Voinko tehdä jotakin muuta?

Olen pyöritellyt mielessäni erilaisia kirjoitusaiheita. Tosin välillä on pakko yrittää keskittyä suunnittelemiini muihin teksteihin, joista en yleensä kirjoita blogissani ennen kuin ne on julkaistu, joskus en silloinkaan. Elämän arki kuristaa kirjoittajaa, sille en voi mitään. Se häiritsee vielä enemmän, kun vanhenemme. Vaikka välillä kiitän arjen rutiineja saadessani niistä hengähdystauon kaiken muun keskellä, kaikista hienointa olisi mahdollisuus saada keskittyä jossakin muualla kuin kotona.

Tämä kuva voisi olla tältä päivältä 5.4.2022, mutta olen ottanut sen kotini parvekkeelta viime huhtikuussa 10.4.2021.

Toisaalta en ehkä enää pystyisi siihen, kun olen aina ollut sellainen monen toimen ihminen, kaikki tekemiset päällekkäin ja limittäin. Ja vieläpä peräkkäin. Kaiken lisäksi,jossakin muualla tarkoittaa myös rikkumatonta hiljaisuutta ympärilläni.

Tämä kuva on taas tältä päivältä 5.4.2022 otettuna yhdestä kotini ikkunasta. Suomalaiset päiväkotilapset paavat aamukävelyltä.

 

Jos oikein muistan, olen viimeisimmän vuoden aikana usein tutkinut omaa elämääni ja välillä vanhempieni elämää. Nyt näyttää, että nämä aiheet ovat hetkeksi jääneet hiukan taka-alalle ja odottelenkin, mitä sivusta porhaltaa eteeni. Ihminen uudistuu koko ajan, myös vanhana. Tai sitten ei.

Viime kesän parvekepelargoonit alkavat kukkia. Ne ovat viettäneet talven viileässä huoneessa enkä ole vielä ehtinyt vaihtaa tai lisätä multaa. Kolmessa yksilössä on kymmeniä nuppuja. Ostin ne Nukarin puutarhasta viime keväänä.

Kaiken lisäksi on asioita, jotka rassaavat ja stressaavat mieltä tietyin väliajoin.

Kevään merkkien ilmaantuessa maalis-huhtikuussa, alan unelmoida puutarhasta ja sen heräämisestä eloon. Kun on vuosikaudet seurannut oman puutarhan kevättä lähietäisyydeltä, niin ei ole mikään ihme, ettei sitä unohda. Toisaalla tietenkin kevään tulo luonnossa, on ollut aina kokemus ja on edelleen. Niin on ollut lapsuudesta saakka.

Viimeinen kevät 2017 omakotitalossa tähän aikaan vuotta (6.4.) lähti hitaasti liikkeelle enkä edes ehtinyt paljon puutarhaan. Vähän oli siivottava tulevia myyntiponnistuksia ajatellen.

Lapsuuden tuoksut ja värit tulevat erityisen elävinä,kosketeltavina ja aistittavina kaikien mahdollisin aistein eteeni. Tunnen, että uusi elämä virtaa lävitseni. Vaikean talven jälkeen vuodenajan vaihtuminen tuntuu entistä tärkeämmältä.  Pitäisi ehtiä tehdä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi en sitten ehdikään. En edes jaksa.

Kaikki kirjoittaminen jää sivuun päiväkausiksi, ehkä viikkokausiksi, koska se vaatii vahvaa keskittymistä ja usein myös tietyssä aiheessa pysyttelemistä ja välillä tutkimista, jota voi myös kutsua pohjatyöksi. Blogiin kirjoittamisessa parasta on, että silloin olen useimmiten vapaalla ja enkä aina tarvitse tutkimista. Siihenkin voi tulla väiin jotakin, kuten nytkin tuli.

Siinä niitä lehtiä on, mutta lisää on ylähyllyillä. Epämääräinen kasa toisella hyllyllä on omia puutarhamuistiinpanojani, joista olen joskus kirjoitellut.

Kaivoin taas äskettäin esiin vanhoja Kotipuutarha-lehtiä, joita en ole saanut heitettyä pois. Se ei onnistu vieläkään. Niitä on edelleen kiva lukea ja ihailla hienoja valokuvia kasveista. Aikanaan en usein ehtinyt paneutua niihin kovin tarkkaan, vaan ryntäsin suoraan töihin pihalle. Mutta huomaan kyllä, että olen silti saanut niistä ideoita. Ne ovat auttaneet vaikkapa valitsemaan sopivia kasveja pihalle. Maanpohjaan olisi ehkä kannattanut kiinnittää enemmän huomiota. Enhän koskaan ehtinyt paneutua edes kompostiasioihin juurta jaksain.

Kasvilehteni ja -kirjani eivät kelpaa kenellekään. Kaiken lisäksi viimeisimmän vuoden aikana en ole tuonut häkkivarastosta yhtäkään kirjalaatikkoa ylös. Siellä on vielä paljon myös puutarha-aiheista kirjallisuutta. Varastossa on myös paljon tauluja, joista silloin tällöin kaipaan yhtä sun toista taulua. En saisi niitä kuitenkaan esille tilanpuutteen takia. Ehkä saisin porata kiviseiniin reikiä, vaikka asunkin vuokra-asunnossa. Huoltoyhtiön edustaja oli sitä mieltä. Edellisten asukkaiden poraamat reiät ovat aivan kauhean näköisiä. Joitakin olen pystynyt peittämään omilla tauluillani.

Mutta onhan minulla sentään entinen puutarhani kuvattuna. Osan kuvista keräsin kuvakansioon, jonka pääset katsomaan täältä. Varaudu siihen, että kuvia on PALJON.

Elämä oli aivan liian kiireistä ensin työelämän vaatimusten takia. Eläkeajan koittaessa edessäni oli valtavasti ongelmia, jotka itse asiassa kestivät aina sinne saakka, kun myin talon ja puutarhan.

Lyhyissä väleissä, jotka nyt ajateltuna olivat vain nopeasti ohikiitäviä hetkiä, ehdin nauttia puutarhastani. Muistan, kuinka usein istahdin miettimään ja kirjoittamaan talon seinustalle tai kiersin puutarhassa valokuvaamassa. Kuljin usein aamuisin pyjamahousuissa ympäriinsä pihalla saadakseni voimaa kaikkiin niihin koitoksiin, joita tuleva päivä, viikot ja kuukaudet toivat mukanaan. Olen kirjoittanut tätä blogiani jo kesästä 2012 alkaen, joten kyllä ne kaikki hetket ovat tavalla tai toiselle päässeet kirjoituksiini.

 

6.1.2017

 

Sellaista elämä on.  Se on vähän kuin räsymatot, joihin äitini purki ilonsa ja surunsa aikoinaan. Hänellekin puutarhan hoito oli tärkeää, mutta se ei ollut suinkaan vain huvia vaan ankaraa työtä elannon eteen. Olen viime aikoina kaivannut äitiäni aivan hirveästi.  Vanhempiemme eläessä, meillä ei aina ole tarpeeksi aikaa paneutua heihin. Kiirehdimme hirveätä vauhtia eteenpäin. He eivät voi saada meidän ajatuksistamme kiinni, emmekä me aina osaa kuunnella heitä tarkalla korvalla. Sitten yhtäkkiä on liian myöhäistä.

Koko talven olen nukkunut hyvin ja pitkään. Olen uneksinut valtavasti ja usein tavannut unissa aikoinaan tuntemiani ihmisiä. Täytyy sanoa, että aamulla kaikki unet ovat olleet poissa. En ole malttanut keskellä yötä nousta laittamaan tärkeimpiä uniani paperille. Unet ovat olleet hyviä, lohduttavia ja parantavia, joskus jännittäviä. Painajaismaisia unia en ole enää vuosikausiin nähnyt.

26.5.2017

   

Unet ovat vain elävöittäneet ja tuoneet lisävivahteita ja värejä kaukaisempaan elämääni, jolloin ei ollut aikaa paneutua tuskin mihinkään. Oli vain töitä, kiireitä, pettymyksiä ja suruja. Monet tärkeät asiat kulkivat rinnalla koko ajan, sellaiset, joihin olisi pitänyt kiinnittää paljon enemmän huomiota.

Totesin äskettäin ystävälleni, että olen huomannut tulleeni hitaammaksi. Hänkin oli huomannut itsestään saman. Ei ole mikään ihme, että runsaan kahden vuoden yksinäisyys, jonkin asteen eristäytyminen ja kiireen välttäminen ovat tehneet tehtävänsä. Asioihin reogointi hidastuu. Ikäkin saattaa vaikuttaa. Samanaikaisesti nuorempien hätäisyys ja pohjaton kiire alkavat ärsyttää. Siihen en mene enää mukaan. Olen pohtinut tätä samaa asiaa joskus vuosia sitten, melko varmasti myös kirjoittanut siitä. Äitini ei varmaan myöskään pitänyt kiireestä ja hätiköinnistä. Ihmiset ajattelevat, että kiire on tehokkaan ja tärkeän ihmisen merkki. Mutta eipä se niin ole!

Rakkaat ystäväni Aava ja Minni.

 

Menneellä viikolla vietin kaksi kokonaista päivää Aavan, toiseksi nuorimman lapsenlapseni kanssa. Hän on äskettäin täyttänyt kaksi vuotta. Otin hoitajan tehtävän vakavasti. Edeltävän yön nukuin huonosti. Ajatuksissa olivat lapsen äidin varotukset ja epäilyt isomummin kyvyistä ja huomioista. Aamulla piti kuitenkin herätä aikaisin vastaanottamaan lapsi. Toivoin, että saisin nukuttua hetkisen hänen päiväuniensa aikana. Niin ei käynyt, koska hän ei halunnut mennä nukkumaan. Olin kuolemanväsynyt, kun vapauduin ja menin nukkumaan jo ennen iltauutisia, jotta olisin taas valmis aamulla varhain. 

Kaikki meni hienosti. Oli ihana tutustua valloittavan ihanaan pikkutyttöön, jota en ole kovin usein saanut tavata. Hänhän syntyi korona-ajan juuri alkaessa. Päiväkaudet pienen lapsen kanssa oleminen vaatii paljon.  En saisi sanoa, että huomasin kyllä eron poikalapsiin, joita olen hoitanut enemmän ja vähemmän viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Ehkä saan viedä hänet ensi kesänä kotini lähistöllä olevalle päivänkakkara- pellolle. Niin lupasin, kun katselimme valokuvia. Mansikoita voisimme mennä myös poimimaan.

Tämä kuva innosti lasta. Olen joskus kerännyt printtaamiani valokuvia lapsen käteen sopivaan pieneen valokuvakansioon. Kuvassa Aavan äiti piti kädessään suurta mansikkaa puutarhamessuilla 10.4.2005.

Ei ole ihme, että vanhan ihmisen muistot aktivoituvat. 

Nyt on jo tiistai seuraavalla viikolla. Aikomukseni oli julkaista tämä postaus jo sunnuntaina tai eilen, mutta pahoinvointini vain kasvoi, kärsin kahden päivän ajan päänsärystä, johon ei normaali särkylääke auta. Uumoilin sen ennustavan säänmuutosta ja oletin, että se olisi lakannut aiempien,ensimmäisten lumisateiden myötä. Tuossa tilassa, en jaksa alkaa perehtyä tarkemmin asiaan, tutkia säätiloja ja ilmanpaineita.

Eilen päänsärkyni vain paheni, koko niska oli kipeä enkä jaksanut tehdä mitään. Isompi lumisade olikin tulossa ja tuskaisen yön jälkeen, aamuyöstä särky helpotti. On rasittavaa olla eräänlainen ilmapuntari. Kun katsoin ulos, näin paksun lumikerroksen peittäneen maiseman. Lunta sataa koko ajan lisää.

 

Oli ihana herätä normaaliin ja rauhalliseen aamuun. Ei tarvitse lähteä minnekään paitsi ekä viemään roskiksia. Kissanruoka alkaa olla loppumassa, mutta ehkä pärjäämme huomiseen. 

Aamuisen Hesarin lukeminen on raskasta. Monet asiat olen ehtinyt lukea jo uutissovelluksista, mutta vasta Hesarin ääressä paneudun asioihin. Me täällä Suomessa elämme normaalia elämää, mutta Ukrainassa on sota, joka jatkunee ties kuinka kauan. Hirveitä uutisia venäläisten hirmuteoista kantautuu meille ja kaikkialle. Asioita aletaan tutkia, mikä on nykyään helppoa, koska tapahtumia on kuvattu ja eloonjääneet tietävät. Mutta miten syylliset saadaan koskaan tuomiolle rikoksista ihmisyyttä vastaan? 

Google mapista tutkin Ukrainaa ja uutisissa mainittuja paikkoja. Ukraina on valtavan iso maa, jota on varmaan vaikea valloittaa. Mitä maailma voi tehdä lisää auttaakseen urhoollista kansaa Euroopassa? 

Kontrasti rauhallisen kotimaamme ja Ukrainassa vellovan sodan välillä on suuri. Autolla Ukrainan Kiovaan ajaisi noin 20 tunnissa. Ajatukset ovat raskaita ja kipeitä, mutta emme voi muuta kuin elää normaalia elämää, toivoa ja rukoilla sodan loppumista. Vaikkemme koko ajan puhu siitä, se on silti mielessämme!