Ne muutokset

Yritän joskus muistaa, mitä ajattelin yöllä, kun aloin kirjoittaa tulevaa blogiani. Yölliset ajatukset ovat lähellä unta tai unesta kerättyjä. Ajattelin myös, että vanha ihminen elää lapsuuttaan värikkäänä ja elävänä elämänsä loppupuolella, kun silloin koetut asiat palaavat elävinä ja tuoreina mieleen. Siinä tiivistelmä. 

Tällä viikolla Tuusulan kirkolla. En tiennyt, että ottaisin muutokset aiheeksi tai otsikoksi, joten kuva ei  ole ihan samasta suunnasta otettu kuin seuraava kuva.

Joka tapauksessa me lapset kirmasimme ruispeltoon koira mukanamme. Isä ei olisi varmaan pitänyt siitä, että tallasimme peltoa. Ehkä olimme vielä niin pieniä ja ruis niin mahdottoman korkeata, ettei meitä helposti nähnyt sieltä. Aurinko porotti. Olin taas kerran lapsuuteni mailla. Loppuosa puoliksi unessa kirjoittamastani tarinasta on hävinnyt.

Tämä kuva on syksyltä 1999.

 
Monta tarinaa on kaiken kaikkiaan hävinnyt. Tänä päivänä voin yhtä hyvin sukeltaa muiden esittämien tarinoiden sisään. Se sopii minulle sikäli hyvin, että osa kauan eläneistä ihmisistä alkaa tulla tutuksi sukututkimuksen kautta.

Olin jouluna 1987 lahjoittanut äidilleni samana vuonna ilmestyneen Katri Veltheimin kirjan ”Kannaksen teillä”.  Äiti on muuten ollut silloin saman ikäinen kuin minä nyt. En ollut silloin vielä käynyt kertaakaan Karjalan kannaksella. Ensimmäinen yhteinen matkani äidin kanssa tapahtui vasta 1991. En tuolloin ylipäänsä vielä tiennyt Karjalasta paljon mitään. Kun nyt kirja sattumalta muuta etsiessäni tupsahti käsiini ja aloin selailla sitä, olin innoissani. Hetkessä siirryin Kannakselle, sillä kirja pursui asioita, joita olen sivunnut ja jotka vuosien mittaan ovat tulleet tutuiksi. Samalla tajusin rajoitukseni ja sen tiedon määrän, joka minun olisi vielä käsiteltävä ennen kuin kokonaisuus olisi hallinnassani. Taitaa olla turha toivoa saada sitä kaikkea koskaan hallintaansa. Paras on olla armollinen ja tehdä, mitä jaksaa.

4.6.2010 hotellin ikkunasta jossakin siellä Terijoen laitamilla.

Katri Veltheim (1918 – 2011) oli syntyään Paavolainen. Hän oli kulttuuritoimittaja ja kirjoitti Viipuri-aiheisia kirjoja. ”Kannaksen teillä” alkaa Rajajoelta, rajalta, joka oli kovin tärkeä. Siihen hän palaa kirjassa usein, koska se liittyy myös hänen omaan historiaansa. Runoilija Edith Södergran kuoli Raivolassa 1923. Bussi on synkkänä marraskuun päivänä matkalla Leningradista sillan yli kohti Raivolan (nykyään Rodzino) joen rantatörmää. Joukko kulttuuri-ihmisiä on menossa sinne paljastamaan runoilijan muistopatsasta. Tämä kaikki sai Veltheimin palaamaan entisiin aikoihin ja muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Kun hän alkaa tunnistaa paikkoja, ”kuplii mieleen kaiken entisen onnellisuuden muisto.”

5.6.2010 aamumaisema hotellin ikkunasta.

Kirjoittaja miettii vanhoja teitä, taloja ja ammoin tuntemiaan ihmisiä, niitä, joita minäkin nyt yritän huomattavasti myöhemmin tavoittaa, kun en älynnyt tarttua näihin asioihin jo ensimmäisen matkani jälkeen. Silloin yövyimme juuri Kuokkalassa tai Ollilassa ja vierailimme mm. Penatyssä, Ilja Repinin huvilassa, joka tuhoutui sodassa täysin, mutta rakennettiin uudelleen. 

Kirjoittaja kertoo, että 1960 Terijoen ortodoksinen kirkko on runneltu ja mustunut ei siis niin upea kuin nykyään. Matka jatkuu Terijoelta kohti Vammelsuuta. Äitikin puhui usein Tyrisevästä ja Vammelsuusta.  1960 oli aika jo tehnyt tehtävänsä. ”Kaikki tuntui muuttuneelta, madaltuneelta, tuntemattomalta kuin jättiläisen käsi olisi runnellut paikkaa.” Silti hän tavoittaa jonkin tutun maamerkin suvulle merkityksellisiä paikkoja kuten sen paikan, jossa hänen äitinsä näki hänen isänsä ensi kerran.

Kuolemajärven hävitetyn kirkon muistomerkillä 4.6.2010.

Patsaaseen tuli kaiverrus ruotsiksi, mutta tässä suomennos:

”Tämä ikuisuuden ranta on

ohi virran vierivän nään

ja kuolema soittelee pensaissa

samaa yksitoikkoista säveltään.”

Kanneljärvi, joka irtosi Uudestakirkosta itsenäiseksi kunnaksi 1925, oli Katri Veltheimin kotikunta. Lukiessani kirjan ensimmäistä varsinaista lukua ”Kyläteitten kultaiset omenat”, jossa hän kertoo perheensä ajelureiteistä Kannaksella, juutuin taas jonnekin, tällä kertaa Suulajärven rannalle. Syy selviää, kunhan luet eteenpäin.

5.7.2008 Seivästön kylässä (Kuolemajärvi)

Vammeljoki, ”tummavetinen ja leveä joki” lähti virtaamaan tästä järvestä kohti merta. Aina keväisin joki tulvi niityille. Joki oli ollut aikoinaan ennen maanteiden aikaa tärkeä kulkureitti matkattaessa Viipurista Suomenlahdelle sekä meren yli kohti Novgorodia ja Moskovaa. Se oli osa talvitietä. Metsien läpi johti kapeita ratsureittejä. Alituiseen Karjalan kannasta hävittävät ja puolustavat sotajoukot käyttivät tätä reittiä. 

5.6.2010 Seivästöä bussin ikkunasta suunnilleen samoilla kohdin

Kun Viipurista lähdettiin kulkemaan pitkin talvitietä, ajettiin ensin Suulajärven Muolaan Pyhän ristin puoleiselle rannalle ja siitä eteenpäin kaksitoista kilometriä pitkän järven jäätä Jokelaan, mistä Vammeljoki eli Suurjoki aloitti juoksunsa.

1557 tammikuun 16 päivänä sitä samaa reittiä Viipurista kohti Moskovaa lähti myös joukko rauhanneuvottelijoita, joiden joukossa oli Turun piispa Mikael Agricola. Siellä Vammelsuun vieressä meren rantakylänä on Metsäkylä, josta siirryttiin Venäjän puolelle. Lähetystö joutui sitten jo Novgorodissa osaksi aikaa vankiholviin. Kohtelu oli uskomattoman huonoa. Matkaa päästiin sitten jatkamaan kohti Moskovaa, jonne Ruotsin lähetystö saapui 21.2.1557. 

5.6.2010 Seivästön peräkylässä majakanmäen kohdalla.

 

Monivaiheisia neuvotteluja käytiin pitkään ja sopimuksia väänneltiin. Vasta 24.3.1557 Ruotsin lähetystö pääsi aloittamaan kotimatkan, matkan, jonka aikana ei yhtäkään yötä yövytty vuoteissa vaan reessä. Se oli kohtalokasta erityisesti Mikael Agricolalle, joka sairastui ja kuoli valtakunnan rajan ylityksen jälkeen Kuolemajärvellä Kyrönniemellä. Tällä kertaa oli päätetty Metsäkylässä valita päivän nopeampi reitti merta pitkin kohti Viipuria, josta olen aiemmin kirjoittanut. Tässä linkki siihen blogiini 1.8.2016 Historian paino.

Entinen, myöhemmin hävitetty majakka joskus ennen Seivästöllä. Kuvan olen lainannut Kansallisarkiston digitoinneista,

Palaan Suulajärven rannalla olevaan Jokelan kylään, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Veltheimin mukaan Jokela, merkittävän talvitien varrella oli tuolloin Uudenkirkon pitäjän taajimmin asutettu seutu, kun taas myöhemmät suuremmat kirkonkylät ja keskukset olivat tuolloin pelkkää susia, karhuja ja hirviä vilisevää metsää.  Jokelasta oli sittemmin aikojen kuluessa tullut vähäinen ja vaatimaton paikka koko Kanneljärvellä.

Vanha postikortti Kanneljärvellä skannattuna.

Samoille seuduilla ovat myös Unto Seppäsen kirjojen syntypaikat ja Paavolaisen suvun alkuvaiheet. Unto Seppäsen äiti oli Nikkasia, isoisä oli Esaias Juhonpoika Nikkanen ja isoäiti Uudenkirkon Neuvolan kylän Mannosten sukua, jonka Veltheim mainitsee olevan kuulua runonlaulajien sukua. Pitihän minun jo sukujuuret kaivaa tarkemmin esille rippikirjoista.

”Jokelan pieni kylä kolmen pitäjän kesken jakautuneen laajan ja kalaisan Suulajärven lounaispuolella oli historiallinen jäänne keskiajalta, jolloin Suulajärven ja Kanneljärven ympäristö oli jo asuttua ja jolloin Kanneljärven etelärannalla oli oma kappelikin. Kun vesistöjä käytettiin silloin talviteinä, tultiin Suulajärven ylitse joen, Vammeljoen tai silloiselta nimeltään todennäköisesti Suulajoen, suuhun ja Vammeljokea pitkin edelleen Suomenlahdelle. Jokisuusta on saattanut johtua paikkakunnan nimi, Jokela, samoinkuin siitä alkanut Jokelan pitäjä, josta on maininta 1500-luvulta.

Kuuluu samaan sarjaan kuin edellä olevat hotellin ikkunasta otetut kuvat, mutta suunta on eri.

Vuoden 1591 veroluettelossa mainitaan Povall Jokelaisen talo. Viittaako nimen alkuperä paikan nimeen vai olisiko Jokela saanutkin nimensä Jokelainen-nimisistä asukkaista, jää arvailujen varaan.
Jokela on toiselta nimeltään Lohela. Sen alkuperä viittaa paikkakuntalaisten kertoman mukaan lohikaloihin, joilla todennäköisesti tarkoitettiin purolohia, "lohenikkoja".

Kylän rajoina olivat pohjoisessa Avo-oja ja idässä Suulajärvi, josta raja kulki Suulajokea pitkin etelään pari kilometriä. Sitten se erkani joesta pohjoissuuntaiseksi länsirajaksi, kulki kansakoulun länsipuolitse ja yhtyi Hämeenkylään johtaneeseen tiehen.

Maisemaltaan Jokela oli metsäistä ja talot olivat sijoittuneen Kanneljärvelle ja Hämeenkylään johtaneiden teiden varsille.”

Tämän otteen olen lainannut netistä. Tässä linkki Hannu Määttäsen kokoamiin tietoihin Kanneljärven kylistä, jotka hän on koonnut Kanneljärvi II-kirjasta, jonka Kannelsäätiö on julkaissut 1986. Kirja käy läpi Kanneljärven kylästä kylään ja talosta taloon. Kirja muuten löytyy myös kirjahyllystäni. Mitähän kaikkea sieltä vielä löytyykään?

Kuljeskellessani nykyisessä asuinympäristössäni Tuusulassa en voi välttyä huomaamasta niitä suuria muutoksia, joita sitten 1990-luvun alun täällä on tapahtunut. Muutokset ovat tapahtuneet vain kolmekymmenen vuoden aikana ja useimmat jo aikoja sitten. Entiset pellot ovat täynnä uusia taloja. Mennyt aika häviää kaikkialla muutosten alle. Karjalan kannaksella sota vyöryi alueiden yli ja hävitti paljon enemmän. Nyt parhaillaan meillä Suomessa on menossa valtava rauhan aikainen hävitysaika. Se on toisen jutun aihe, vaikken sitä koskaan kirjoitakaan.

Bussin ikkunasta Terijoella 4.6.2010

 

Yllättäen äitini synnyinpaikalla Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa ei ole tapahtunut paljon mitään sitten 1991. Täällä voit käydä katsomassa silloisella kesäkuun alun matkalla ottamani valokuvat. Täältä löytyvät 2017 valokuvat, joiden joukossa on useita samalta pihamaalta, jossa kävimme 1991.

Mielenkiintoista on, että nyt tasan 28 vuotta myöhemmin olen lähdössä Karjalan maisemiin juuri samoina kuukauden päivinä kuin 1991 eli 7.6. – 9.6. Yövymme tällä kertaa Viipurin sijaan Repinossa eli entisessä Kuokkalassa ja aivan rannalla oleva hotelli näyttää olevan  melkein vain kivenheiton päässä Penaltystä.

On taas se aika vuodesta, kun toivottavasti alan vähitellen herätä talviuniltani. Entistä useammin matkat, puutarhat ja kasvit työntyvät mieleen. Jollei sitten sukututkimus vie minua mukanaan niin kuin yleensä.

Seivästöllä 5.7.2008.