Ilot ja surut samassa säkissä

Pitääkö minulla olla aina kädessä tai pöydällä vieressä jokin vanha tekeleeni, päiväkirjan sivu, kirje, vanha blogi, kun alan kirjoittaa. Vähän niin kuin pikkulapsella kävelemään opetellessa? Muuten sorrun liian pitkään aloitukseen, jahkaan niitä näitä, selityksiä sille, miksi juuri nyt, tänään on näin tai noin. Elän saamattomuuden ja aikaansaavuuden välitilassa. Selitys voisi olla pitkässä vuosien pakkotekemisen vaiheessa, josta olen nyt yrittänyt irrottautua. Osa harrastuksistani on kärsinyt ja tulee kärsimään, kun pyristelen vapauteen. 

Kaikkea ei missään nimessä tarvitse selittää. Kyllähän te kaikki tiedätte, kuinka monimutkaisen kekseliäs ihmisen mieli on. Kun koko elämä on ollut yhtä suorittamista, siitä irtautuminen on todella vaikeaa. Tyhjä tila tahtoo täyttyä joka tapauksessa, kun ihminen alkaa keksiä sille korviketta.

Kaiken lisäksi minulla on se ongelma, että olen hukassa kaikkien aiheiden kanssa, joista haluaisin ja voisin kirjoittaa. Valinta niiden välillä on vaikeata. Siksi annan valinnan tulla itsestään eikä se usein ole yksikään niistä aiheista, jotka ovat jonossa. Mitä teet? 

Lisään sen lipaston päällä olevan kuvan tänne myöhemmin. Nyt se pakenee minua.

 

 

Katson silloin tällöin  ”lipaston” päällä olevaa valokuvaa noin vuodelta 1916 - 1917, kuvaa, jossa parin vuoden ikäinen äitini istuu niin tutun näköisenä oman äitinsä sylissä. Hänen isänsä istuu vieressä ja paljasjalkainen, pari vuotta vanhempi isosisko Lempi seisoo vanhempien välissä. Se on vanhin kuva äitini karjalaisesta perheestä. Joku kiertelevä valokuvaaja on asettanut perheen istumaan metsä takanaan. Melkein tunnistan paikan tai kuvittelen tunnistavani. Äidin äidillä Ainolla on maata laahaava, musta hame päällään. Isä Abrahamilla puku ja kengät.

Kuva, paikka ja niistä lähtevät ajatukset vievät aina askeleen eteenpäin. Tuossa kuvassa perheen isä on noin kolmekymmentä vuotias ja äiti viisi vuotta nuorempi. Kaksi tyttöä oli tullut maailmaan. Keväällä 1917 syntyisi ensimmäinen poika. Ehkä valokuvaaja oli kiertänyt paikkakunnalla syksyllä 1916? Pariskunta tulisi saamaan vielä paljon lapsia, yhteensä kahdeksan poikaa ja kolme tyttöä lisää. Pojista yksi poika samoin yksi tytöistä kuolisi jo lapsena. Abrahamilla ja Ainolla olisi kasvatettavana ja elätettävänä aikuiseksi asti yhteensä kolmetoista lasta.  Lapset syntyivät välillä 1913 – 1934. Viimeisen lapsen Yrjön syntyessä syksyllä 1934, vanhin, kuvan lettipäinen tyttö, Lempi oli täyttänyt jo 21 vuotta. Näistä lapsista on vielä yksi elossa.

Nämä lapset saivat yhteensä 22 lasta, joilla on liuta lapsia ja lapsenlapsia. Yksi kuvassa olevan äidin, mummoni lapsenlapsenlapsenlapsenlapsikin, nyt vuoden ikäinen Veini on syntynyt, jonka isomummi olen minä. Elämme aivan toisenlaisessa maailmassa kuin sata vuotta sitten.  Siihen muuttumisaiheeseen en jaksa enkä edes halua paneutua. 

 

Ajatus katkeaa kesken kirjoittamisen, koska tauosta tuli vuorokauden pituinen. Vaikka historia, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvät aiheet ovat useimmiten inspiraation lähteitäni, nekään eivät aina jaksa viedä rutiinitehtäviä pidemmälle.

Aloitan kirjoittaa jokaista blogiani milloin sattuu ja usein myös miten sattuu. Useita kirjoituksia jää ja on jäänyt kesken, mutta silloin tällöin jatkan pari päivää aiemmin aloittamaani. Voin melkein pahoin ajatellessani kaikkea muuta keskeneräistä tekemistäni. Mutta minun ei oikeasti ole mikään pakko tehdä yhtään mitään valmiiksi. Eihän?

 

Ehkä teillä muillakin on tällaisia vaiheita elämässänne? Tekisi mieli aloittaa jotakin uutta, mutta irtautuminen kaikesta aiemmin aloittamasta on vaikeaa. Sehän kuulostaa melkein ”sapattivapaalta”, kun työstä saada irtiotto. Mutta entä tässä vaiheessa, kun on jo melkein vanhuuden portilla? 

Tämän kirjoittamisen aloitin jo pari päivää sitten katselemalla sitä valokuvaa, josta olen jopa teettänyt postikortin. Tosin postikortteja tulee enää harvoin lähetettyä. Niitä minulla on muutenkin monen monta laatikkoa täynnä sekä käyttämättömiä että käytettyjä.  Innostukset ovat hetkellisiä.

Ensi viikolla olen pari päivää Viipurissa. Olen myös ilmoittautumassa ensi heinäkuun alussa Karjalan matkalle, vähän erilaiselle kun aiemmin, mutta kohteena on kuitenkin myös Viipuri ja Kuolemajärvi. Sisareni odottaa, että päättäisimme matkasta jonnekin lämpimään toukokuun alussa, vetkuttelen, en halua. Mutta jos jaksat lukea tämän loppuun, niin saat tietää, miten saamattomuuteni muuttuu aikaansaavuudeksi hetkessä, kesken kaiken, kirjoittamisen lomassa. Yllätyn välillä itsekin.

Joskus iltamyöhään sorrun katselemaan vanhoja valokuviani, viime aikoina digitaalisia kylläkin, niitä, joita olen ottanut digikameroillani alkaen vuodesta 2004. Ei pitäisi, mutta pitää. Valokuviin hurahtaa mielettömän paljon aikaa. Kun käyn niitä läpi, valitsen sieltä samalla mielenkiintoisimmat ja osan myös blogiani varten. Eilen illalla oli vuorossa 2010.  Kuvat tuovat mieleen jo melkein unohtuneita asioita. Kaiken lisäksi olen ottanut valokuvia usealla eri kameralla. Kuvat ovat kamerakohtaisesti aikajärjestyksessä. Joka kerta kuvaviidakkoon sukeltaessa huomaan erilaisen näkökulman.  Siksi tähän blogiin liitän osan niistä kuvista. 

Olihan tuo vuosi 2010 aikamoinen vedenjakaja, joten siihen palaamisia tullee minulla riittämään. On ällistyttävää lukea päiväkirjasta maaliskuun puolivälissä, kohdasta, joka aukeaa ottaessani kirjan esiin, kuinka samanlaista on ollut nyt. Olen juuri värjännyt hiukseni kuten tein eilen, kun harmaata juurikasvua alkaa pukata otsalle ja päälaelle. Olen alavireinen ja häpeilen itseäni. Kun menen jonnekin, haluaisin mielelläni jonkun muun mukaan, jotta kukaan ei huomaisi minua vaan olisin vain mukana oleva ”sanallinen kupla”, joka puhua pälpättää.

Uskomatonta, että samalla tavalla ajattelin tällä viikolla täsmälleen kahdeksan vuotta myöhemmin, kun keräsin voimani lähteäkseni ihmisten ilmoille. Menin maanantaina Keravan kirjastoon kuuntelemaan luentoa Ellen Thesleffistä. 

 

Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut hänestä viime vuonna ilmestyneen elämäkerran ”Minä maalaan kuin jumala.”  Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos. 400 s. ja hän piti kirjastossa hyvän esitelmän aiheesta. Tässä linkki Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa kerrotaan kirjasta. Linkki-sanaa klikkaamalla pääset vaikka kesken blogini lukemisen lukemaan tekstin ja paluulla pääset takaisin tänne.  Kyllä kannatti mennä. Taide-ja kulttuurihistorioitsija Hanna- Reetta Schreck on valmistelemassa aiheesta väitöskirjaa Turun yliopistolle. Hän kertoi myös kuratoivansa Ellen Thesleff-näyttelyn HAM Helsingin taidemuseoon keväällä 2019. Tästä linkistä pääset hänen hienolle kotisivulleen.

Sairaus oli alkanut jo myllertää minussa, koska pohdin paljon jaksamistani. Kuvistahan se ei näy, ne antavat paljon positiivisemman kuvan. Vaikka omissa kuvissa näytän kyllä aivan yhtä kauhean näköiseltä kuin nyt. Vaikka pohdin terveyteen liittyviä asioita, en silti rohjennut edes kysyä lääkäriltä vastauksia kysymyslistaani, jonka kirjoitin päiväkirjan sivulle.  Piti näyttää vahvalta.

Maaliskuun puolivälissä 2010 oli vielä kovat pakkaset. Elämä on täynnä toimintaa, lapsenlapset, taidehistorian opiskelu, kamerakurssi, ystävät, laaja kirjeenvaihto, paljon ideoita ja suunnitelmia. Luovuus voi hyvin. Käsittelin tuota samaa ajanjaksoa kuvien kera blogissani jo 1.9.2017 ja osa tässä tekstissä lienee sen toistoa.  Onko siellä jotakin, joka kaipaa lisätarkastelua? Se on kysymys itselleni.

”Aamulla kissa istui penkillä ikkunani edessä. Naapurin kissa. En halunnut pyytää sitä sisälle, varmaan se olisi mielellään tullut. Kissalle siitä saattaa tulla tapa. Ihminen tulee paljon jäykemmäksi vanhetessaan. Toisaalta entinen joustavuus säilyy, mutta jäykkyys ilmenee muualla. Jos olisin ollut lapsi, olisin hetkeäkään miettimättä hakenut kissan sisälle, antanut sille ruokaa, silittänyt. Nyt vain katsoimme toisiamme hetkisen ikkunan läpi.”

On toki aika tylsää juuttua kuukausikausiksi tai minun kohdallani vuosikausiksi samaan risukasaan, mutta… 

 

 

Olen liimannut edellä mainitsemani päiväkirjan väliin vaikka millaisia lehtileikkeitä, teksteinä ja kuvina. Yhdessä lehtileikkeessä Irja Seetula, Markkulan sukuseuran perustajajäsen ja pitkäaikainen sihteeri, yksi edeltäjistäni ko. seuran sihteerin tehtävässä ilmoitti Suomen Senioriliike ry:n lehdessä nro 1/2010 otsikolla ”Elää  - vai olla elossa? Kohdata ihminen ihan oikeasti” pitävänsä luentoja ikäihmisen elämänlaadusta. Irja oli syntynyt 1925 ja hän kuoli viime vuoden toukokuussa. Hän opiskeli elämässään vasta myöhemmin ja teki lisensiaattitutkimuksen 73-vuotiaana juuri kyseisestä aiheesta. Tohtoriksi hän ei ehtinyt. Hän soitteli minulle joskus kuten myös seuran sukututkija. Oli mahdollista, että minut olisi jo silloin vedetty ko. sukuseuran toimintaan mukaan. En kuitenkaan suostunut silloin vaan vasta keväällä 2015 melkein sattumalta jouduin ko. sukuseuran hallitukseen.

Löydän päiväkirjan välistä myös isänpuoleisen serkkuni käyntikortin, jonka sain käydessäni yllätysvierailulla hänen luonaan kesällä. Olimme Artun, tyttärenpoikani kanssa kotimatkalla pohjoisesta. Tämä blogini oli välikappale myös siihen, että sain viime vuonna kuulla hänen kuolleen. 

Elämä menee eteenpäin.  Pitää välillä nipistää itseään, että ymmärtää olevansa tässä ja elossa, kun jo viimeisimmän vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon, että sitä on vaikea käsittää.  Viime viikolla rakas ystäväni ja pikkuserkkuni ilmoitti miehensä kuolleen. Vietin heidän luonaan paljon aikaa ja saan kiittää suuresta avusta vaikeina aikoina. Sydäntä kirpaisee, kun ajattelen ystäväni jääneen yksin ja melkein tunnen hänen tunteensa.  Täältä löydät tekstin siltä ajalta, kun viimeisen kerran kävin heitä tapaamassa. Omituista oli nyt huomata, että taidan olla kadottanut osan valokuvista, jotka sillä kertaa otin. Etsintä jatkuu. 

Asioita ei voi nopeuttaa, muttei myöskään hitauttaa.  Tarkoitan sitä, että toisille saattaa olla vaikea ymmärtää, kun käsittelen usein surullisia asioita, pohdin elämän särmäkohtia ja vedenjakajia tällaisena aikana, kun suosimme jotakin muuta. Mutta kannattaa muistaa, että vaikeneminen suruista ja ikävistä asioista saattaa mullistaa ihmisten maailman, olla pahasta.  Kantakaamme siksi surut ja ilot samassa säkissä!

Yllätyspyörre aiheutti eilen sen, että tilasimme siskoni kanssa matkan toukokuun alkuun. Toinen mainitsemani matka kesällä Karjalaan odottaa vahvistusta. Piti ottaa vihdoin se piilossa oleva rohkeus esiin.  Näistä sitten joskus aikanaan!

Eksyminen on geeneissä

Unet ovat joskus raivostuttavia. Eräänä yönä tällä viikolla tyhjensin tavaroita loputtomista varastoista jollekin yleiselle kirpputorille lähetettäväksi.  Välillä oli pyydettävä joltakin ohjaajalta neuvoa, kun piti harkita jonkun ison kasan setvimistä. Neuvo kuului, että valikoisin ne parhaat ja loput kaatopaikalle.  Kun heräsin kesken unien, jatkoin vielä ajatusten parissa.  Olin huojentunut, että sama ei ollut juuri nyt ajankohtaista vai oliko? Ajattelin viime kesän tyhjennyksiä, erästä laatikkoa, jossa oli poikani lukioaikaista tavaraa. Osan kuten kouluaineita ja vastaavaa laitoin talteen, mutta muun kohtaloa en edes muista. Poissa silmistä ja poissa mielestä.

Lähtikö uni liikkeelle edellisen päivän ajatuksesta, että jos vaikka hävittäisin summamutikassa paperikasojani, niin en enää edes osaisi kaivata niitä. Itse asiassa olin illalla miettinyt, että voisin ohjata uniani. Katsoin viimeiseksi tietokoneeni taustakuvaksi tullutta vanhaa valokuvaa Kuolemajärven kirkon alueesta. Heitin ajatuksen, josko pääsisin unessani sinne silloin ennen kuin kaikki tuhottiin. Kun oli vielä rauha, lehmät käyskentelivät onnellisina pelloilla, ihmiset ahersivat töissään. Nuorilla oli vielä edessään aivan toisenlainen tulevaisuus kuin mikä sitten tuli. 

Kuljeskelisin kesäisenä päivänä päivänkakkaroiden reunustamaa tien reunaa. Aurinko helotti siniseltä taivaalta. Minä olin myös nuori. En ollut vielä tällainen vanha nainen, jonka askel ei ole metsässä eikä muuallakaan enää kevyt. Olin juuri sunnuntaina ajatellut kulkuni hidastumista, kun tein tyttärenpoikani kanssa vakituisen metsälenkin. Koska lunta oli sen verran ja osa polustamme oli vielä viime kesän myrskyn kaatamien puiden alla, kuljimme metsän eläinten tekemää polkua. En pysy enää Alexin perässä. Kuljemme lapsesta saakka niitä samoja polkuja vaikka eri paikoissa. 

Seivästöllä 2015

 

Jollemme pääse niihin metsiin ja poluille, jotka muistamme lapsesta, lähdemme taivaltamaan unessa, mielikuvituksessa. Se on tapamme elää. Sitä samaa on tämä kirjoittaminen. Olen aloittanut sen lapsena ja se on välillä jäänyt sivuun.  Aloitin ilmeisesti uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen pitkän tauon jälkeen syksyllä 2004. Siinä alussa mainitsin nimenomaan vaikeudet aloittaa kirjoittaminen, kun välissä oli pitempi tauko. Samanlaisia aloituksia oli ollut ennenkin. Tuo viimeisin oli varmaan omalla tavallaan merkittävin, koska se johti lopulta myös tähän blogikirjoittamiseen. 

Edellisessä blogissa lähdin kaivamaan niitä vaikeampia asioita. Se oli vasta alkua. Siellä takana on vielä mahdottoman paljon käsiteltävää. Jostakin on aloitettava. Muu tulee sitten vähän kerrallaan. Ihmisen omituinen mieli purkaa asioita vähän kerrallaan. Tuo viimeöinen uni oli loistavaa symboliikkaa. Ymmärrän sen tarkoituksen. Kiitos uni!

Sain vihdoin viikolla autoni kuntoon, mutta aivan toisella tavalla kuin suunnittelin. Tyttärenpoikani, se jo ammattikoulussa oleva, kävi ostamassa minulle uuden akun ja tuli isänsä kyydissä asentamaan sen. Olin perehtynyt aiheeseen etukäteen tosi hyvin akkujen teknisiä tietoja ja hintoja myöten. Pyysin apua parilta taholta. Autoliiton kautta minut ohjattiin järvenpääläiseen firmaan, josta olisivat 100 eurolla tulleet asentamaan ja akun hintakin oli kymmeniä euroja listahintoja kalliimpi. Toinen akkufirma Vantaalta oli vähän halvempi, mutta kotikäyntiaikoja ei ollut viikkoon. 

Tammikon tiellä 2006. Kuva Heljä Laitinen.

Päivät kuluvat liian nopeasti.  En ole todellakaan päässyt ollenkaan etenemään niiden jäljellä olevien paperikasojen setvimisessä. Jostakin kumman syystä kuvittelin, että kaikki alkaa selvitä ja aikani riittää erinomaisesti uusiin asioihin, kunhan saan suljettua aiemman elämäni oven. Kuten olette huomanneet, niin en oikeasti tarkoita ovien sulkemisella sitä, että läimäytän oven kiinni ja jatkan. Ehkä siksi tuo unikin tuli muistuttamaan. Olen viime päivinä aika monta kertaa ajatellut pohjakerroksen häkkivarastossa olevia laatikoita ja kaikkia taulujani. En ole vielä saanut yhtäkään tuotua ylös käsiteltäväksi. Ovathan asunnon paperitkin vielä käsittelemättä. Pienen kasan setviminen, osan pois heittäminen ja muun asettelu mappiin ei kirkasta tätä tilannetta ollenkaan. Eikä tämä kirjoittaminen helpota tuskaani yhtään sen enempää.

Uimassa Terijoella Annan kanssa. Kuva Heljä Laitinen

Ajankohtaista mediaa

Luin juuri lehdestä, että aivotutkimuksen perustuva unentutkimus torjuu unien yliluonnolliset ja symboliset tulkinnat. Siinä myönnetään kyllä, ettei tiede pysty vieläkään täysin selittämään unennäköä ja todetaan, että voimassa olevan käsityksen mukaan unissa ei ole mitään mystistä eikä kätkettyjä viestejä. (HS 8.3.2018)

Se siitä unestani, jos nyt kaiken epämääräisen uskoisin. Tutkimaton on ihmisen mieli.

Toinenkin asia tuli tässä mieleeni lukiessani aamun lehtiä. Asia tuli eteeni jo eilen television puoli seitsemän- ohjelmasta. Esillä on eräs sinkkubloggaaja, joka kirjoittaa samalla nimellä blogia ja on julkaissut yhden kirjan ja uusi tulee nyt. Häntä haastateltiin alapää - seksi – tinder – deitti – porno - aiheisesta blogistaan. Keski-Uusimaa-lehti oli tehnyt hänestä jutun, joka ilmestyi tämän päiväisessä lehdessä. Kävin tietenkin uteliaisuudesta lukemassa hänen blogi – kirjoituksiaan. Vanha ja siveellinen nainen järkyttyi totaalisesti. Siis tuollainen kirjoittaminen vetää ihmisiä nykyään. 

maaliskuu 2009

 

En ehdi yleensä käydä ollenkaan tutustumassa muiden blogikirjoittajien teksteihin. Blogimaailmassa on hienoa se, että jokainen voi tehdä sen omalla tyylillään. Nuoria ihmisiä kiinnostavat aivan eri asiat. Useat tekevät sitä työkseen, ansaitakseen. Joskus vaan iäkkäämpi ihminen saattaa alkaa epäröidä ja miettiä asioita kuten oman kirjoittamisensa mielekkyyttä osuessaan kaikenlaisiin outoihin ilmiöihin! Pitää vain pysyä lujana ja jatkaa sitä omaa juttuaan. 

Tänään on kansainvälinen naisten päivä. Helsingin Sanomat lupasi etusivullaan lisätä naisten osuutta artikkeleissaan. Kehitystä voi seurata osoitteessa HS.fi/tasapalsta. Tässä linkki tämän päivän artikkeliin. Naisten nousu on meneillään. 

Milloin on ikääntyneiden vuoro? Poikkeuksellisesti asian ollessa ajankohtainen edellisten kommenttien takia selaisin paria blogia jaksamatta perehtyä niihin kovin syvällisesti. Naisten ikäkriisi näyttää alkavan jo siinä 45 vuoden iässä. Oliko se juuri se ikä, kun minäkin aloin pohtia näkymättömän naisen osaa?  

maaliskuu 2009

 

Blogipähkäilyni ovat useimmiten myös kovin kevyitä. Jahkailen ja lykkäilen asioita, joita minun olisi tehtävä.  Ja yksi päivä on taas mennyt, aurinko on laskenut enkä ole taas saanut mitään sen kummempaa aikaiseksi kuin kääntänyt pari paperia toiseen asentoon. Tänä talvena olen käynyt hyvin vähän missään tilaisuuksissa, vaikka kirjaan niitä silloin tällöin kalenteriini. Ne ovat useimmiten illan suussa. Väsymys on silloin jo usein iskenyt. Olisiko myös niin, että ”painavat asiat”, joita raahaan edelleen mukanani estävät minua.  Mitä odotan?

Useisiin blogeihin yritän saada mukaan jotakin muuta lukemisen aihetta kuin juuri sen hetkiset ajatukseni. On todella helppo löytää aiheita, kun ne kirkuvat vieressä päästäkseen blogeihini.

Eksyminen vanhoihin blogeihin

Tasan yhdeksän vuotta sitten (8.3.2009) kirjoitin blogissani eksymisen kaipauksesta. Olen toki senkin jälkeen sivunnut aihetta, ehkä useammin kuin vanha muistaa. Olen silloin tällöin viime vuosina kärsinyt kroonisesta eksymisestä, erityisesti Hyvinkäällä. Olen nyt todennut parantuneeni siitä.  Onko se paha vai hyvä juttu? 

Jotkut ystäväni ovat kokeneet eksymistoiveen seurassani. Evakkovaelluksella Virolahdella kesällä 2014 eksyimme oikein kunnolla. Miten se koko porukka olikaan niin kiireinen, että häipyi hetkessä silmistämme. Tässä tuo vanha kirjoitukseni, jossa eksyn pariinkin otteeseen ja oikein kunnolla:

”Olen aina halunnut eksyä. Eksyminen on kirjoitettu geeneihini, se on minun synnynnäinen ominaisuuteni. Jo aivan pikkulapsena, niin pienenä, että se ei edes enää ole muistini tavoitettavissa, lähdin seikkailemaan ja eksymään. Vanhempani kertoivat, että lähdin yksin käymään kaupassa taskulampun kanssa. Oli siis pimeää. Siihen aikaan ei kylätiellä ollut edes pahemmin liikennettä. En silloin vielä osannut edes pelätä mitään. Oliko se alku, sainko siitä kipinän?

Kun sitten eräänä kevääni ollessani ehkä kolmen vanha lähdin isompien tyttöjen perässä pitemmälle melkein naapurikylään, muistiini jäi siitä jälki. Pääsin erään kylän naisen ohjastaman hevosen rattailla kotiin, jossa minua oli jo kaivattu.  Tiukasti nyrkissäni toin äidilleni nipun rytistyneitä sinivuokkoja (vai olivatko ne valkovuokkoja?). Minusta seuraava sisareni oli silloin vielä aivan pieni, vauvaikäinen, koska en ollut häntä ottanut mukaan. Myöhemmin hän kulki usein kanssani. Joskus sidoin kangassuikaleen, vyön tai huivin hänen kaulaansa, jotta pystyin häntä paremmin vahtimaan ja jotta  hän ei karkaisi minnekään. Se oli toinen puoli minussa, huolehdin pienemmistäni, vaikka menetelmät olivat joskus kyseenalaisia.

Vanhemmiten ihmisistä tulee usein jäykempiä. He takertuvat lähiympäristöönsä, keräävät esineitä ja omaisuutta ympärilleen yrittäen löytää turvallisuutta. He hankkivat autoon navigointilaitteen, jotta he tietävät aina oikean tien kohteeseen. He haluavat elämänsä olevan valmiiksi ohjelmoitua sekä kotona että matkoilla. Eksyminen on kauhistus, siihen tuhlaantuu aikaakin. Mutta meitä omituisia ihmisiä on aina olemassa.

Pariisi 2002. Kuva Heljä Laitinen.

Matkustaessani saatan hyvinkin suunnitella karkeasti päivän ohjelman. Mutta olen varautunut siihen, että saatan eksyä. Useimmiten minulla on karttoja, opaskirjoja, itse kirjoitettuja ohjeita ja muistikirja mukana, mutta kun olen liikkeellä, ei minulla olekaan aikaa niille.  Eksyminen on itse asiassa toivottavaa. Yhtäkkiä edessäni seisoo ihminen tai paikka, joka vaatii huomiotani ja saattaa johdattaa minut uusien asioiden äärelle. Tai saatan kääntyä väärälle tielle ja joudun aivan toiseen paikkaan, minne olin aikonut. Voin sanoa, että tämä käyttämäni eksymislähtöinen lähestymistapa antaa paljon enemmän kuin kulkeminen oppaan perässä paikasta toiseen. Voin aina sanoa kokeneeni paikan kantapään kautta, mikä muutenkin on hyvä tapa oppia asioita. Seikkailujen päätteeksi yritän sitten tuoreeltaan kirjoittaa vaikutelmiani muistikirjaani ja seurata samalla reittiäni kartasta.

Äidin kotirantaa Tammikossa kesällä 2006. Anna ja minä. Kuva Heljä Laitinen.

 

Kuka tahansa ei tietenkään sovi tällaisen matkailijan kumppaniksi. Toki joudun silti joskus tekemään kompromisseja.  Mutta seuralaiseni eivät voi kieltää sitä, että heidän matkastaan on tullut paljon muistorikkaampi kuin jos he olisivat olleet ohjelmoidulla matkalla. Itselleni näiden matkojen muistot säilyttävät värinsä, tuoksunsa ja makunsa. Voin minä hetkenä tahansa palata vuosien ja kilometrien taakse.  Ensimmäisellä matkalla Pariisissa sisareni ja minä sekoilimme monta kertaa ja perään nauroimme makeasti.

Kuljimme tuntikausia valtavassa Ranskan sotamuseossa, Invalidihotellissa, koska emme kehdanneet lähteä kesken pois.  Ranskan sotasaavutukset ovat olleet niin valtavat, että ei ehkä ole yllättävää, että meidän ensimmäisen Pariisin matkan ensimmäinen tutustumiskohde oli nimenomaan tämä museo.

”22.9.2002

Istumme Les Invalidesin kahvilassa, kahvilla (2,50 e) ja omenatortulla (4,50 e, ostimme vain yhden puoliksi). Olemme juuri käyneet Napoleonin haudalla Invalidikirkossa. olihan siellä muitakin haudattuina kuten mm. Turenne, meidän lempisotamarsalkkamme. Olemme kolunneet läpi Ranskan sotahistoriaa, piti jo alkaa oikaista, liika on liikaa. Ja kun ei edes osaa ranskan kieltä saati ymmärrä sota-asioita eikä edes välitä niistä.

Näimme toki Napoleonin kuolinnaamion, Napoleonin  valkoisen arabialaishevosen Le Vizieren (Turkin sulttaanilta lahjaksi saadun orin), jonka pepussa oli Napoleonin leima.  Samoin näimme ison valkoisen koiran, joka käsittääksemme oli ollut Napoleonin kanssa Elballa. Michel Neyn tunnistimme myös museossa. Hänen patsaansa seisoo Closerie de la Lilacin vieressä Luxembourgin puiston lähistöllä. Kuljemme sen ohi päivittäin.”

Olen aina ihaillut Napoleonia ja hänen kykyjään sotilaana, hallitsijana, lainlaatijana jne. Olen lukenut monta kirjaa hänestä. Kirjahyllyssäni on mm. Tuhholmassa vuonna 1899 painettu Clara Tchudin kirjoittama Napoleons moder (Letitia Ramolino Bonaparte). Ostin kirjan aikoinaan Suomen Yhdyspankin henkilökunnan kirjastosta sen lopettaessa toimintansa (1980). Lukemisen arvoinen kirja on Herman Lindqvistin vuonna 2005 suomeksi ilmestynyt kirja Napoleon, joka tuo henkilön hyvin läheiseksi. Roomassa kävimme viime keväänä Napoleonin suvun museossa. Valitettavasti se käynti jäi lähinnä esineiden, huonekalujen ja maalausten ihailuksi, kun kaikki informaatio on pelkästään italian kielellä.

Tarkistin myös tiedot Turennesta, joka oli Napoleonin suuresti ihailema Ranskan sotamarsalkka 1600-luvulta, Ludvig XIV:n ajoilta . Turenne alias Henri de la Tour d’Auvergne, Turennen varakreivi syntyi 1611 ja kuoli taistelussa 1675. Hänet haudattiin Ranskan kuninkaiden seuraan St. Denisiin. Kun vallankumouksen aikana kuninkaallisten jäännökset vietiin massahautaan pois kirkosta, niin ihaillun Turennen jäännöksiä säilytettiin Jardin des Plantesissa. Napoleon antoi sittemmin vuonna 1800 siirtää ne Invalidikirkkoon.

Entä Michel Ney. Kun Napoleon oli lyöty ja lähetetty toisen kerran maanpakoon kesällä 1815, myös marsalkka Ney pidätettiin. Hänet teloitettiin lähellä Luxembourgin puistoa 7.12.1815.  Hän sai itse antaa ampumismääräyksen: 

”Sotilaat, kun annan komennon ampua, ampukaa suoraan sydämeeni. Odottakaa määräystä. Se on viimeiseni teille. Protestoin tuomiotani vastaan. Olen taistellut satoja taisteluja Ranskan puolesta enkä yhtään sitä vastaan... Sotilaat  - tulta!”. Ney on haudattu Père Lachaisen hautausmaalle. 

Eksymisestä puheenollen. 

Muuten, olen eksynyt samaan aiheeseen 10.2.2015 blogissani, jossa kuljen entisten matkojeni polkuja.

Helsinki maaliskuu 2009.