keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Totuuksien välinen tila


Aivoni, koko olemukseni, minä, tarvitsen jatkuvasti päiviä, jolloin teen vain kaiken välttämättömän. Olen silloin vain olemassa. Meidän aivomme ovat nykyaikana jatkuvasti liikkeessä eri suuntiin, tekemässä samanaikaisesti montaa eri asiaa.  Minun kohdallani niin on ollut myös jo aikaisemmin, menneessä ajassa.  Myönnän, että olen aina ollut siinä erityisen hyvä, liikun nopeasti asiasta toiseen.  Se on ollut minussa sisäänrakennettuna ominaisuutena koko aikuisikäni. En ole vain ole aiemmin ymmärtänyt sitä ominaisuutta. Nyt vanhetessani huomaan aivojeni tarvitsevan entistä enemmän lepoa ja vain olemista. 

Kaikki tämän blogikirjoituksen kuvat olen ottanut äskettäin. Niiden takana on paljon asioita, jotka aukeavat ehkä vain minulle. Tapahtumista kerron yleensä enemmän Facebookissa tai Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä.
Levon tarve minussa alkaa purkautua kirjoittamisideoilla ja tarpeella istahtaa läppärin ääreen kirjoittamaan. Silti en ehdi toteuttaa sitä aina. En saa kirjoituksiani aina siltä istumalta valmiiksi. Onneksi aiheeni ovat usein ajattomia ja ikuisia ja saattavat koskettaa jotakin muutakin. Käytän itseäni välineenä ja välittäjänä. 

Vaikka kirjoitus jää kesken, se ei vanhene. Koska olen aina ollut myös pitkäjänteinen (mitä ei ole aina pidetty hyvänä ominaisuutena), saatan ottaa aiemmin kirjoittamani joskus uudelleen käsiteltäväksi. Läppärin kovalevyllä aihiot säilyvät parhaiten. Paperilapuilta niitä tulee usein jotakin muuta etsiessäni esiin. Kaikkea suunnittelemaani en ehdi koskaan käsitellä.

Aihiot saattavat alkaa myös elää omaa elämäänsä, työstää itseään eteenpäin, kunnes ne jonakin päivänä ovat valmiita. Ideoista tulee joskus myös tekoja. Ihminen valmistuu koko ikänsä. Eikä koskaan tule valmiiksi. Aika saattaa loppua keskenkin.


Ajattelen kesken jäämistä silloin tällöin. Monesta näkökulmasta. Poislähtenyt ihminen on poissa. Hänen tekemisillään ei nykyajattelun mukaan ole enää sen jälkeen merkitystä. Muistokirjoituksia saavat harvat. Helsingin Sanomien Muistot-osiossa voi käydä lukemassa lehdessä tämän vuoden aikana julkaistut muistokirjoitukset ja kuolinilmoitukset.  Me tavalliset ihmiset jäämme ilman niitä ja meidät unohdetaan.  Kaiken lisäksi yksityisyyden suojaa varten luodut lait halutaan ymmärtää mahdollisimman jyrkästi.  Mutta mutta, enpä jää tähän kohtaan. Jatkan omalla tavallani.

Tänä kesänä elokuussa kuolema osui taas lähelle, kun hyvin tuntemani iäkäs ihminen poistui keskuudestamme. Tapahtuma sai minut taas ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen tuntenut ja jotka ovat, joskus melkein kuin kesken, lähteneet. He elävät muistoissani edelleen ja joskus kirjoitan heistä. Ehkä tästäkin, kunhan olen kypsytellyt asiaa.


Aamupuuron ja -kahvin ääressä luen aina päivän lehdet paperiversiona. Olen tosin harkinnut vahvasti siirtymistä pelkästään digiversioihin, koska käytän niitäkin siinä sivussa. Usein jaan Helsingin Sanomien artikkeleita. Tiedän, että monet ihmiset eivät lue ollenkaan sanomalehtiä, eivät edes verkossa. 

Meidän perheessä lehtien lukeminen lähti jo vanhemmistamme. Äitikin kertoi oppineensa 4-vuotiaana lukemaan sanomalehdestä. Isä tilasi kaikki mahdolliset sanomalehdet ja useita aikakausilehtiä. Myöhemmin 1960-luvulla, luimme kaikki jopa syödessämme. Siihen aikaan kun emme usein enää edes istuneet samaan aikaan ruokapöydässä erilaisten kotiintuloaikojen johdosta.

Jäin miettimään, olisiko äitini kotiin tullut Viipurissa tuolloin ilmestynyt Karjala-lehti. Kaupungissa ilmestyi siihen aikaan Karjalan Aamulehti, Maakansa, Kansan Työ ja Wiborgs Nyheter. Osa lehtien artikkeleista ja mm. Kansan Työ oli kirjoitettu vielä fraktuuralla. 

Lehdissä on niin mielenkiintoisia artikkeleita, että niihin uppoaa aina toviksi. Selasin nyt vain sattumanvaraisesti sanomalehtia 1919-1920 ajatellessani, minkä lehden kulmaa äiti tavaili 1910-luvulla.  Useimmista uutisista tai artikkeleista voisi kirjoittaa oman juttunsa. Itse asiassa leikearkistossani on useita, jotka vain odottavat sopivaa ajankohtaa. Olin juuttua sinne, niin mielenkiintoista tietoa sieltä löytyy.


Tämänpäiväiseen aiheeseeni liittyen osuin lukemaan englantilaisen lordi Edvard Greyn artikkelia ”Lepäämisen taito”, joka ilmestyi Karjala-lehdessä 1920 (20.10.1920 Karjala no 242). Hän kertoi siinä lepäämisen lisäksi neljä eniten elämään onnea tuottavaa asiaa asettamatta niitä tärkeysjärjestykseen (tällaiset luettelot ovat kovin tuttuja tänäkin päivänä Facebookissa): moraali, tyytyväinen elämä kodissa ja hyvät suhteet perheeseen ja ystäviin, työ, riittävästi vapaa-aikaa. Miten on moraalin kanssa nykyään?


Eilisessä Helsingin Sanomissa oli artikkeli Suomessa vierailevasta ja luennoivasta ranskalaisesta Jacques Attalista. Tämä on syntynyt 1943. Häntä kutsutaan tulevaisuuden ennustajaksi. Hän on toiminut neuvonantajana useille Ranskan presidenteille mm. nyt Emmanuel Macronille. En voi jakaa artikkelia, koska se on vain lehden tilaajille. Attali ennustaa Europpan häviävän kokonaan, vaikka nyt tarvittaisiin enemmän ja toimivampaa Eurooppaa. No jaa. Googlaamalla tuli muuten esille vanha, henkilölle epäedullinen Hesarin artikkeli (1993) hänen menneisyydestään, johon toimittaja ei nyt viitannut. Kaikkihan olemme tehneet nuorena asioita väärin, tärkeätä on, että ottaa niistä opikseen. 

Euroopan tulevaisuus on juuri nyt erityisen tärkeä aihe.  Tulevaisuus on kaiken kaikkiaan erityisen mielenkiintoinen asia. Me vanhat emme tule näkemään sitä kuten lapsemme, lapsenlapsemme ja heidän lapsensa. Siinä olisi kiva olla mukana. Ehkä pilven reunalta voi seurata.  Ikävä kyllä, vanhemmiten ei todellakaan jaksa enää yhtä paljon tässä jatkuvasti kiihtyvämmässä maailmassa.

Lehtien on pakko tänä päivänä pistää paremmaksi, jos ne haluavat pysyä ihmisten luettavina. Sosiaalinen media on tuonut ihmeellisen lisän nykyaikaan. Jokainen meistä pystyy olemaan oma toimittajansa ja avaamaan oman ”lehtensä” ja jakamaan siellä omia ”uutisiaan”.  Facebook, Instagram, YouTube jne, siinä tulevat ”lehdistöt”.   Meillä on lukemattomia vaihtoehtoja, kaikki mahtuvat sinne. Mitä luemme, mitä emme, valinta on meidän.  On hyvä seurata useita kanavia. Sanotaan, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Se on totta, on kymmeniä totuuksia. Joissakin niistä ihmisiä johdetaan harhaan.

Olen varmasti monta kertaa kirjoittanut täälläkin, etten lähde arvostelemaan muiden elämää vaan jokaisen on hyvä löytää se oma tiensä, polkunsa. Yritän itse löytää sen kaikkien olevien totuuksien välisen tilan, sen, jota etsin vaikkapa aina aamuisin herätessäni, sen tilan, jossa voin levätä hetken, jotta jaksan eteenpäin. 


Kirjoittaminen on myös tapa purkaa itseään kohti jatkuvasti hyökkääviä vaikutteita. Siinä voi samalla käsitellä niitä ja niiden taustoja. Oltuani sosiaalinen, palaan mieluusti yksinoloon. Kuten jo aikoinaan työelämän aikana, monet asiat soivat tapahtumien ja tapaamisten jälkeen vielä päässä ja joskus jopa kalvavat mieltä. Eniten kadun aina sitä, että en ole pysynyt liitoksissani vaan olen puhunut liikaa. Päätän taas kerran, että en enää puhu muuta kuin kysyttäessä, kuuntelen vain muita ihmisiä, mutta kun olen sitten liikenteessä, puhua pälpätän koko ajan. Jälkeenpäin inhoan taas kerran itseäni. Siinä on minulla opin paikka. 

Toisaalta, onko tämä erityisesti nykyajan ongelma? Ehkä meillä on liian vähän mielekkäitä kasvoista kasvoihin kohtaamisia samanmielisten ihmisten kanssa. On aina valtava kiire pois, muualle, minne?

Ehkä puhun siksi, että suurimman osan ajasta olen yksin. Puhun enää harvoin itsekseni. Yksinpuhumista harjoitin työelämän aikana, jolloin kyllä muuten sain myös puhua paljon. Silloinkin tein päätöksiä olla puhumatta. Itse asiassa sehän aikanaan johti minut kirjoittamaan. Ihmisillä on tarve kertoa ja puhua omista asioistaan. En tarkoita nyt nk. small talkia, jota saatan vältellä.

Rakastan tätä tyhjyyttä sosiaalisten elämän varjossa. Se tyhjyys on intuitiota, lepoa ja hiljaisuutta.  Sitä mitä me tarvitsemme.

1 kommentti:

  1. Juuri tätä kuvaamasi lepoa tarkoitin. Sitä voi itse valinnoillaan lisätä!! Ihana kuva muuten tämä viimeinen.

    VastaaPoista