Lukemisen anatomiaa

Oppisinko ottamaan asiat rauhallisen hitaasti? Siis vielä hitaammin kuin nyt. Vanhemmiten olen jo kuitenkin hidastanut. Minun ei ole pakko tehdä mitään. Ei tarvitse hätäillä ja piiskata itseään. Kukaan ei odota minulta mitään. Voin olla omissa oloissani maailman tappiin asti. Tällaisia ajatuksia purkautui eteeni uuden vuoden ensimmäisenä arkipäivänä. Aluksi. Sitähän opettelin koko koronapandemian ajan, mutta en aivan oppinut, nyt voisin opetella jotakin muuta.

Ihmisillä on tapana tehdä uuden vuoden lupauksia. En ole tehnyt koskaan, en ainakaan muista. 

 

Vuoden aluksi aloin jälleen kerran skannailla negatiiveja, koska en halunnut ajatella mitään.  Skannaaminen kun on melko yksinkertainen toimenpide, konemainen eikä vaadi paljon ajattelua. Paitsi sitten, kun löytyy jotakin sellaista, mitä ei ole aiemmin nähnyt.  Jotakin sentään löytyi. Olisin kaivannut sitä tietoa, kun kirjoitin tekstiäni kyläkirjaan.

Tekemisestä kirjoittaminen tuntuu myös typerältä. Voin sanoa, että oikeastaan kirjoittaminen on lähes ainoa asia, mitä enää haluan tehdä. Kaikki sen esteet, joita on tullun mainittua vuosien mittaan, ovat edelleen olemassa. Kun voin vapaasti paneutua kirjoittamaan, niin olen onnellisin. Usein kirjoitan jostakin aiheesta jännittyneenä, silloin tekstin tuottaminen on vaikeata. (Sekä vaikeata että vaikeaa ovat oikein taivutettuja adjektiivin vaikea partitiivi.) Huomaan eron vapaan ja puolipakollisen välillä oikein hyvin.

Sieneen tai marjaan menossa 1965

Olen kirjoittanut niin kauan, että tiedän varmasti, mistä on kysymys. Monina päivinä viikossa tulee jotakin puolipakollista tai pakollista menoa, usein jopa silloin, kun olen ajatellut, että saan olla rauhassa ja alkaa kirjoittaa. Kaiken lisäksi katkaisen suunnitelmani aina ilolla, varsinkin kun saan auttaa jotakin toista. Eilen kävin tyttärelleni kaupassa, koska hän yrittää parantua vilustumisesta kotona. Kun lähdin hänen pihaltaan, auto alkoi kirskua, pitää hirveätä ääntä. Ajoin kuitenkin ensin bensa-asemalle ostamaan tankin täyteen ja sitten suuntaisin autohuoltamoon, jossa olin juuri edellisellä viikolla käynyt korjauttamassa autoa ja teettävässä vuosihuollon.  Hirveään hintaan. Molemmat sekä bensa-asema että autonhuolto olivat sopivasti matkan varrella. Kirskunta aiheutui etupyörään menneestä sepelistä. Auto otettiin heti sisään, rengas irti ja kivi pois. Se olisi ehkä lähtenyt pois ajamalla, mutta on vaikea kuunnella sellaista meteliä. Ei edes maksanut mitään.

1965 eteenpäin, takana Rengon Käräjämäki

Elämä on useimmiten täynnä tapahtumia. En voi niitä välttää, vaikka kuinka yrittäisin. Joskus jopa houkuttelen niitä eteeni, kun en halua paneutua mihinkään pakolliseen, joka joskus sattuu olemaan myös kirjoittaminen tai sen suunnittelu, mutta useimmiten se on siivoaminen tai muut pakolliset kodin työt.

Kävin viikolla myös kirjastossa ja lainasin aiemmin tekemäni pitkän listan mukaan ison kasan kirjoja, pääosin tietokirjoja ja elämänkertoja. Pöydät muutenkin pursuavat luettavaa. Aloin äskettäin lukea ajatuksella edellisellä lainauskerralla aiemmin syksyllä, lainaamaani Peter Englundin teosta Pultava. Se on ensimmäisen kerran julkaistu jo 1989, mutta sitä on päivitetty 2018-2020. 

Olen vähän koukussa sotakirjoihin ja nimenomaan 1700-lukuun. Vähän aiemmin luin Teemu Keskisarjan Hattujen sodan, joka käsitteli myöhempää aikaa kuin tämä Pultava. Hattujen sota käytiin nimittäin Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä vuosina 1741–1743. Sen seurauksena Venäjä valtasi lisää Suomen alueita pyrkien Ruotsiin ja sitä seuraavassa rauhassa nk. Vanhan Suomen alue kasvoi rajan siirtyessä Ahvenkoskelle. Sitä oli edeltänyt isovihan aika.

Joka tapauksessa olen jo pitkään ollut juuttuneena aikaan 1600-luvun loppu ja sitä seuraava 1700-luku. Kirjoitin jopa artikkelin aihetta sivuten 1700-luvun eräisiin janakkalaisiin esivanhempiini liittyen, joka oli tarkoitus julkaista Markkulan Viestissä joulukuussa. Jostakin syystä sukuseuran lehteä ei sitten edes julkaistu, syynä ehkä artikkelien vähyys ja taittajan kiireet.  Lehti julkaistaneen vasta keväällä. Tekstini ei vanhene ja voin hengähtää, sillä minun oli tarkoitus jatkaa toisen henkilön jälkipolvilla. Nyt voi siirtää sen syksyyn.

Ukraina on koko ajan esillä uutisissa. Kirjoitin keväällä pariin otteeseen Ukrainaan liittyen, koska isäni paras ystävä oli siellä SS-joukkojen mukana Saksan tunkeutuessa sinne 1941. Mariupolin tilanne tämän hetken sodassa herätti silloin mielikuvitukseni risteilemään todellisuuden kanssa. Linkki siihen kirjoitukseen löytyy täältä. Mutta olen usein aiemminkin kirjoittanut sota-aiheista kuten täällä 18.2.2019  otsikolla ”Vuosisatojen takaa”. Mainitsen vain muutaman esimerkin vanhempieni sodista puhumattakaan, sillä kirjoitukseni pursuavat näitä aiheita.

Kummasti historia myös toistaa koko ajan itseään.

Denis Martens nuorempi: Pultava. 1726, public domain

Koska ruotsalainen Peter Englund kirjoittaa niin lumoavasti (kääntäjä on Seppo Hyrkäs), huomasin heti ensimmäiset luvut luettuani, että kappas vain, taidan todella olla koukussa sotakirjallisuuteen. Kaivoin jo esiin aiemmin 2019 ilmestyneen ja lukemani Teemu Keskisarjan ”Murhaenkelin”, joka kuuluu samaan sotien ryppääseen. Ruotsalaisessa Wikipediassa mainitaan Peter Englundin kuvauksen Pultavasta olevan aina ilmestymisestään asti suosituin kuvaus taistelusta.

Tiedän, että jotkut ystäväni saattavat paheksua ”sotainnostustani”, mutta omapa on elämäni. Pultavassa oli ennen kesällä 1709 käytyä suurta suurvaltojen kamppailua, taisteltu jo 310 vuotta aiemmin eli 1399, kun Liettuan suuriruhtinas Vytautas Suuri ja Timur Lenkin mongoolit ottivat yhteen idän voittaessa.

Helsinki Vartiokylä syksy 1966

 

En tiedä, saako blogiin ottaa otteen kirjasta. Valitsin alun luvusta 6 Taistelukentän anatomia

” Näyttämön itäisenä laitana oli joki. Vorskla etsiytyi empien etelään Dnepriä kohti. Joen uoma ei ollut täysin suora: se kiemurteli, haarautui ja muodosti silmukoita ja sivujokia. Kosteaan suoperäiseen joenpainanteeseen laski lukemattomia pikkujokia ja puroja, joista Vorskla imi uutta voimaa, ja painanne itse muodosti pienehkön laakson, jonka leveys vaihteli kilometristä kahteen. Joen leveys vaihteli maastosta riippuen, mutta leveimmillään se oli satakunta metriä. Joen rantaa reunustivat milloin sinivihreään vedenpintaan asti laskeutuvat varjoisat metsät, milloin vetiset avoimet niityt ja milloin jyrkästi viettävät rantatörmät. Joki kiemurteli laaksossaan pitkän ja koukeroisen nimikirjoituksen tavoin ja sen pinnasta nousi länteen Ukrainan aro suurena laakeana tasankona.”

Taitelukenttää kuvaillaan sivusta 59 aina sivuun 72. Kirjailija on myös päättänyt jättää tieteelliset lähdeviitteet pois, koska hän ei kirjoita perinteistä akateemista historiaa. Kaikkea siihen liittyvää hän kutsuu ”telineiksi”, mutta tekstissä hän tuo julki ainoastaan omat päätelmänsä ja näkemyksensä ja esittelee ”rakennuksen” kertomatta, miten hän sen rakensi. Lähdekirjallisuus ym. on toki mainittu kirjan lopussa. Kaiken lisäksi siellä on Jälkisanat, jossa kirjailija kertoo tunteineen kaikkineen, miten hän kirjoitti Pultavan.

Tulevina öinä saatan siis kuljeskella edellisen tekstin maastossa. Olenkin jo pitkään taas haaveillut kesästä ja paljain jaloin kuljeskelusta.  Jätän sen enempää kertomatta kammottavista sotatapahtumista, joita Pultavassa ja koko sotaretkellä tapahtui. Sotaretkien ja sotien kuvaus on mahdottoman monimutkaista. Se vaatii paljon suurempaa mielenkiintoa ja paneutumista kuin minulla on.

Olen myös äärimmäisen pahoillani siitä, että ihmiset ja maailma eivät ole tähän päivään mennessä oppineet, että sotiminen ei kannata. Ruotsin valtakunta ja Kaarle XII saivat loppujen lopuksi nenilleen näissä 1700-luvun alkupuolen sodissa. Pultavassa hävittiin 28.6.1709. Se oli sitten lopun alkua Ruotsin suurvallalle. 

Kodin ikkunasta 1965 -1966 Renko

Olen kiinnostunut juuri näistä ajoista myös siksi, että karjalainen esi-isäni Simo Pentinpoika Sirkiä, joka syntyi noin 1671 on mahdollisesti osallistunut värvättynä ratsumiehenä 1600-1700-luvun vaihteen sotiin karoliinien sotilaana. Pidän Liivinmaata hänen mahdollisena kotimaanaan. Toistaiseksi. Ruotsin armeijan joukoissa taisteli hyvin monia kansallisuuksia.  On vaikea tietää tarkkaa päivää, milloin hän asettui Karjalaisten kylän ruotutaloon ja nai talon tyttären Valpurin. Tuntemamme lapset syntyivät aikavälillä 1706 -1719. Isäntä itse kuoli noin 1730.

Edellisen kirjoitettuani sukelsin perin pohjin Pultavan maailmaan. On hämmentävää, että kirjoittaja sai kokoon niin elävän kuvauksen yhden päivän ajan kestäneestä varsinaisesta, epäonnisesta, epäonnistuneesta taistelusta. Hän on lukenut kaikki mahdolliset teokset arkistoista ja osannut koota palasista kaiken niin hyvin, että välillä tuntui, että hän on ollut mukana Pultavassa vieden myös lukijan sinne mukanaan. Tekijän laatimat kartat selventävät alueen tarkempaa anatomiaa ja sotajoukkojen kulloista sijaintia taistelujen eri vaiheissa  ja auttavat ymmärtämään kuvausta. Teksti koskien aluetta ja sotapäälliköiden ja muiden henkilöiden luonnetta, käyttäytymistä ja jopa ulkonäköä myöten on uskomattoman elävää.

Ruotsin armeijan tämä vaihe sotaretkestä oli alkanut vuoden 1707 viimeisinä päivinä, kun joukot ylittivät Veikselin matkalla itään kohtaamaan vetäytyvää Venäjän armeijaa ja keisari Pietari Suurta. Kaiken kaikkiaan sotaretki tuli merkitsemään Ruotsin mahtavan armeijan loppua. Talvella 1708-1709 oltiin jo Ukrainassa helvetillisen matkan aikana. Oli niin kylmää, että ratsumiehet hevosineen paleltuivat ohjakset käsissään. Sinä talvena kylmää oli koko Euroopassa, Itämeri, jopa Rhone-joki ja Venetsian kanaalit jäätyivät. Viidesosa armeijasta oli mennyttä. Kesäkuussa venäläiset pysähtyivät Pultavaan, minne myös Ruotsin armeija tuli. 17.6.1709 kuningas Kaarle XII sai luodin jalkaansa, joten sen jälkeen häntä kuljetettiin paareilla eri paikkoihin, välillä kiinnitettynä hevosten väliin. Oli kova helle.

Yöllä 28.6.1709 alkoi Ruotsin armeijan yllätyshyökkäys, joka kuitenkin epäonnistui täydellisesti. Eloonjääneet joukot pakenivat eli perääntyivät saman päivän illalla etelään, mutta pari päivää myöhemmin Dnepr-joen ylitys oli lähes ylivoimaista. Kuningas ja pieni osa joukoista (noin 3000 henkeä) onnistui ylittämään joen. Loput (noin 20.000) antautui pakon edessä venäläisille ja vietiin sotavankeuteen, jossa monet kohtasivat kuoleman. Edellisenä kesänä sotajoukkoa oli ollut lähes 50.000 sotilasta. Noihin aikoihin mukana sodissa kulki myös suuri joukko perheenjäseniä.

 

Lukija voi ihmetellä, miksi kirjaan tänne lukuja. Teen sen, koska haluan sisäistää, mistä oli oikeasti kysymys. Mihin katosi Ruotsin valtakunnan aiemmin voitokas armeija, mitä oli sen tulevan historian taustalla. Edessä oli uusia sotia, mutta niitä ei tainnut enää olla mahdollisuutta voittaa. Edessä oli pelkkää tuhoa ja häviämistä. Seuraavaksi Suomen alue joutui menetettäväksi. Pultavan taisteluun osallistui myös suomalaisia sotilaita, lähinnä ruotsalaisissa rykmenteissä, ainakin noin 2000, kirjassa on joitakin mainintoja.

Rajamaiden väestöt joutuvat usein hirveän tuskan kohteeksi kuten nyt Ukraina jälleen kerran.

Koska tutkin lukiessani myös kirjassa mainittujen henkilöiden historiaa googlaamalla, aikaa meni. Mutta tässä oli esimerkki siitä, että on olemassa kirjoja, jotka vievät mukanaan. Tekemisen lisäksi lukemista riittää.

Kuvat eivät oikeastaan liity blogiini, harvoin. Viimeksi skannatessani löysin tämän isäni negatiiveistä. Koska samassa taskussa oli myös muita negatiiveja alkukesältä 1990, päättelin, että Eskolan talo purettiin vasta silloin eikä 1970-luvulla, mitä epäilin aiemmin.