Hiljainen on kylätie...

Erityisen hiljainen on ajoittain viime aikoina ollut myös tämän nykyisen asuinpaikkani kotitaloni ohitse kulkeva tie, jota ei ehkä voi kutsua kylätieksi, koska tie varrella on vaikka kuinka paljon erilaisia taloja ja ehkä tuhansia asukkaita.  Tie kantaa kyllä kylännimeä ja siksi sitä voisi kutsua kylätieksi. 

 

Tuusulan Hyökkälää tai Kirkonkylää noin 1990. Oikealla näkyy Keuda, silloin äskettäin valmistunut sosiaalialan oppilaitos, keskellä silloinen Kunnallisopisto, nykyinen Gustavelund ja vasemmalla Aunto Oy Tuusulanhovin taloja, jossa silloin asuin. Alue on nykyään täyteen rakennettu.

  

Kolmeen suuntaan avautuvat asuntoni ikkunat antavat minulle loistavan mahdollisuuden seurata tien liikennettä. Olohuoneen ja keittiön idän suuntaan avautuvat ikkunat ja keittiön edessä oleva parveke aukeavat seuraamaan koko paikkakunnan läpi kulkevan tien liikennettä, koska siinä kulkee pohjoisesta Helsinkiin johtava pääväylä. Äänet eivät kuulu paksujen kiviseinien seinien läpi paitsi että herkkäkorvaisena kuulen pienimmätkin rapsahdukset. Varsinkin yöllä.

Talvi Saksassa 1969, lähellä Itämerta, olisiko ollut helmikuu.

Tänään loppiaisen jälkeisenä päivänä ennen puolta päivää, pieni lumisade leijailee harmaalta taivaalta. Säätiedotus on luvannut myöhemmin rankempaa sadetta. Talvi alkoi heti vuoden alusta rakentua meillekin. Lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat päässeet nauttimaan pulkalla laskemisesta, olen  nähnyt heidän ilonsa kuvien välityksellä. Nuorin, maaliskuussa syntynyt tyttö lähtee kohta kävelemään. Ehkä lumen syönti jää sitten vähemmälle?

Tänään aamupäivällä (7.1.) ikkunoista on lähinnä näkynyt vanhoja ihmisiä sauvakävelyllä, koiria ulkoiluttamassa tai kauppamatkalla. Ajattelin vihdoin aloittaa vuoden ensimmäisen blogin, jota en ehkä saa valmiiksi. Uuden vuoden jälkeen pohdimme usein, mitä voisimme parantaa elämässämme. Tyhjä vuosi yllyttää siihen. Mutta siitä ei nyt enempää. Pidän ajatukseni parannusten suhteen itselläni, jollei sitten jotakin tihku blogeihini.

Tammikuussa 1970 Saksassa. Christina noin 10 kk.

Viime päivinä olen lopultakin ollut viimeistelemässä kyläkirjakirjoituksiani. Joulun aika ei kannustanut siihen. Hitauteni ja saamattomuuteni hävettävät minua.  Onneksi korona aiheutti viivästymistä koko kirjan suhteen. Kaiken kaikkiaan osallistumiseni kirjan tekoon tuli aikanaan minulle yllätyksenä ja on vaatinut valtavasti tutkimusta. Kaiken lisäksi, nyt kun teksti on valmis, niin huomaan, että olen kehittynyt. Siksi löydän koko ajan uusia asioita, joita haluan vielä sisällyttää tarinaani, vaikka vain lyhyellä kommentilla. Vuosien kiire yleensä omassa elämässäni ja samanaikainen hätäinen tietojen kerääminen ja opiskelu kuluttivat voimavarani olemattomiin. 

Kurssilla 7.11.2015

Kun aikanaan syksyllä 2015 osallistuin Suomen Sukututkimusseuran kurssille koskien talo- ja kylähistorian keskeisiä lähteitä, jonka piti FT Jukka Partanen, taisin heittää kurssilla, että aikomukseni on tulevaisuudessa kirjoittaa kyläkirja. Nyt minua vähän hävettää, mutta toisaalta kannattaa haaveilla suuresti! On ollut usein niin, että ääneen esitetyt vahvat toivomukset toteutuvat usein tavalla tai toisella. Kyseinen kurssi oli kaksiosainen ja kaiken lisäksi pyysin Jukka Partasen myöhemmin Helsingin Kuolemajärvikerhoon alustajaksi.  Jukka Partanen oli tutkinut maanomistusoloja ja perheitä Karjalankannaksella. Tutkimuksista on olemassa kirja ”Isän tuvasta omaan tupaan” – Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870.  Se on ilmestynyt vuonna 2004 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Bibliotheca historica sarjassa numerolla 86.

Jukka Partanen oli viettänyt paljon aikaa Viipurissa sijaitsevassa Leningradin oblastin arkistossa tutkimassa vanhoja asiakirjoja, joista suurta osaa hän käytti kirjan lähteenä. Samaiseen arkistoon pääsin minäkin maaliskuussa 2018, kun eteen tuli erinomainen tilaisuus lähteä sinne melkein peruuntuneen matkan jälkeen kootussa porukassa. Olen kirjoittanut aiheesta pintapuolisesti 29.3.2018, johon tekstiin pääset tästä. 

Kotipihalla 22.1.2014 vähän ennen evakkoonlähtöä

 

Viipurin arkistossa käynti ja sieltä löytyneet tiedot ovat edesauttaneet muidenkin tutkimuksia eteenpäin ja myös toiveen päästä uudelleen käymään siellä.  Kirjoitin jo 2018 omien edellä mainittuun kurssiin, arkistokäyntiin ja vaivalloisiin tutkimuksiini perustuen aiheesta tekstin Kuolemajärven maanomistusoloista. Pidin aiheesta Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa esityksen tammikuussa 2019. Tarjosin myös artikkelia Kuolemajärveläinen-lehteen, johon se ei sinä vuonna mahtunut.  Se ilmestyi vasta viime elokuussa julkaistussa lehden numerossa. 

Työpöydän ääressä 6.2.2014

 

Aiheen tutkiminen on hyödyttänyt minua myös eteläisessä Hämeessä sijaitsevaa kotitilaani käsittelevien aiheiden käsittelyssä, ennen kaikkea niiden ymmärtämisessä. Sen ymmärsin jo em. artikkelia kirjoittaessani, sillä kyläkirjaprojekti oli alkanut jo 2017. Ymmärrän myös, että kokonainen kylä voi olla liian vaikea juttu.

Koko kylän käsittely vaatisi huomattavasti pidemmän ajan ja nuoremman ihmisen. Haaveilin myös Karjalan osalta kyläkirjasta, mutta ymmärrän, että se on lähes mahdoton tehtävä. Se näkyy myös nyt Vehmaisten kylää käsittelevissä artikkeleissani. Ehkä niitä voisi täydentää jatkossa kirjoittamalla rajatusta aiheesta tarinoita vaikkapa vain nettiin? Kaiken lisäksi, onko aina oltava täydellinen? Virheetkin pitää ymmärtää, kun asioita käsitellään vuosisatoja myöhemmin.

toiseen suuntaan

 

Itse asiassa olen käsitellyt monia kyliin sekä Kuolemajärvellä ja Rengossa liittyviä asioita hyvin usein täällä blogeissani. En edes itse enää muista kaikkia ja yllätyn aina suuresti, kun luen jotakin vanhaa blogiani.

Itse asiassa kirjoitukseni olivat jo valmiita, mutta halusin vielä tutkia valokuvia, jotka haluaisin liittää niiden yhteyteen, jos vaan projektin vetäjälle ja muille sopivat. Mutta kuten tutkittaessa yleensäkin, mieleen tulee jatkuvasti pieniä yksityiskohtia, jotka saattavat olla merkittäviä. Ne ovat oikeastaan oivalluksia, jotka ovat olleet jo aiemmin tiedossa, mutta aika ei ole sallinut paneutua niihin.

Työpöytä 14.2.2014

 

Onneksi on tämä korona-aika, joka tuli ainakin minulle sopivasti. Olen pystynyt paremmin keskittymään kirjoitustehtäviini, koska kirjapalavereja ei järjestetä. Paineet ovat pienemmät. Nyt kirjoittaessani ja artikkelin ollessa jo valmis, voin lisätä sinne vielä pieniä huomioita. Samalla kehittelen mielessäni jo seuraavia kirjoituksia. Pienestä huomiosta, merkinnästä saattaa tulla uusi tarina. Kirjoittaminen vaatii koko ajan eläytymistä ja visuaalista ajattelua ja näkemistä koskien kohteita. Muutenkin lisäaika on aina hyväksi lopputulosta ajatellen. Aiemmin kirjaprojektiin varattiin paljon pitempiä aikoja. Kymmenen vuotta ei ole aina riittävä. Lyhyt aika kirjan tekemisessä näkyy usein virheissä, joita tietenkään kaikki eivät huomaa. Saatan olla liian vaativa. 

Maisema parvekkeelta 29.7.2014

 

Vaativuus tulee siitä, että ajattelen muita kirjaprojektejani, joista ei ehkä tule koskaan valmista. Olen realisti. Ajattelen aina sitä, miten minun hienolle kirjastolleni jonakin päivänä käy. Meitä kirjojen rakastajia on vielä paljon, mutta mikä on tulevaisuus. Onneksi nykyään myös e-kirja on vaihtoehtona. Jos paperikirja hävitetään, niin e-kirja jää jonnekin. Ehkä. Kaiken lisäksi olisi pitänyt aloittaa aiemmin.

Omat projektit kannattaa ehkä keskittää lyhyemmiksi. 2019 aloitin yhden työnimellä ”Mummin blogit kirjaksi”, jota aloin koota blogeistani.  Sitten tuli muita vaikeuksia ja lopuksi tietokone hajosi. Keväällä 2020 yritin jatkaa, mutta olin kadottanut punaisen langan. Se hyvä puoli tuossa melkein 300-sivuiseksi venyneessä aloituksessa on, että pystyisin jakamaan sitä useisiin osiin leikkaa ja liimaa-tekniikalla oleskelemalla jopa missä tahansa muualla kuin kotona. Samalla voisin järjestää tekstit uuteen järjestykseen ja muokata niitä. Riittääkö intoa ja paloa siihen, siinä hyvä kysymys. Kaiken lisäksi on lukemattoman paljon muitakin näkökohtia, jotka pitää ottaa huomioon. Omakustanne ilman muuta. Näitä suunnitelmia olen tehnyt aika ajoin ennenkin, mutta sinne ne ovat jääneet. Nyt vaan on taas tuntunut siltä, että ehkä pian olisi sen aika. Kunhan ensin saan muutaman muun ajatuksen toteutumaan.

Alex 12.9.2014

Päivä ehti taas kulua iltaan. Joinakin päivinä elontieni on todella omituista kuljeskelua tutkimassa milloin mitäkin asiaa. Siksi blogini hajoavat useille päiville. Samoin asiat. Mutta en olekaan kirjoittamassa mitään tutkimusta vaan elän omaa elämääni, johon kuuluu usein tai aina kulkemista eri paikoissa ja aiheissa.

Äskettäin laitoin läppärini näytölle vaihtuvien kuvien kohteeksi vuoden 2014. Taisin mainita jossakin aiemmassa blogissani (tai Facebookissa), että myös 2014 blogit tarvitsevat tutkimusta. Eikö olekin hauskaa, että tutkin omaa elämääni?  Kaiken kaikkiaan se on enemmän kuin aiheellista meille 1940-luvulla syntyneille ja oikeastaan jo myös 1950-luvulla syntyneille. Yllättävän monet ikätoverimme kuolevat. 

Pihatöissä 8.6.2014

 

Äskettäin joulukuussa eteen osui Helsingin Sanomien kuolleiden sivulta (13.12.2020) kuolinilmoitus, joka kertoi koulukaverini ja myös asuinkaverini kuolemasta. Meitä oli aikanaan neljä tyttöä Hämeenlinnan Yhteiskoulussa, kun keskikoulun aikoihin aloimme kulkea yhdessä. Itse asiassa minä maalainen tunkeuduin kolmen samalla kadulla koulun lähellä asuvien tyttöjen joukkoon. Ystävystyimme, vaikka tiemme osittain erosivat muuttojen ja eri luokille sijoittumisten takia. Tapasimme koko porukka jälleen syksyllä 1966 Helsingissä ja jopa asuimme yhdessä. Toisessa blogissani Kirjoituksia polun varrelta löytyy tässä kirjoituksessa luokkakuva (IIIC) keskikoulun ajalta, jossa me kaikki neljä seisomme vasemmalla ylärivissä vierekkäin. Nyt meistä on jo kaksi kuollut. Kyllä se pistää ajattelemaan, vaikka aihe on monelle  tabu, vaikea ja kielletty. 

Luokkaretkellä Porissa keväällä 1963. Kolme ensimmäistä oikealla ovat mainitsemani ystävät. Kaksi ensimmäistä ovat jo poistuneet keskuudestamme.

 

Ilmoitin jo jouluaatonaattona kävellessämme vesisateessa pilkkopimeässä Tuusulan Paijalan hautausmaalla, että kun kuolen, minut voi haudata (en tiedä miten) Renkoon vanhempieni syliin. Koska en tiedä miten, sen ratkaisun voi tehdä joku muu. Riittää, että haudalle tulee pieni kyltti, jossa ovat tietoni. Minulla on tälle myös perustelut, joita en vielä avaa. Keskustelin aiheesta myös ystäväni kanssa käydessämme hänen vanhempiensa haudalla. Joillekin ihmisille on tärkeää, että heidät haudataan kokonaisina arkussa eikä polteta. Näin vanhana ihmisenä ymmärrän siihen johtavan ajatusten kulun. Pidän hyvin tärkeänä, että keskustelemme kuolemasta avoimesti, vaikkei se olisikaan ajankohtaista. Tosin se voi olla sitä aina.

Muutto vasemmalla olevaan taloon lähestymässä.

Alun perin tarkoitukseni oli käsitellä tässä niitä pieniä asioita, joita yritän vielä viedä kyläkirjoitukseeni, mutta nyt olen niin nälkäinen, että on paras lopettaa tähän. Saatan aloittaa kuvituksen nyt niillä vuoden 2014 valokuvilla. Sitten kun olen syönyt tai huomenna tai joskus…

12.2.2014 kotona näytti tältä

 

Jatkan...

Nyt on jo seuraava lauantai. Viime päivinä media on kohunnut USA:n Washingtonin tapahtumista. Samalla koronan voittokulku jatkaa.  Seuraan erityisen ahkerasti lehtiä ja mediaa, mutta suoraan sanoen muut asiat tässä maailmassa ovat sitäkin mielenkiintoisempia. Maailmassa, tapahtumissa ja ihmisten elämässä on niin paljon tasoja, joita voi katsoa monen monista näkökulmista. Se tekee tämänhetkisestä maailmasta erityisen kiintoisan, mutta samalla myös vaikean ymmärtää.  Ajattelen usein sitä kontrastia, joka tällä hetkellä on verrattuna lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Sukututkijana ajattelen asioita vielä pidemmälle. Entisaikoihin tavallisen ihmisen elämä rajoittui usein elämään omassa yhteisössä ilman ajankohtaista tietoa maailman tapahtumista. Kaiken lisäksi jälkipolville ei ole jäänyt paljon mitään, johon tarttua.

Edellinen liittyy myös kirjoituksiini täällä ja muualla.  Kuljetan niitä koko ajan ajatuksissani. Siitä on apua etenemisessä, mutta menneisyyden verhon avaaminen on mahdotonta. Olen nähnyt sen jopa tutkiessani omien vanhempieni elämänkulkua. Heidät olen sentään tavannut ja heistä on olemassa valokuvia. Silti en pääse heidän sisimpiin ajatuksiinsa paitsi kuvittelemalla ja yhdistelemällä.

Tuollainen olevaisen, elämän ja ihmisen ytimeen pääsy on tällä hetkellä kaikkein kiinnostavin aihe, josta lähden jatkamaan.

Tänään aurinko paistaa. Aiemmin odottamaani lumisadetta ei tullut. Ensi viikoksi on kyllä luvassa kovaa lumisadetta. Uskoisiko tuota? Autoasiat, huolto ja katsastus on hoidettavana. 

Kevättöitä pähkäilemässä. 16.4.2014