ennenaikaisesti jo 13.6.1727 ja kastetaan seuraavana päivänä. Merkintä löytyy Rengon syntyneistä ko. päivältä. Jaakko kastetaan heti syntymän jälkeisenä päivänä. Yksi kummeista on lähinaapurin Junnilan isäntä Antti Niilonpoika, joka on Annan ja Antin ikätovereita. Junnilan Antti on saanut Erkki-nimisen pojan saman vuoden helmikuussa. Siinä ovatkin sitten sen vuoden Vehmaisissa syntyneet. Yhteensä Rengossa syntyi tai kastettiin vuonna 1727 vain viisitoista lasta.

Koko lapsuuden perheeni kesällä 1959

Kasteen suoritti molempien osalta Renkoon 1719 kappalaiseksi tullut Laurentius Kempe, vaikka Jaakon perässä lukee Kempen sijasta Simon Jöransson Nevilästä.  Laurentius tai Lars Kempestä Rengon historia kertoo monta tarinaa.  Hänen puolisonsa oli Elisabet Hollenia on silloin tällöin kastettavan lapsen kummina kuten Junnilan Erkin kohdalla. Simon Jöranssonin paikallistin Simo Yrjönpoika Pukkilaksi, joka oli lautamies Nevilästä. Rengon historian s. 436 juuri tämä henkilö oli läksyttänyt Lars Kempeä eräissä häissä Oinaalan Hakkolassa. Riita meni niin pahaksi, että sitä puitiin myöhemminkin. Piti oikein tarkistaa, kenen häistä oli kysymys.  Oletan, että kysymyksessä olivat häät 2.10.1733, jolloin Rengossa vihittiin  lukkari Kustaa Mikonpoika ja piika Maria Jaakontytär. He saivat Hiskin mukaan kolme lasta välillä 1735 – 1740. Sitten he häipyvät näköpiiristä. Niin vanhoja tietoja lukkareista ei edes Rengon historia kerro.

Metsien ja peltojen keskellä elettiin. Nuorimmat sisarukset metsäretkellä.

Joka tapauksessa samalla vuosikymmenellä esi-äitimme Anna asettui miehineen uudisasukkaaksi Rengon Vehmaisten kylän Siukolan taloon. Minkälaisia asumuksia siellä silloin oli, sitä minun on vaikea kuvitella. Tilalla oli sitäkin ennen asunut ihmisiä, mutta he häipyivät pian jonnekin muualle.

Anna toi mukanaan edellisen avioliiton lapset, jotka löytyvät Rengon vanhimman rippikirjan sivulta; Juho, Maria ja Liisa.  Hekin kuuluvat Annan sukuun ja heidän jälkeläisensä ovat sukulaisiani. Vaikkapa poika Juho (Johan Johansson), niin kovin yleinen nimi noihin aikoihin. Edellinen puoliso Juho Heikinpoika oli kuollut 1726. Juho oli syntynyt 1714 ja kuoli 1775 Janakkalan Turengissa. Hänen poikansa Juho Juhonpoika  1746 – 1831 päätyy Rengon Kuittilan Anttilaan, josta suku jatkuu meidän aikoihimme asti. Mutta onko Petter Juhonpoika Sauvalan torpasta s. 1720 todella myös samaa sukua eli Annan edellisen avioliiton poika kuten kokenut sukututkija Esko Karisalmi vahvisti, en ole ollenkaan varma? Nyt hän ja hänen monet jälkeläisensä ovat mukana, kunnes löydän itse todisteet. Sukututkimukseni on siltä osin kesken.

Vasemmalla ensimmäinen ystäväni naapurin Tuula ja keskellä tämän pikkuveli Risto. Taustalla perunakuopat ja vanhan talon kivijalkoja.

Anna Matintyttären ja Antti Tuomaanpojan tytär Anna Antintytär syntyi 25.11.1728 ja kastettiin 30.11.1728. Nyt papin merkinnät alkavat olla sen verran epäselviä, että niistä on vaikea saada selvää. Ensimmäisenä on Thomas Thomasson. Ehkä hän ollut paikalla ollut lukkari, sillä sillä nimellä kulkeva vanha lukkari kuolee 17.11.1745. Ilahduin jo, josko löytäisin Antti Tuomaanpojan veljen. Mutta hänen sukunsa lienee myös Janakkalan puolelta.

Antti Tuomaanpoika kuoli elokuun lopussa 1746 ja hänet haudataan 31.8.1746 Rengon kirkkoon eli kirkon lattian alle. Hautajaisissa on arkun päällä vaate ja maksu on 3:18. 

Läheisin naapuri oli Eskola. Veljeni, tuleva Siukolan isäntä ja Eskolan tuleva nuori isäntä seuraavat, kun Väinö Eskola (ikivanhaa kylän sukua) tekee töitä.

En löytänyt tarkkaa kuvausta tuon ajan rahoista, mutta käsitin niiden olleen Ruotsin valtakunnan silloista rahaa. On kiva löytää kirjoituksiin jotakin ajan kuvaa. Siksi tulin ajatelleeksi kahvia. Kahvia ei tuolloin vielä talonpoikaisissa kodeissa juotu edes hautajaisissa. Kopion tähän Arno Forsiuksen sivulta seuraavan tekstin:

” Turun Akatemiassa julkaistiin vuonna 1755 Elias Granrothin väitöskirja, jossa kahvia arvosteltiin ankarin sanoin: "Kahvi on juoma-aine, joka meillä on päässyt sellaiseen valtaan, ettei kukaan, joka pitää itseään tavallista talonpoikaa parempana, luule voivansa ja tarvitsevansa olla sitä vailla. --- Ei voi siitä syystä kyllin ihmetellä sitä, että niin inhottava ja ikään kuin itse luontoakin ellottava juoma on sellaisella nopeudella niin suuressa osassa maailmaa otettu yleisesti käyttöön, vieläpä siinä osassa, joka jos jollakin tavalla on olevinansa muita maanosia valistuneempi. Mutta mitäpä muoti ja tottumus eivät saisi aikaan!" Suuri haitta oli myös se, että kahvi "itsessään on karvas ja ikään kuin varta vasten valittu sokeria kuluttavaksi." Sokerin tuonti nimittäin lisäsi omalta osaltaan ulkomaankaupan maksuvaikeuksia. Kahvista kannettiin Ruotsi-Suomessa veroa vuodesta 1747 alkaen, mutta valtiontalouden heikentyessä päätettiin kahvin maahantuonti ja käyttäminen kieltää kokonaan vuonna 1756 useiden muiden ulkomaisten ylellisyystavaroiden ohella.” Jos haluat lukea lisää niin tässä linkki Arno Forsiuksen sivuille.

Äitini tuli Karjalan kannakselta ja hänen iso sukunsa vieraili usein. Kuvassa sisareni Päikki vasemmalla ja kaksi Anjalan serkkua. Olisiko Raija siellä takana?

Miehensä kuollessa Annalla alkaa olla ikää jo lähes 60 vuotta, jos hän on syntynyt 1690, kuten olen olettanut ja kuten rippikirjassa 1747 – 1753 lukee. Hän jättää talon nuorelle parille, tyttärelleen Annalle ja tämän miehelle Antti Juhonpojalle, joka on vihitty Annan kanssa joskus 1745. Näistä häistä en  löydä merkintää muualta kuin Hiskistä. Anna lienee ollut välillä pois kotoa piikana, ehkä Janakkalassa kuten siihen aikaan ja myöhemmin oli tapana. Nyt hänestä tuli Siukolan talon seuraava emäntä.

Suomessa ja Ruotsissa otettiin gregoriaaninen kalenteri juliaanisen kalenterin sijasta käyttöön 1753. Uuteen kalenteriin oli siirrytty muualla Euroopassa jo aiemmin, Italiassa jopa 1582. Vanhat päivämäärät asiakirjoissa eivät näin ollen ole täsmällisiä. Venäjällä vanha laskenta oli voimassa aina ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kun meillä siirryttiin 1753 uuteen kalenteriin, niin tuona vuonna helmikuun 17 päivää seurasi heti maaliskuun 1. 

Kirjeenvaihtokavereita varten piti ottaa valokuvia. Tämä kuva on otettu tammikuussa 1964, kun oli vielä aivan lumetonta.

1700-luvun puolivälissä elettiin muutosten aikaa. Isovihan kauhut vuosisadan alussa olivat kaukana takana. Vehmaisten kylässä valmistauduttiin kylien rajojen ja tilojen sarkojen kartoituksella vuosikymmenien päästä toteutuvaan isojakoon.  Ruotsinkieliset maamittarit tulivat kylään jo 1751. Merkittävää on, että Ruotsin valtakunnassa alettiin 1750 tehdä tarkempia väestötilastoja. Nämä ovat jo eri juttujen aiheita. 

Voin vain olettaa, että vanha äiti, Anna Matintytär palaa kotikyläänsä kuolemaan. Suomen historiaan tutustuessani olen toisaalta nähnyt, että meillä on aina vallinnut vanhuuden väheksyntä. Vanhoja, raihnaisia ihmisiä on kierrätetty talosta taloon ilman pysyvää asumusta. Mutta ehkä juuri siksi kuolemaa lähestyessä pitikin muuttaa lähelle sukua. 

Tässä seison lähestulkoon samalla paikalla kuin edellisessä kuvassa. Taidan olla vasta 1-vuotias.

En ole aivan uskonut Annan olleen 91-vuotias kuollessaan, kuten Rengon kuolleiden luettelo ilmoittaa. Hän kuoli sen mukaan 1777 järjestysnumerolla 11 Vehmaisten kylässä leskenä vanhuuteen. Jos ikäarvio pitää paikkansa hän on syntynyt 1686. Jossakin vaiheessa syntymäaikoja merkittiin viiden vuoden välein, joten voihan se pitääkin paikkansa. Tytär Anna syntyi siis hänen ollessaan 42-vuotias. Vehmaisissa oli silloin nk. sotilastorppa, jossa asui Johan Södersteen perheineen, jonka perheen joukon jatkeena Anna on. Hänen yläpuolellaan on voimakkaasti sotkettu nimi ja perässä merkintä Hyvikkälään. Anna on palannut kylään 1773 ehkä jonkun toisen henkilön kanssa. Johan Södersteen oli naimisissa Eskolan tyttären Margarethan kanssa.

Samalle sivulle on kirjattu toinen sotilas, Matti Blad, joka on tullut Vehmaisiin Oinaalasta. Liittyisikö hänen vaimonsa Anna Juhontytär jotenkin Vehmaisiin?  Tuohon aikaan kylään oli alkanut muodostua torppia mm. Bladit on merkitty myöhemmin asumaan Rasin torppaan. Matti Blad oli syntynyt 1743 ja Juho Södersteen 1741.  Mistähän sodasta he olivat tulleet tai mihin sotaan menossa, kun ovat sen verran nuoria miehiä. Matti Bladin poika Israel murhattiin 1827 Vehmaisissa. Anna Matintyttären tyttären Annan poika Juho, Siukolan isäntä Antin ja Annan jälkeen oli jollakin tavalla sekaantunut asiaan. Se on toinen juttu ja vaatii menon arkistoon.

Annan tytär Anna Antintytär olikin ainoa jatkamaan vanhempiensa jälkeen Siukolassa, koska isoveli Jaakko, jonka syntymää käsittelin aiemmin, oli kuollut 19.1.1740 vajaan 13 vuoden ikäisenä.

Poppelit saivat mennä...