Pyhän ja arjen iloja

Olen monta kertaa eri yhteyksissä sanonut ja kirjoittanut, ettei eläkeläisellä ole lomaa eikä vapaapäiviä. Olen vuosien mittaan todennut muiden sanomisista, etteivät muut välttämättä ajattele niin. Eläkeläinen on aina lomalla ja vapaalla. Se saattaa joidenkin osalta pitää paikkansa. Minä en koe niin. En ala väitellä asiasta. Miksi muuten aloitin edes tällä?

Kuvat eivät liity tekstiin muuten kuin lopun osalta. Mutta niinhän on melkein aina ennenkin.

En väittele enkä kommentoi muitakaan mielipiteitä, joita maailma on nykyään kyllästymiseen saakka täynnä. Lisäksi mielipiteitä värittävät väärin ymmärtämiset, koska ihmisten lukutaito on hukassa. Ja pitäähän se mielipide tuoda julki. Ikäänkuin sillä olisi mitään merkitystä. Nopea mielipiteen esittäminen on helppoa, johon sitten monet tarttuvat ja jopa media ottaa kiinni mielipiteistä. Väärinymmärryksen mahdollisuus kasvaa ja kaikki edellä oleva ehkä tarkoituksellakin lisää vastakkainasettelua ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Oikeasti tilanne ei tietenkään ole niin paha kuin vaikkapa somesta saattaa ymmärtää.

Uskon, että aika moni muistakin pysyttelee kaikkien tyhjänpäiväisten väittelyiden, kiukutteluiden ja valittamisen ulkopuolella.

 

Maanantaina paperi Hesarissa oli kaksi artikkelia, jotka voisivat herättää kiivaan keskustelun. Jos niitä nyt yleensä edes luetaan. Seuraan erityisen tarkkaan ilmastonmuutokseen liittyviä artikkeleita. Piia Elosen aiheeseen liittyvä artikkeli (HS-analyysi) oli saanut lehdessä otsikon ”Silmänkääntötemppu”, jonka sanoma on, että ”Suomi onnistui vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä, mutta ryhtyi polttamaan tilalla puuta. Samalla metsien hiilinielut ovat vuosi vuodelta kutistuneet.” Monet ovat nimittäin kääntäneet kelkkansa ja pitävät ilmastonmuutosta ja luontokatoa vain jonkun ihmisryhmän hörhöilynä. Sehän ei pidä paikkaansa.

Toinen artikkeli liittyi koulushoppailuun, joka Ruotsissa on ollut täysin vapaata 30 vuotta (1992 lähtien) ja tehnyt tilanteesta siellä järkyttävän. Suomea varoitetaan tekemästä niin kuin Ruotsi teki aikoinaan.  Kaiken huippu on se, että meillä yhden puolueen puheenjohtaja (PS) on ymmärtänyt asian osittain väärin. Suomessa ovat asiat vielä oikeasti hyvin. 

Paljon melua syntyy milloin mistäkin aiheesta ja melu vain kiihtyy eduskuntavaalien ollessa aivan kohta edessä. Voi kysyä, miksi vanhus on vielä kiinnostunut em. asioista, koska eiväthän ne enää kosketa minua suuresti. Vanhalle ihmiselle on pääasia, että saa elää rauhassa, tulla toimeen ja kuolla äkkiä. Mutta me olemme nähneet maailmaa todella pitkän aikavälin, kokeneet muutokset ilmastossa ja kouluissa ja kaikessa muussakin. Olemme nähneet niin paljon, että se koskee, kun tietää, että harva nyt keski-iässä oleva ei tiedä asioista paljon mitään. Vanhuksesta tehtiin aikanaan seniori, siitäkin on viime päivinä keskusteltu. Vanha mikä vanha, olen aina sanonut niin.

Hesarissa on koko ajan vastaavia tekstejä. En tässä vielä puutu Auerin tapaukseen, jossa alunperin olin sitä mieltä, että aikanaan tehtiin oikeusmurha. Koin itse aikanaan myös oikeuslaitoksen ongelmat omassa talokiistassani, jota ei tietenkään voi verrata tuohon aiemmin mainitsemaani, koska kysymyksessä ei ollut rikosasia. 

Viimeisen vuoden ajan Ukrainan sota on ollut otsikoissa ja artikkeleissa hyvin paljon. Ihmisten elämää sodan jaloissa ja evakossa on kuvattu lähes joka päivä jostakin näkökulmasta katsottuna. Se on ollut minullekin opettavaista ja tuonut pinnalle asioita, joita olen itse tutkinut. Tämän päivän ihmiset ja lapset saavat lehdistä opettavaista aineistoa jo paljon ennen, kun se pääsee historian kirjoihin. Kouluaikoina maailmansotien käsittely jäi vähäiseksi. Myöhemmin 1970–1980-luvuilla ja sen jälkeen ahmin niistä ja holokaustista kaiken tiedon. Nyt historia tulee iholle saman tien.

 

Olen lukenut sanomalehtiä ja muitakin lehtiä jo lapsuudenkodissani, jonne oli tilattu useita sanomalehtiä. Isäni piti tärkeänä, että muodostimme vaikkapa poliittisesti oman kantamme itsenäisesti tai emme ollenkaan. Olen joskus näissä blogeissani maininnut erään kotiaineeni, jonka kirjoittamiseen isä kannusti. Olisiko ollut niin, että hän ehdotti aiheenkin, joka oli Neljäs valtiomahti. Aineeni taitaa olla vielä tallessa. 1960-luvulla se tarkoitti lehdistöä. Nykyään se on laajentunut koskemaan koko median kenttää.

En muista, olisinko jo silloin maininnut ammattihaaveeni olevan toimittajan ammatin. Ammatinvalintaa pohdittiin koulussa ammatinvalintaohjaajan kanssa ehkä oppikoulun 5:n luokan paikkeilla, joka nykyään vastaisi luokkaa 9. Itse asiassa muistan tilanteen olleen hirveän jännittävä ja oli vaikea paljastaa oma urahaave. Elimme 1960-luvulla aivan erilaista aikaa. Oli vaikea ilmaista itseään vapaasti ympäristössä, jossa ei saanut yleensä sanoa paljon mitään. Muistan, kuinka aikoinaan tyttäreni aloittaessa koulun 1970-luvulla ihmettelin, kuinka sanavalmiita sen ajan lapset olivat ja heitä jopa kannustettiin puhumaan. 

Ehkä ammattihaaveeni koki tuolloin kolauksen kuten monet muutkin asiat. En tutki asiaa nyt päiväkirjoistani, koska siihen menisi paljon aikaa. Voi olla, etten ole edes kirjoittanut asiasta, koska pettymykset olivat ikäviä asioita eikä niistä puhuttu.

Lukion jälkeen saatoin miettiä vielä toimittajakoulutukseen pyrkimistä, koska myöhemmin Saksassa ollessani mainitsin eräässä yhteydessä sen ammattihaaveekseni. Ehkä se johtui siitä, että olin joutunut karistamaan elokuvaohjaajan uran, koska en päässyt sitä opiskelemaan. Kaikkein tärkeintä minulle oli aina kuitenkin kirjoittaminen. Ja sitähän jatkan hamaan jonnekin.

 

Tässä tuli pieni katsaus eläkeläisen elämään. Viikonlopun perjantaista sunnuntaihin vietin 11-vuotiaan lapsenlapseni kanssa enkä oikein päässyt läppärille kirjoittamaan. Minni-kissa yrittää aina kirjoittaessani tunkea syliini ja istuu silloin usein sylissäni. Kehräten. Hänellä oli hiukan rasittava viikonloppu, kun omistaja halusi niin paljon leikkiä ja kanniskella häntä. Minun kanssani Minni saa itse päättää.

Kotikin on kaaoksessa (koska se ei olisi). Olin koko maanantain niin uupunut viikonlopusta, että nukuin suuren osan päivää. Vietimme nimittäin muutaman tunnin Tuusulanjärven jäällä. Samanaikaisesti sinne oli tullut tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Se oli uskomatonta. Korona-aikana vältin sinne menemistä viikonloppuisin, mutta nyt, päivänä, jonne sinne oli ahtautunut ihmisiä enemmän kuin koskaan, piti mennä. Mahtuuhan sinne joukkoon, mutta onhan se vähän ahdistavaa. Mekin olimme autolla liikkeellä ja löysimme paikan Kotorannantiellä olevan väistökoulun parkkipaikalta. Jäällä oli kova viima ja kylmää ja häikäisevä auringonpaiste. Tulimme toista kautta pois ja jouduimme uskomattomaan ruuhkaan pienellä Tuusulan kirkkotiellä, jonne oli ennen kello 14.00 tunkemassa lisää ihmisiä. Parkkipaikkoja näyttää kyllä lisätyn. Tännehän ei oikein mistään pääse bussilla. Minä sentään pääsisin milloin tahansa kävellen...