Oli päästävä kirjoittamaan. Edes hetkeksi. Minun piti aloittaa tämä uusi postaus jo eilen (eilen oli 24.1.) tultuani kaupasta, mutta aika menikin sitten muuhun ja loppujen lopuksi olin niin uupunut, etten jaksanut enää muuta kuin katsella kesken jääneitä television sarjoja.
Kaikki värilliset ulkokuvat 21.1.2023.
Nyt olen jo unohtanut eiliset aiheeni, mutta yksi taisi liittyä somemaailmassa vallitsevaan ihmisten raivoon, joka herää aiheesta kuin aiheesta. Ihmettelen usein jatkuvaa vihamielisyyttä, raivon purkauksia, kiusaamista ja valeuutisia, joita ihmisiltä virtaa keskusteluihin. Onko ihmisten lukutaito puutteellinen, koska monen jokapäiväinen elämä tuntuu kommenttien perusteella melko harhaiselta. Nimittäin tietoa on kyllä olemassa, kun vain sen osaa hakea oikeasta paikasta. Vaalien lähestyessä harhaisuus ja valheet vain lisääntyvät. Siksi monet myös hylkäävät somen. Minä saatan pitää lyhyitä taukoja.
Olemme vauhdilla menossa kohti kevättä, mutta minusta kevät saisi olla jo lähempänä. Toisaalta ihmisellä ei pidä olla kiire minnekään. Löydän liikaakin tekemistä tässä omassa pienessä kuplassani. Päivät menevät liian nopeasti enkä ehdi tehdä enkä ajatella kuin pienen osan kaikesta siitä, mitä haluaisin. Ihmisen elämä, sehän on niin täynnä kaikkea, että ei ole mikään ihme, että olemme välillä enemmän tai vähemmän hämmennyksissä.
Tiedän, että nopeat ja nuoret ihmiset ehtivät enemmän vai
ehtivätkö ja kokevatko he tekemisensä merkitykselliseksi? Meillä vanhoilla ihmisillä on rajoituksia, hyvin monenlaisia rajoituksia, mutta monilla täysinäinen elämä täynnä merkityksiä ja purtavaa herättää ehkä liiankin paljon ajatuksia. En aio
kirjoittaa rajoitteista enkä merkityksistä muiden osalta ja yritän jopa rajoittaa itseäni, sillä pursun ulospäin joskus aivan liikaa.
Kirjoittaminen voi olla yksinkertaista ja kivaa, mutta ennen sitä pitää saada rasittavat ajatukset ja suunnitelmat pois päästä. Aina se ei onnistu. Minulla on sentään inspiraatiota ja aiheita aivan liian paljon, mikä lienee käynyt selväksi satunnaiselle lukijalle. Mutta se jaksaminen!
Kirjoittaminen on toisaalta oikeastaan myös vaikeaa, vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat. Alapa siitä luoda tekstiä mistä tahansa aiheesta! Minä ajattelen usein vieläkin pidemmälle,kauas tulevaisuuteen. Kannattaako enää kirjoittaa ja julkaista painettuja kirjoja? Kirjoittaminen kyllä kannattaa. Muuten en vastaa, koska olen melko varmasti kirjoittanut tästäkin jotakin.
Edellisen postaukseni jälkeen minun oli pakko ottaa esille 1960-luvun päiväkirjojani luettavaksi. Ne ovat mahdottoman hieno aarreaitta. Minulle, vaikka niiden lukeminen voi olla aika puuduttavaakin. Toisaalta yhdestä ainoasta päivästä kuten yhdestä kuvastakin voi alkaa kirjoittaa tarinaa, jonka ulottuvuudet voivat olla vaikka missä.
Olin äskettäin miettinyt yhden vioittuneesta filmistä skannaamani kuvan ajankohtaa. Istun siinä sängyllä koulukirjojen kanssa. ja toisessa olen kirjat kainalossa. Mutta päiväkirjasta ja neljästä 1960-luvun kalenterista (1964, 1965, 1966 ja 1967) selviää kyllä paljon.
Olin muuttanut jo 1959 kotitaloni alakerran olohuoneen toiseen puoleen. Sisareni jäivät yläkertaan. Miksi siirryin alakertaan? Olen kirjoittanut siitä 22.10.2014 blogissani "Kun lapsuus päättyi". Pääset lukemaan sen täältä. "Huoneeni" oli erotettu verholla olohuoneesta, jossa perhe katseli iltaisin televisiota. Isäni poltti myös tupakkaa eikä siihen aikaan puhuttu vielä tupakansavun vaaroista.
Olin aloittanut lukion Hämeenlinnan Yhteiskoulussa syksyllä 1963. Olin 16-vuotias. Vuoden 1963 päiväkirja alkaa syyskuusta. Etsinkin jonkin aikaa edellistä päiväkirjaa löytämättä sitä. Onko minulla sitä ollenkaan? Ihmettelen, miten olen saanut säilytettyä kaikki muut päiväkirjani. Muistini ei tarjoa siihen apua. Tuskin olen kuljettanut niitä matkallani maailmalla. Onhan niitä aikamoinen kasa. Äitikö säästi ne?
Mainitsemani syksyn 1963 päiväkirja tuntuu pienten otteiden perusteella tosi mielenkiintoiselta. Olen kertonut joskus aiemminkin siitä syksystä. On aiheellista miettiä, miten käsittelen tuota aikaa jatkossa.
Tämä kuva voisi olla kesältä 1965
Kävin ensimmäisen lukiovuoden ja toisen vuoden syksyn koulua kotikylästäni käsin eli koulumatka oli edelleen 30 km aamuisin ja sama iltapäivisin tai iltaisin. Tammikuussa 1965 ( 8.1.1965) muutimme Rengon kirkonkylään ja koulumatka lyheni huimasti ollen jatkossa vain noin 15 km ja busseja kulki koko ajan.
Yritin etsiä kommentteja muutosta ja siitä helpotuksesta, että vihdoin pääsimme asuntoon, jossa oli kylpyamme ja suihku. Ei mitään. Muuttopäivänä pohdin nuorta murhaajaa? 10.1.1965 mainitsen kyllä, että uusi kotimme on lämmin ja viihtyisä. Kaipaan silti vanhaan kotiin, kylmenneeseen taloon, jossa tapahtui niin vähän ja kuitenkin paljon. Odotan kevättä ja kesää kuten nytkin.
Tässä kaksi koulukaveriani ja silloista hyvää ystävää. Leena ja Satu, molemmista on aika jo jättänyt.
Seuraavassa lauseessa kirjoitan kuoleman olevan ihmisen typerä keksintö? ” Vihaan hautausmaita, niiden rauhaa, johon haluaisin heläyttää iloisen naurun, joilla haluaisin huutaa ja kirkua ja hyppiä hautakiviä pitkin yli aidan pois pois maailmaan, jossa elämä sykkii.”
Samoissa kohdin julistan rakastavani elämää. Mielialani heittelehtivät laidasta laitaan.
Pitäisikö kopioida tähän jatko, joka on aika kauheata tekstiä? Varmaan pitää joskus tai sitten ei. Siinä on kapinallisen nuoren ajatuksia pohjaksi tulevalle sukututkijalle…
Tässä ne 1960-luvun päiväkirjat.
Nuori murhaaja pohditutti ystäviäni ja minua vielä myöhemminkin. Kävin tutkimassa Helsingin Sanomien Aikakoneesta tammikuun lehtiä, joissa koko tammikuun alussa Kuopion keskustassa paljastui nuoren naisen (18v) murha. Aiemmin joulukuun alkupuolella oli samalla tekotavalla murhattu toinen nuori nainen. Eräs mies oli jopa sen takia pidätetty, mutta hän pääsi vapaaksi, koska alibi piti.
Lehdessä kerrottiin erityisen yksityiskohtaisesti kummastakin murhasta ja niiden tutkinnasta. Kaikki nimet mainittiin, myös epäiltyjen. Kuviakin oli paljon. Niitä kutsuttiin nailonsukkamurhiksi tekotavan mukaan. Toisen murhan tullessa ilmi, alettiin löytää yhteyksiä niiden välillä, yhteisiä tuttavia perheiden välillä. 8.1. oli murhaaja selvillä, vielä 17-vuotias nuorukainen, joka parveili tutkimusten ajan mukana, koska kuului samoihin piireihin kuin murhatut. Hän oli edellisenä päivänä tunnustanut molemmat murhat. Oli ilman muuta selvää, että tapaus kuohutti meitä, olihan murhaaja syntynyt samana vuonna kuin me. Murhaajan henkilötiedot annettiin julki kuvineen ja syntymäaikoineen, vaikka alaikäisyyden takia sitä mietittiin. Silloin lapsesta tuli täysi-ikäinen vasta 21-vuotiaana. Tämä tapaus on päässyt jopa Wikipediaan.
Muistelin, että kävimme myöhemmin Hämeenlinnasta Kuopioon muuttaneen ystävämme Sinin uudessa kodissa ja kiertelimme tapahtumapaikoilla. Muistini petti sikäli, että olimme Kuopiossa hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa edellisenä vuonna eli 1964. Muistikuvani talvisesta Kuopiosta oli niin elävä, että vaikken ole maininnut, että kävimme siellä myös 1965, niin ehkä todellisuudessa kävimme.
Nimittäin 1965 alkuvuodesta alan jo elää osan aikaa mielikuvitusmaailmassa enkä mainitse enää päiväkirjassani todellisia tapahtumia kuin poikkeuksellisellisesti,
Tulen löytämään päiväkirjoistani myös lisää kiinnostavaa ja erikoista asiaa, joita saatan käsitellä osana elämäntarinaani.
Nykyaika on jotakin aivan muuta. Monet asiat ovat yhtä karmean
kuohuttavia kuin nuoruuteni asiat. On totta, että monet ajattelevat aivan eri tavalla
kuin minä, joka haluan kertoa asioista ja haluan olla myös täysillä mukana tässä hetkessä. On kiehtovaa tutkia yhteyksiä menneen, nykyisen ja tulevan
välillä ja samalla tehdä elettyä elämää tutuksi, jotta se ei kokonaan painu
unohduksen yöhön. Sinnehän se auttamatta menee...
Tällä viikolla olen ollut tilanteissa, joissa on puhuttu näistä asioista sekä esivanhempiemme että meidän itsemme suhteen. Samalla olen joutunut ajattelemaan sitä, miten ajatuksemme saattavat erota hyvinkin paljon. On myös heitä, jotka todella haluavat sulkea kaikki portit ja poistua kokonaan nykyajan vempaimista. Syy on se, että heitä ei kiinnosta olla mukana eivätkä he välitä itsestään jäävistä jäljistä. Kun vertaan sitä omaan intooni kaivella sukuhistorioiden lisäksi omaa menneisyyttäni ja ehkä tuoda siitä osasia esille, tunnen taas kerran itseni oman napani ympärillä pyöriväksi itsekkääksi minä-minä-ihmiseksi.
Toisaalta kiitän nykyajan anonyymiteetin ihailua siitä, että minusta alkaa virrata vähitellen lisää osia sitä aikaa varten, kun minua ei enää ole. Kirjoittamiseni, valokuvaamiseni, sukututkimukset ja historian tutkimus ovat karaisseet minua jatkamaan avoimin ovin ja avoimin mielin. Kiitän myös kaikkia jälkiä, joita vanhempani ja muut ovat jättäneet, osan ehkä tahtomattaan, mutta osan tietoisesti, murusina minun löydettäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti