Vihdoinkin Helsinkiin

Valkoiset pilvenhattarat taivaalla, luonto kauneimmillaan.  Omenapuut kukkivat, mieli on kevyempi, kevään kiihkeys alkaa laimeta ja samalla mielessäkin helpottaa. Netti eli laajakaista ei ole toiminut tänään, ei ehkä eilenkään, mutta sitä en tiedä. Hermostuin, kun olisin tarvinnut yhteyttä. Aluksi kuvittelin kaikkea mahdollista, nyt jään odottamaan. Tämän postauksen kirjoittamista aloittaessani on siis keskiviikko.

Olen parin tunnin päästä lähdössä hallituksen kokoukseen (Markkulan sukuseura) Riihimäelle. Voin jättää nettiongelmat tältä päivältä unohduksiin. Eilen olin Helsingissä. Vihdoinkin pääsin testaamaan sitä kaikkea, mitä kuvittelin monina viime vuosina, kun en ole käynyt pääkaupungissamme. Toki olen käynyt Käpylässä ja kerran Hietaniemessä ja jossakin muuallakin, mutten kaupungin keskustassa, johon muistoissani liittyy paljon asioita. Helsinki on ollut 1960-luvulta alkaen pienin katkoin koti- ja työkaupunkini. Sen eri kulmiin liittyy erityisen paljon muistoja. Melkein osaisin keskustassa kulkea suljetuin silmin kuten välillä kuljen lapsuudenkodissani ja kansakoulussani. Vaikkei nyt ihan.

On vaikea tottua siihen, ettei meiltä kulje enää suoria bussilinjoja Hyrylästä Kamppiin. No nyt testasin monen vuoden jälkeen  reittiä: ensin bussilla Keravalle ja sieltä junalla Helsinkiin ja netin kautta ostamaani lippua ja kaikkea muutakin. Itse asiassa mukavan päivän jälkeen olin pian lähdössä sinne uudelleen, niin positiivinen kokemukseni oli kaikilta osiltaan.

Parasta oli se tuntemus, jota olin korona-aikana joinakin öinä kuvitellut. Minun on ollut silloin lähes pakko kirjoittaakin siitä, muistaakseni. Silloin haaveilin tyhjistä kaduista, joilla saisin kulkea, koska meillä täällä maalla oli mielestäni joka paikassa aivan liian paljon väkeä. Silloin elin kuvitelmilla...

Kun saavuin R-junalla Keravalta Helsingin rautatieasemalle, jäin odottamaan seuraavaa R-junaa, joka toisi Riihimäeltä Mallan, jonka kanssa olimme menossa Helsingin Kuolemajärvi-kerhon ”kevätretkelle” Suomen Kirjallisuuden Seuraan (SKS). Meille oli luvattu 1,5 tunnin esittely Hallituskatu 1:ssä sijaitsevaan taloon ja sen aineistoihin.Kaikille oli suuri yllätys, miten hienosti meidät otettiin vastaan usean SKS:n toimihenkilön toimesta.  Meitä oli mukana yli 10 henkeä.  Kuinka hyvältä hieno vastaanotto tuntuikaan ja kuinka innostuneita esittelijät olivat työstään ja sen sisällöstä!

On tavallaan turhauttavaa käydä tällaisessa paikassa, sillä harmittelen täällä kotona jatkuvasti olevan ja lojuvan kirjallisen aineiston määrää ja sitten näen samanlaista aineistoa hyvin kohdeltuna toisessa paikassa. Koen, että jos vain voisin, niin välittäisin ympärilleni pursuavasta aineistosta entistä enemmän, mutta energiani ei riitä kaikkeen. On liian paljon tekemistä, etten ehdi kaikkea, mitä haluaisin.  Eilenkin heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia. 

Vierailun jälkeen lähdimme, Malla ja minä kaupungille. Kävimme ensin Kauppatorilla kahvilla ja söimme isot ohukaiset (crepes) mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Torilla kuljeskeli paljon turisteja, mutta jotenkin siellä näytti erilaiselta kuin aikoinaan. Päätimme jatkaa Espalle. Silmiinpistävää oli pyöräilijöiden suuri määrä ja isojen vuokrattavien pyörien varastot katujen varsille. Jalankulkija tunsi auttamatta itsensä syrjityksi, esteeksi, koska kaikkialla oli vain pyörätietä. Tietöitä näytti myös olevan kesken monin paikoin. Espan puisto oli entisensä, upea, värillinen, hienot kukkaistutukset ja kukkivat puut. Iloisia ihmisiä, joista ei oikeastaan tarvinnut välittää vaan tuntea itsensä täysin anonyymiksi.

Olin saavuttanut täydellisenä sen tuntemuksen, jota olin kaivannut vuosia. Tunsin sen jo rautatieasemalla. Olin täysin anonyymi, kukaan ei tuntenut minua eikä ollut kiinnostunut minusta. Aikoinaan koin sen ulkomailla ollessani, Suomessa en niinkään. On aika uskomatonta, että olen kaivannut sitä. Täällä kotinurkissa olen yrittänyt opetella siihen, kauppakäynneillä ja kaikkialla, muttei se ole oikein onnistunut. Kiitos Helsinki!

 Jatkan seuraavana päivänä. Onneksi on sateinen ilma. Olisi hyvä pestä likaisin ikkuna, mutta on paljon muutakin tekemistä. Paras vain rauhoittaa itsensä kuten aina ennenkin. Millään asialla ei ole koskaan mahdoton kiire. Elän vain itselleni.

Eilen meni taas lujaa, kun meillä oli kokous Riihimäellä. Vaikka kuinka päätän olla kokouksissa suu supussa ja vain kirjata asiat, niin olen usein koko ajan äänessä. Häpeän itseäni sellaisena, mutta se ei enää vaivaa niin paljon kuin aiemmin, mikä on tavallaan positiivista. Vai onko? Itsensä häpeäminen ja aliarvostaminen ovat aiheita, jota olen taas ajatellut paljon. Ilmeisesti jollakin tasolla vanhoista naisista tulee häpeämättömiä, vaikka he silti häpeävät. Tai sitten kaikki johtuu aivan muusta eli luonteen perusominaisuuksista, jotka tunkevat läpi. Joku voisi tietenkin sanoa, että kyseessä on mielen sairaus. Monethan sekoavat vanhana. Onhan sellaista saattanut olla suvussakin tai ainakin sukututkija eli minä olen vetänyt sellaisia johtopäätöksiä. Ei kai sentään minun kohdallani, kun vielä tajuan tämän?  Ehkä asia on toinen, kun en enää tajua vaan annan mennä häpeämättä. Ota nyt tästä selvää?

Nyt on aivan pakko lähteä asioille, joten tämä kirjoitus jää taas kesken ja jos oikein tunnen itseni, niin en palattuani jaksa jatkaa.

En jaksanut. Perjantai on jo iltapäivässä. Vähän aikaa sitten satoi kaatamalla. Jos ehtisin, ihmettelisin taas, kuinka nopeasti ollaan jo kesässä. Koivumetsikkö silmieni edessä on ollut pitkään täydessä kesäasussa. Monet kukkivat puut tiputtelevat jo kukan terälehtiä. Kotikerrostaloni kulmalla kasvoi aiemmin hienoja syreenipensaita. Ne ovat jossakin vaiheessa, ehkä jo viime syksynä, leikattu alas maata myöten. Syreenejä on ihailtava siis muualla, jos ylipäänsä ehdin. Olen erinomaisen hyvä kasaamaan itselleni kaikkea tekemistä.

Erityisesti kaikki kotityöt rassaavat minua, ne on kuitenkin aina hoidettava. Se ei ole voinut jäädä lukijoiltani huomaamatta. Tänään imuroin, lepäsin, tein ruoan, söin, imuroin lisää ja loput jätän mainitsematta. Eilen illalla istutin ostamiani marketoita parvekkeelle. Ensi viikolla haen roikkuvan kukan. Parvekkeelle mahtuu yllättävän vähän kasveja. Kotiympäristö on edes vähän siistimmän näköinen, koska huomenna saan tutun vieraan.  

Aamulla lököttelin puoliunessa, vältellen hetken heräämistä.  Ajattelin tämän viikon tapahtumia, erityisesti erästä tapaamista SKS:ssa, jossa eräs meille esitystä pitäneistä henkilöistä kertoi isoäitinsä olevan myös Kuolemajärveltä. Kotikylän päättelin nimestä ja kotona tutkin asiaa lisää. Summan kylä Kuolemajärvellä tuhoutui täydellisesti jo talvisodassa. Vaikka ihmiset muuttivat sinne takaisin ja lähtivät pois lopullisesti 1944, niin aikoinaan 2005 käydessäni siellä ensimmäisen kerran, olin järkyttynyt siitä, että elinvoimainen suuri kylä oli lähes hävinnyt kartalta. Niin käy nyt Ukrainassa. 

Puoliunessa mietin, että äiti oli tuntenut juuri mainitsemani naisen isoäidin veljen Vilhon nuoruudessaan. Ennen sotaa käytiin viikonloppuisin tansseissa Kuolemajärvellä (kuljettiin polkupyörillä) ja joskus elokuvissa Viipurissa. Sellaisessa yhteydessä äitini hänet mainitsikin kertoen, että hänen vanhin veljensä Eino oli lähdössä sodan alkaessa Karjalan kaartiin ja Martta, kihlattu ja tuleva vaimo ja äiti lähtivät saattamaan häntä Viipuriin.  Silloin hän tapasi Martan kotona Vilhon, joka oli sukua Martalle. Itse asiassa Vilho oli Martan serkku. He kävivät yhdessä elokuvissa Viipurissa katsomassa elokuvan "Rikas tyttö". Elokuva on muuten vuodelta 1939.

Aamuajatukset johtivat minua vielä pidemmälle, siihen suuntaan, että tällaisen sukututkijan ja ajattelijan geenit ovat jo pysyvästi muuttuneet ja ohjaavat minua omituisella tavalla eteenpäin.On paljon asioita, joita emme vielä tiedä.