Aikaan kaivautumista

On asioita, jotka tulevat eteen, kun niitä on vain hiukan rapsutellut, ikään kuin ottanut vähän ruostetta pinnasta. Syystä tai toisesta. Toinen asia on sitten, että vaikka tarkoitus on keskittyä yhteen asiaan, paluu muistoihin tuokin mukanaan paljon muuta. Ajattelen nykyään, että tämä on juuri sitä vanhenemisen mukanaan tuomaa rikkautta. Näemme asiat nyt monesta suunnasta, mutta emme silti voi vaikuttaa kaikkeen kuten emme koskaan aiemminkaan.

 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat on huhtikuusta elokuun alkuun 2006.

Aloin suunnitella tai ensin vain miettiä aihetta erääseen julkaisuun. Spontaanisti mieleeni tuli eräs rakas ystävä, josta olen kirjoittanut silloin tällöin blogeissani. Kerroin asiasta hänelle puhelimessa ja hän suostui. Sitten muistin, että hän täyttää tänä keväänä 90 vuotta.

Tutustuin Helmiin myöhään syksyllä 2005. Meillä oli 15 vuotta ikäeroa. Meistä tuli heti läheisiä ystäviä. Olimme myös pikkuserkkuja, sillä isoisämme olivat olleet veljeksiä.  Vuodesta 2006 ja sitä seuraavista vuosista tuli erityisen tärkeitä ja tapahtumista rikkaita meille molemmille.  Yhdistimme taiteelliset puolemme, mikä puolestaan johdatti moneen muuhunkin asiaan.

 

Tammikon tiellä 8.7.2006

 

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hänelle lähes ainoa voimakas side muihin ihmisiin perheen ulkopuolella. Hänelle tuodaan päivittäin ruoka kotiin ja lääkkeiden annostelija tai mikähän se nimitys olikaan, käy tuomassa lääkkeet. Voitte vain kuvitella, että korona-aika on vienyt kaikki muut yhteydet. Hänen toinen poikansa käy silloin tällöin, käsittääkseni myös häntä nuorempi sisar pitää yhteyttä. Auringonkukkaa kuvaava maalaus on ollut kesken jo pari vuotta. Mikään ei innosta enää.  Hän haluaa päästä pois. Muutamassa vuodessa on tapahtunut täyskäännös ennen vilkkaassa elämässä.

Helmin koti silloin Perniön Tuohitussa.

 

Koska hän ei enää käytä Facebookia eikä edes enää sähköpostia, puhelinyhteys on ainoa mahdollisuus tavoittaa hänet. Jollen sitten lähde käymään Salossa. Kävin läpi keskustelujamme vuoden 2016 lopun jälkeen ja tein järisyttävän huomion tai ehkä jopa useita.

Lukijasta ne eivät ole niin järisyttäviä, että niitä voi kutsua järisyttäviksi. Mutta minulle ne ovat!

Kirjoittaminen on pitänyt minut hengissä menneiden, kaoottisten vuosien aikana. Havainto iski voimakkaasti tajuntaani selvittäessäni menneitä vuosia alkaen vuodesta 2017. 

Tammikon tiellä Kuolemajärvellä 8.7.2006

Seuratessani merkintöjäni, joita olen tutkinut muidenkin asioiden takia, elämäni sekamelska tulee näkyväksi. En voinut olla myös ajattelematta, miten olen selvinnyt kaikesta. Voisin nyt sanoa, pandemia-aika on sittemmin auttanut tasaamaan asioita.  Elämäni liittyen asumiseen, perheeseen, lapsenlapsiin, harrastuksiin, ystäviin ja sairauteeni veivät aikani hengästyttävällä tahdilla. En ehtinyt käsittelemään kokemaani. Jotkut tapahtumat näkyvät myöhemmin blogeistani, mutta jos ne ovat kirjoittaessani olleet kovin tuoreita, en ole pystynyt vielä ottamaan niitä mukaan. Sitten ne ovat jääneet, koska olen siirtynyt jo seuraavaan aiheeseen.

Itseasiassa, asioiden käsittely on ennekin jäänyt väliin uusien tapahtumien ja asioiden vyöryessä. Se näkyy nykyään voimakkaasti blogeissani, koska käsittelen niitä. Vihdoinkin.

Silloin 2006 äitini piirtämä kartta lapsuuden kotipaikastaan Kuolemajärven Seivästön Tammikossa ohjasi minua. Tässä Askaisissa 23.7.2006 tapasin Aalto Rusin (1932-2020) ensimmäisiä kertoja. Sen jälkeen tapasimme monissa yhteyksissä. Hänen äitinsä oli lähtöisin Tammikosta, isovanhempieni naapurista.

Nyt pysähdyin ajattelemaan Helmin elämää. Pääsin tutustumaan siihen lähemmin alkaen talvesta 2005-2006 aina loppusyksyyn 2016. 

Kun viimeisen kerran kävin hänen vuosikymmenten kodissaan Perniössä, kirjoitin blogin, johon pääset tästä linkistä.  Sittemmin yhteytemme tavata, vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan. Tietenkin pidimme yhteyttä sähköpostitse ja puhelimitse.

Kun Helmin mies kuoli, se oli iso romahdus Helmille. Hän joutui jopa kokeilujaksolle hoitokotiin, josta hänen piti taistella itsensä takaisin omaan kotiinsa. Ja sitten heti perään tuli korona-aika.

Helmin maalaus: Väsynyt nainen. Se on minulla nykyisin, mutta valitettavasti varastossa.

 

Kirjoittaessani tätä tunnen hiljaista kauhua. Vanheneminen on kauheata. Se alkaa varhain, silloin kun emme vielä edes tajua sitä. Ääriviivamme katoavat, meistä tulee näkymättömiä. Emme ole enää tärkeitä, emme ole mitään. Käsitys tunkeutuu meidän sisäämme kuin kylmä virta ja uskomme sen olevan totta. Se ei ole totta, mutta…

Voin vain kuvitella, miten pandemia-aika on vaikuttanut.

Ajattelen, miten myöhemmin monen ihmisen elämä kiteytyy vain hautakivessä mainittuun syntymään ja kuolemaan. Siinä kaikki. Ei mitään siinä välissä olevasta ajasta.

Seivästön kesäjuhlat alkamassa. Taulut on ripustettu.

 

Edes lapsemme eivät ole kiinnostuneita meistä vanhemmista elämän sisältömme suhteen. Tervaskantoja hehkutetaan, mutta tavallisen ihmisen monivivahteinen elämä jää pimentoon. Useimmat meistä olemme juuri näitä tavallisia ihmisiä. Muutama ikätoverini, joita en ole sen paremmin tuntenut, on vuoden sisällä kuollut yllättäen ja arvaamatta. Heidän Facebook-sivunsa jäävät elämään. Se on kyllä ihan hyvä juttu, että jokin merkki jää.

Aavistivatko he kuolemansa, saivatko he puhua aiheesta läheisten kanssa. Tuskin, sillä kuolema on meillä päin tabu, kielletty aihe.

Oma vähättelevä käytökseni vanhempiani kohtaan kalvaa minua usein. Ajatukset palaavat mieleeni yön pimeinä hetkinä, kun en syystä tai toisesta nukahdakaan heti herättyäni. Omien lasteni käytös osoittaa silloin tällöin samaa. Kun tulemme vanhaksi, me emme ole edes heistä kiinnostavia. Olen kirjoittanut näistä asioista usein ennenkin ja kirjoitan varmasti vastakin. Älkää pahastuko!

Kun lopuksi jätämme harrastuksemme, niin elämästä poistuu niiden mukana paljon asioita. Mielemme kangistuu, koska emme enää pohdi monimutkaisia tai vaikeita asioita, kun emme lue kirjallisuutta. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa tästä, koska nämä asiat ovat itsestään selviä.

 

Joka tapauksessa lukiessani päiväkirjaani 15.5.2006 – 25.10.2006 ravistelin taas mieltäni kunnolla. Kirjoitin silloin useimmiten bussissa aamulla töihin mennessä. Valitsin tähän joitakin teemoja.

Aloitin sen päiväkirjan unella, pahalla unella, jonka näin ennen heräämistä. Olin siinä esimieheni kanssa keskustelussa, jossa todettiin, että olin kaukana tavoitteistani. Tilalleni oli valittu toinen henkilö, mies, joka istui pyörätuolissa. Kuittasin unen olevan kaikuja edeltäviltä vaikeilta vuosilta.

Harkitsin jopa siinä vaiheessa vielä pois lähtemistä, alan vaihtoa, vaikka eläkeikään oli enää kaksi vuotta.  Ajattelin pidemmälle. Mitä oli naisen työ, töissä ja kotona. Usein naiset tekevät pelkästään niitä rutiinitöitä ja auttavat muita loistamaan.  Sattumalta Helmi soitti kesken kirjoittamisen. Meillähän oli paljon suunnitelmia. Juttelimme usein juuri työmatkani aikana joko aamulla tai iltapäivällä.

Seuraavana aamuna kirjoitin runsaan, erityisen vaihtelevan pohdinnan jälkeen: ”Pitää valmistautua kuolemaan tulemalla entistä tietoisemmaksi unista.”  Aleksi Kivikin huusi kuollessaan: ”Minä elän, minä elän.” 

Kyllikki (1925-2009) on soittanut juuri meille ruokakelloa vieraillessamme hänen kodissaan huhtikuussa 2006.

 

Ajatella, olimme Helmin kanssa ehtineet käydä keväällä Saksassa tapaamassa pikkuserkkuamme Kyllikkiä. Kirjoitin kirjeitä, joiden kopiota on päiväkirjan välissä. Suunnittelemme postikorttien tekemistä, olin tilannut postimerkkejä omalla kuvalla. Toukokuussa oli mahdottoman paljon valkovuokkoja, metsät ja joenvarsi olivat kuin valkoisia mattoja.

Töissä oli valtava kiire. 

Klisee, niinhän aina töistä sanotaan. Myöhemmin poistin sanan kiire käytöstäni ja melkein voin pahoin, kun muut käyttivät sitä koko ajan.

Osallistuin niihin aikoihin myös ammattiosaston toimintaan. Mitä kaikkea olen silloin tehnyt, nyt jo unohtunutta! Totean, että aivoja pitää käyttää, koska niiden kapasiteetti on valtava. Miksi sitten päätä alkaa särkeä. Onko se stressiä? 

Minä 20.5.2006 ystäväni Mariannen kuvaamana. Seuraavan yönä Lordi voitti Euroviisut. Seurasimme yhdessä televisiosta.

Päiväkirjani on eräänlainen säiliö, suunnitelma, luettelo ja muistilista samanaikaisesti.  Tiedän, että siitä kirjoittaminen ei ole lukijasta yhtä mielenkiintoista kuin minusta.  Menen usein päiväkirjaani lukiessa aivan kuin jonkun toisen elämään, vaikka se on minun elämääni toisena aikana. Kotihelvetti pilkottaa merkinnöissä, en voi olla sitä näkemättä ja ottamatta kantaa.

Siinä vaiheessa kävin myös taistelua egoni hävittämisestä. Se oli vaikeaa, koska on aina helppo palata siihen ”minä”-moodiin. Itsekasvatus on tärkeää. Olin ajatellut niin jo nuoruudesta asti.

Sitä olen harrastanut koko elämän ajan, milloin tietoisemmin, milloin siinä kaiken ohessa.

Egon hävittämisen tarkoitus oli vahvistaa uudella tavalla oman itsensä hyväksyntää, jottei enää koskaan tarvitsisi muiden hyväksyntää, sitä, mitä oli koko elämänsä odottanut, muttei koskaan saanut eikä tulisi edes saamaan. Aika hyvin vuosien mittaan onnistuin siinä.

Kaikilla meillä on ainakin kaksi katsetta; oma katseemme ja toisen/toisten katse.

Helmi, Aalto ja Kaarina tutkivat sukukarttoja 23.7.2006

 

Jos ja kun olemme liian erilaisia ihmisiä, aina joskus tulee erimielisyyksiä. Kesällä 2006 tajusin selkeästi, että minulla oli olematon reviiri itseni ympärillä. Koska minulla ei ollut selkeitä rutiineja, ihmiset pääsivät lähelle ja rauhaa kaivatessani jättivät minun rauhani huomioimatta. Olin kuin avoin kirja ja avoimeen kirjaan pääsee helposti kirjaamaan omia merkintöjään ja puuttumaan. Sanomalla jotakin ilkeää ja loukkaavaa. Jos tällainen ihminen menettää joskus malttinsa, hän on itsekäs ja varottava ihminen. Mitä tämä rauhaa rakastava ihminen maltin palattuana tekee? Hän ei vastaa samalla mitalla vaan väistää iskuja ja on mieluiten hiljaa. Sanat ovat vaarallisia. Ne saattavat latistaa meitä pieniksi kuten olen itse aika ajoin kokenut.

Myöhempinä vuosina minua opastettiin itseni suojaamisessa, vaikken siinä oikein koskaan myöhemminkään onnistunut. Avoin mikä avoin. Opin kuitenkin kestävämmäksi.

Sellaisia asioita kaiken tekemisen keskellä pohdin keskellä kesää 2006. Vietin silloin myös paljon aikaa vanhimman lapsenlapseni kanssa. Hän sai nyt tammikuussa 2022 kolmannen lapsensa, toisen tytön. Hänen vanhin lapsensa, poika syntyi 2017. Ensimmäinen tytär syntyi maaliskuussa 2020. Isomummi on iloinen.

Päiväkirjaan kirjaamme usein salaisimmat ajatuksemme, ne, joita emme käsittele kenenkään muun kanssa.

Tässä taisi olla vanhan talon ranta Tammikossa.

 

Heinäkuun alussa 2006 Helmi oli mukana Karjalan matkalla. Etsimme helteisenä päivänä yhdessä isovanhempiemme synnyinseudulla, Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa nk. vanhan talon paikkaa, josta äitini oli kertonut. Hän ei maininnut muistellessaan ollenkaan Helmin isoisää. Oletan, että tästä ei suvun kesken puhuttu ollenkaan, siksi äiti ei edes muistanut tätä. Joka tapauksessa ko. talossa syntyi 1879 Helmin isoisä Nikodemus ja kaikki nuoremmat lapset, myös minun isoisäni Abraham vuonna 1887. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin.

Näyttely voi alkaa, avajaiset olivat 1.8.2006

Olimme varanneet Tuusulan rantatieltä gallerian pitääksemme yhteisen näyttelyn, jossa olisi Helmin maalauksia ja minun valokuviani. Itse asiassa se oli jo toinen yhteinen näyttelymme. Ensimmäisen pidimme Askaisissa 23.7.2006 Seivästön kesäjuhlissa.

Siinä vaiheessa kaikki sukuasiat, sukututkimus ja Karjala-asiat olivat minun osaltani vielä edessä.  Helmin ja minun lisäkseni juhliin lähti kolmas serkkumme Kaarina, jonka juuret olivat myös Seivästön kylässä Kuolemajärvellä, mutta myös Johanneksen pitäjässä ja Koivistolla. Vietimme ensin aikaa Helmin ihanassa kodissa ja sen ympäristössä.

Askaisten sankarihaudat 23.7.2006

Emme ehtineet Askaisten kirkossa pidettyyn jumalanpalvelukseen, vaan kuljimme ensin hautausmaalla, jonka hautakivissä oli paljon tuttuja sukunimiä. Valmistelin siellä valokuvausta, sillä jumalanpalveluksen jälkeen seurasivat kunnianosoitukset sankarihaudoilla ja karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä.  Sen jälkeen kaikki siirtyivät Askaisten koululle, jossa oli ensin lounas ja sen jälkeen päiväjuhla. Juhla oli Seivästö-säätiön (55v) ja Seivästön Marttayhdistyksen (80v) yhteinen kesäjuhla.

Askaisten hautausmaalla 23.7.2006

 

Sinne koulun seinälle ripustimme Helmin taulut ja minun muutaman kehystetyn Seivästö-aiheisen valokuvani.

Tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka paljon tutkittavaa ja ihmettelyä minulla on vielä omassa menneessä elämässäni liittyen avautumiseeni niille aiheille, jotka alkoivat tuolloin vasta nousta pintaan. Ihmettelyä on ollut senkin jälkeen, kun olen eri aikoina matkojen jälkeen muistellut mm. tuota matkaamme kuten täällä. Melkein kaipaan sitä viatonta katsettani, joka kohdistui vielä tuohon aikaan tähän aiheeseen, josta sittemmin tuli minulle mahdottoman tärkeä. Olin melkein sattumalta ottamassa sitä silloin johtotähdekseni tuleville ajoille. 

Juhlayleisöä Askaisten koululla 23.7.2006

 

On järisyttävää, jos jatkossa tulen kohtaamaan kaikki asiat tällä tavalla. Materiaalia on kaikilta tasoilta niin paljon, että se voi tuntua hallitsemattomalta, vaikkei se sitä minulle olekaan. Olemme sitä sukupolvea, joka on lähinnä heitä, jotka olivat siellä, alueella, jonka menetimme taistelujen jälkeen.

Otin Karjala-asian sydämenasiakseni, vaikken sitä silloin kesällä 2006 vielä edes ymmärtänyt.