Jälkimainingeissa

On kurjaa tulla vanhaksi tai vanhemmaksi. Miksi? Pirteä 100-vuotias, joka hoitaa edelleen omakotitaloa ja hiihtää vuodessa satoja kilometrejä, ei ole minusta kauhean kiinnostava asia. Sellaisia juttuja on usein lehdissä ja somessa. En edes usko niitä, some on täynnä valheita ja väläyksiä yhdestä hetkestä, josta emme tiedä edes, milloin hetki on ollut.  Monet vanhemmat ihmiset ovat pudonneet sen (=somen) suhteen jo aikoja sitten kelkasta. Kaiken lisäksi monet (mitkä monet) uskovat kaiken, mitä heidän eteensä syötetään. Tämä koskee toki kaiken ikäisiä enkä edes aikonut kirjoittaa näistä asioista. Tulipa vaan kirjattua ylös.

Kirjoitan, miksi minusta vanheneminen on kurjaa. Ikä ei todellakaan ole vain numero. Täytin eilen kello 12.28 tasan 75 vuotta. Olen usein kirjoittanut syntymäpäivistä, omastani ja joskus muidenkin. Olen kirjoittanut usein vanhenemisesta ja käyttänyt sanaa vanha, jota ikäiseni ehdottomasti haluavat välttää.  Koska olen niin vanha, en edes muista, mitä kaikkea olen aiemmin kirjoittanut. Muuten, ei kukaan muukaan muista eikä ole edes kiinnostunut. Useimmat eivät edes tiedä, että kirjoitan. Eli tällä kertaa en laita linkkejä vanhempiin blogeihini, en halua tuhlata aikaa niiden etsimiseen. Aika on vähissä. 

Kun täytin 60 vuotta, kuuluin vielä tuottaviin ihmisiin, sanomisillani oli jotakin virkaa. Runsaan vuoden päästä siitä pääsin/lähdin eläkkeelle. Minulla oli vielä paljon annettavaa, tietoa ja taitoja. Puhuinkin itseni vähäksi aikaa takaisin, mutta finanssikriisi lopetti itse suunnittelemani työajan ja osittain tehtävänkin muutaman kuukauden jälkeen. Sen jälkeen minua ei tarvittu eikä minulla edes ollut aikaa ajatella töitä, vaikka siinä sivussa suunnittelin jopa omaa yritystä, tein sille jopa oman kansion ja kyselin neuvoja muilta. 

Kun olin täyttänyt 60 vuotta, minulle järjestettiin työpaikalla Nordea Vallilassa juhlat kakkuineen ja lahjoineen. Pidin jopa puheen ja ajattelin sittemmin, että ryhdyn puhujaksi. Varsinaisen syntymäpäiväni olin viettänyt Kreetalla ajelemassa sisareni ja pikkuserkkuni kanssa läpi Kreetan Faistoksen kautta etelärannikolle.

Nämä kaksi kuvaa olen ottanut Faistoksessa 13.4.2007 eri kameroilla juuri siinä 12.30 molemmin puolin.

Olisiko taustalla Idavuorten huippuja, Psiloritis, pitää tarkistaa...

Myöhemmin ja jo paljon ennenkin olen tehnyt runsaasti videoita, joissa puhun. Samoin vähän myöhemmin taidehistorian opinnoissa jouduimme pitämään puheita, milloin mistäkin alaan liittyvästä aiheesta. Harjoittelin niitä kotona nauhoittamalla ne ja sitten kuuntelemalla tarkistaen samalla, että niiden pituus oli oikea, yleensä korkeintaan 10 minuuttia tai lyhyempi. Isoimmalle porukalle pidin juhlien tervehdyspuheen Turun VPK:n talolla syksyllä 2016. Puhuja-ajatus oli minusta aina kovin kiinnostava. Videolle puhuminen on kyllä typerää, olen liian kriittinen. Puhumaan jouduin vielä syksyllä 2020 aika pienelle yleisölle Karjalatalolla. Esitys videoitiin ja se löytyy tallennettuna täältä.

13.4.2018 Marja luki minulle korttiin kirjoittamansa runon. Runo oli Anja Vammelvuolta, joka sattui muuten olemaan isäni koulukavereita hänen Riihimäen ajaltaan.

Olin jo työelämän loppuvuosina aloittanut taiteellisen elämän. Kun lähdin eläkkeelle, aloitin taidehistorian opinnot avoimessa yliopistossa. Suunnitelmia kyllä riitti. Perheasian käsittely ja ratkaisu puoleen ja toiseen oli tärkeä hoidettava enkä edes pystynyt sitä hoitamaan kunnolla. Edessä olivat oikeudenkäynnit kodistani, rahaongelmat, hirveä ahdistus ja stressi ja lopulta sairastuminen. Parempaa aikaa odotellessa ja sitä rakentaessa meni vuosikausia. Olin useampaan kertaan kaatua menettäessäni toivoni, mutta hyvät asiat pitivät minua pinnalla. 

Kävimme kävelyllä 13.4.2018 Koskenmäellä

Eilen juhlin syntymäpäivääni yhden hyvän ystävän kanssa ja sitten perheeni liittyi mukaan. Minulta oli mennyt monta päivää aikatauluun ja suunnitteluun, ensin, mitä tarjoan, missä järjestyksessä teen leipomukset. Syntymäpäiväni aamuna täytin edellisenä päivänä leipomani täytekakun kokeilemalla uutta täytettä. Tarkoitukseni oli myös tehdä kakun kuorrutus uudella tavalla, mutta siinä vaiheessa luovutin ja tein vanhalla tavalla, kermavaahdolla ja marjoilla. Olin myös tehnyt edellisenä päivänä unelmakääretortun.

Tänä vuonna näköjään yritin panostaa enemmän omiin synttäreihin. Tulos ei nyt ollut mistään kotoisin. Huomasin jälkikäteen, etten edes ottanut itsestäni kunnon kuvia niitä tyhmiä videoita vain. Tämä kuva on vuodelta 2018

Sattumalta katsoin kelloa juuri pari minuuttia ennen syntymäaikaani ja videoin sen hetken. Ensimmäinen vieras, hyvä ystäväni Marja tuli kello 13. Niin kauan, kun olemme tunteneet, hän on tullut syntymäpäivilleni valkoisen ruusun ja runon kanssa. 

2017 olin ollut juuri kaihileikkauksessa ja talossa oli remontteja meneillään.

Meillä oli aikaa keskustella kaikesta aina kello 16 saakka, jolloin ovikello soi tunnistettavasti. Alex soitti ovikelloa, loppuosa perheestä tuli hetkeä myöhemmin. Anna ilmoitti, että hän ja lapsensa myöhästyvät. Sen me jo tiesimme. Siinä sitten kahviteltiin, syötiin kakkua ja kaikki oli yhtä hullunmyllyä. Lapset ovat pääroolissa. Kuviakin tuli otettua lähinnä lapsista, joista nuorimmat intoutuivat juoksemaan lasten mielileikkiä, ympyrää huoneiden kautta. Seuraavaksi he olivat jo hyppimässä ja heittelemässä kuperkeikkaa sängyssäni. Tämä on tuttua jo vuosien takaa.

Marja lähti ennen perhettäni. Selvitin sotkut, laitoin astianpesukoneen käymään. Olin rättiväsynyt ja meninkin aikaisin nukkumaan. Aamulla kirjoitin muistaakseni myöhemmin päiväkirjaani, että yöllä herätessäni ja noustessani ylös, pystyin tuskin kävelemään. Jalkani olivat niin poikki. Aamuun mennessä jalkojen väsymys oli onneksi ohitse. Tämän päivän 14.4. olen ottanut kevyesti.

Todellisuudessa otan usein montakin päivää kevyesti. Olen armollinen itselleni. Se on suurin pandemia-ajan opetus. Silti voin sanoa, että aika on tehnyt paljon hallaa vanhemmille ihmisille, koska olemme joutuneet eristäytymään enemmän kuin on hyväksi. Saamme usein lukea, miten aika on vaikuttanut negatiivisesti moniin muihin ikäryhmiin, mutta vanhemmat ikäluokat unohdetaan.  Toisaalta aika on myös vaikuttanut voimakkaasti siihen, miten meihin vanhempiin ihmisiin suhtaudutaan. Tosin meitä ei ole ennenkään pidetty arvossa, mutta nyt meidät on helppo pudottaa kokonaan pois laskuista. Kohtahan me kuolemme, koska kaikki kuolevat.

Mielipiteillämme ei ole merkitystä, vaikka esittäisimmekin niitä. Useimmat meistä eivät edes halua spontaanisti esittää ajatuksiaan. Kun vaikkapa nyt jo 1970–1980–1990-luvuilla rakennettuja taloja puretaan ja niiden tilalle rakennetaan korkeita uusia taloja, niin nuoret eivät todellakaan välitä vaan hyväksyvät iloiten uudet Prismat ja kaikki tarpeettomat rakennukset ja ovat tyytyväisiä, kun vanhat röttelöt puretaan. Suuria asuinkerrostaloja rakennetaan vieri viereen täynnä pieniä yksiöitä ja korkeintaan 50 neliömetrin asuntoja.

Meiltä ei kysytä emmekä siis aina halua sanoa edes mitään, koska sillä ei ole merkitystä. Miksi siis edes valittaa kuten minä nyt teen? Maailma on kehittynyt siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut ja monet muutokset ovat olleet hyviä, vaikka ne ovat tulleet minulle liian myöhään. Nuoret ihmiset pääsevät toteuttamaan itseään vaivattomasti, pääsevät opiskelemaan ja valitsemaan vapaasti opiskelulinjansa tai voivat sen myös halutessaan vapaasti vaihtaa. Ikäisteni nuoruudessa maailma ei ollut yhtä avoin kaikille.

Maailma on joustavampi ihmisille, mutta toisaalta raaempi monille poikkeaville ryhmille. Vanhuksetkin sujahtavat muuttuneeseen maailmaan helposti ja tulevat toimeen paremmin kuin ennen varsinkin, jos heillä on riittävä eläke ja he osaavat pysytellä ajan tasalla.

2016 Aleksis Kiven kuolinmökillä

Miksi siis edelleen jauhan tätä asiaa? Tosin en puutu tähän somessa, en osallistu mihinkään keskusteluun. Ymmärrän, että kun tulemme vanhoiksi, alamme pelätä helpommin kaikenlaista. Media vyöryttää päällemme uhkakuvia, joita on tosin ollut ennenkin, mutta niitä osataan monin tavoin myös korostaa. Todellisuudessa rikoksia saattaa olla jopa vähemmän kuin ennen, mutta vanhana näkee sen korostuneen kuvan. Pelkäämme myös omaa tulevaisuuttamme. Sodan uhkakuvat leijuvat yllämme. Miten käy, kun sairastun, joudun hoitoon, kuolen enkä ole ehtinyt tehdä kaikkea, mitä piti tehdä. Vanhuksia neuvotaan tekemään kuolinsiivouksia. Se kuulostaa siltä, että siivouksen jälkeen vanha ihminen asettuu vanhojen jäljelle jääneiden huonekalujensa keskelle odottamaan sitä viikatemiestä.

Minäkin näen silmissäni lohduttomia näkyjä menneiltä vuosilta.

Keskellä mansikka-aikaa, kesken marjojen säilömisen, vanha nainen sairastuu ja joutuu terveyskeskuksen sairaalaan. Kävimme katsomassa häntä, oli 1980-luku. Hän makasi pienessä sängyssä kuihtuneena pieneksi. Hän kysyi niistä mansikoista. Minun oli vaikea katsoa häntä. Toinen kuva: vanha mies on sairastunut ja joutunut sairaalaan. Hän makaa siellä letkuissa ja tarraa käteeni yrittäen sanoa jotakin. Pakenen ulos. Hänkään ei pääse koskaan sairaalasta pois. Kumpikaan näistä ei ollut minulle läheinen, mutta tunsin heidät.

Lisää tarinoita. Vanha nainen on jäänyt leskeksi ja joutunut muuttamaan pois rivitalosta asuinpaikkakunnaltaan pieneen yksiöön toisessa kaupungissa. Käyn hänen luonaan asunnossa, jossa hän istuu isojen vanhanaikaisten huonekalujen keskellä surullisena. En oikein tiedä, mitä sanoisin.

Sitten on tapauksia, että ihmiset sairastuvat ja kuolevat nopeasti ennen suuria elämän muutoksia. Vielä vuosi aikaisemmin, he ovat olleet vireitä ja liikkuvia. Loppu on silti usein lähellä karmivaa. Heidät tempaistaan pois kesken kaiken. Jos ikää on paljon, sen ymmärtää, mutta… Joku sanoisi tähän, että me kaikki kuolemme. Se siitä!

Kun nyt ajattelen kaikkia tuntemiani ihmisiä, joista aika on jättänyt (sanotaanko niin), olen yllättynyt, kuinka paljon heitä on. He ovat sukulaisia, sukulaisten sukulaisia, ystäviä, naapureita. Vanhuus on kauheata!

Loppujen lopuksi emme voi itse päättää, millainen on loppumme. Emme voi sitä paetakaan. Minusta on viisasta pitää ajatus siitä lähellä itseään, vaikka se onkin kauheata. Vaikkei haluaisikaan, mutta pidän sitä parempana vaihtoehtona kuin karkuun juoksemista.

Vilkkaasta toiminnasta tulin lopun odotteluun. Vanhan ihmisen ei tarvitse teeskennellä nuoruutta vaan olla realistinen ja rohkea. Elämä on tarkoitettu elettäväksi. On turha surra etukäteen, mutta silti on hyvä olla tietoinen ja ajatteleva. 

Alex saapuu mummin synttäreille 13.4.2015.

On oikeastaan hieno asia, että olemme siirtymässä normaaliin elämään. On tuskallista käydä kaupassa maski naamalla ja hiki valuen. Vaikka yksin olosta ja ihmisten välttämisestä on tullut toinen luonto, jopa niin, että se näkyy blogeissani tylsinä, arkipäiväisinä aiheina, niin normaali elämä pandemian meille opettamien asioiden lisäksi, on meille vain hyväksi.

Onneksi selvisin syntymäpäivästä kunnialla ja elossa seuraavaan päivään ja hiljaiseen pääsiäisaikaan. Vastaavanlaiset merkkipaalut elämässä ovat usein yllättävän raskaita. Moni jopa kuolee syntymäpäivärasitukseen, vaikkei ole niitä edes itse järjestänyt.

Taisin jo mainita, että syntymäpäiväni aikana tein tosiaan muutaman videon kuten kakun koristamisesta, syntymähetkestä ja muustakin. Huvikseni jaan yhden lyhyen videon tässä.

Olen edelleen sitä mieltä, että muiden pitäisi järjestää juhlat myös aikuisille kuten meille järjestettiin lapsena ja kuten me järjestimme myöhemmin lapsillemme. Joissakin perheissä toimitaan niin. Meillä ei ole kai oikein koskaan ollut tapana viettää isoja juhlia mitenkään, juhlia on jopa paettu muualle. Pidän asiaa nyt samantekevänä, olkoon se vaikka ihan kiva ja poikkeva merkki omassa sukuhaarassani. Tässä iässä ikääntynyt ihminen jää muutenkin jo nuorempien jalkoihin ainakin siinä mielessä, että vanhan naisen mielipiteillä ei siis ole mitään merkitystä. Riittää, että roikumme kiinni elämässä muiden kiusana ja usein myös apuna ja lopulta ehkä vielä taakkana.

Jälkipolvemme tekevät meistä kuitenkin kukin omanlaiset tulkintansa. Sitähän minäkin olen harrastanut jo pitkään tutkimalla vanhempiani ja sukuani. Ehkä tutkimuksistani riittää myös pidemmälle ja ne herättävät oivalluksia. Sitä en saa koskaan tietää. Hiljaisuus ihmisten ympärillä heidän elinaikanaan on hyvin suomalainen piirre, joka ei oikein sovi maailman onnellisen kansan piirteeksi.

Facebookin ansiosta, koska palvelu muistuttaa syntymäpäivistä, sain mielettömän ison määrän onnitteluja. Entisaikojen korttivyöryt ovat jääneet, postin kautta tuli muutama kortti. Ilman somea, vain harvat muistavat kaverien syntymäpäivät. En minäkään enää katsomatta syntymäpäiväalmanakkaani. Kukaan ei enää ainakaan soita, koska ei haluta häiritä ihmisiä.

Kiitän kaikkia onnittelijoita tuli onnittelu sitten mitä kautta tahansa. Ne kaikki ilahduttivat minua suuresti!

... ja sitten syötiin kakkua