Edellisen blogini julkaisin maaliskuun puolessa
välissä. Mutta niin vain aika mennä
hurahtaa ohitse usein turhanpäiväisten asioiden täyttäessä päivät. Harrastan erityisen
lahjakkaasti myös lorvimista, lököttelen sohvalla katsellen sarjoja, dokumentteja
ja elokuvia. Joskus on hyvä vääntäytyä ovesta ulos johonkin tapahtumaan, jonka
aihepiirin koen mielenkiintoiseksi. Tai joskus yllättäen eteen tulee
mahdollisuus pidempään matkaan. Pakolliset tehtävät tuntuvat tuollaisten poikkeamien
jälkeen liikahtavan eteenpäin. Suoraan sanoen olen opetellut tulemaan ulos
suorittamisesta, vaikka onhan se vaikeata.
Lähdin taannoin ystäväni kanssa seuraamaan Reuna Kustantamon järjestämää tilaisuutta Lottamuseolle. Kustantaja henkilöityy Tarja Tornaeukseen, joka muistaa vinkittää näistä tilaisuuksista. Hän asui aiemmin miehensä kanssa Tuusulan Rusutjärvellä, mutta he muuttivat jonkin aikaa sitten Myllykoskelle, josta käsin he hoitavat liiketoimintaa. Osuimme nyt seuraamaan Arvo Tuomisen kirjan ”Sankarikaupunki Pietari” esittelyä. Viime joulukuussa olimme kuuntelemassa Helena Miettistä teoksen ”Rajamailla” taustoista ja historiasta. Molemmat kirjat löytyvät kustantamon kirjojen joukosta, jonne pääset yo. linkistä. Sattumalta niiden aihepiirit sivuavat omia kiinnostuksen aiheitani, Karjalan kannasta ja nyt Pietarin aluetta, vanhaa suomalaista aluetta, joka kuului aikoinaan Inkerinmaahan.
Kaikki kuvat tässä blogissa ovat Viipurista. |
On todella mielenkiintoista kuunnella muiden
ajatuksia asioista, joista on itse muodostanut omanlaisensa mielikuvan. Se oma
ajatus minun osaltani on jo aika pitkään ollut omani enkä ala väitellä siitä
muiden kanssa. Kun kerää tietoa, tutustuu erilaisiin lähteisiin ja jättäytyy
juorujen ja pinnallisten mielipiteiden ulkopuolelle, huomaa menneensä
ennakkoluulojen ulkopuolelle. Suomalaisilla on yllättävän paljon
ennakkokäsityksiä Venäjän maasta. Ne muovautuvat montaa kautta. Tuntuu, että
niitä jopa halutaan ylläpitää jatkossakin.
Minun tapani on ollut paneutuminen historian kautta.
Toisaalta se historia on juuri saanut suomalaiset pelkäämään idän uhkaa. Toisaalta
tiedon hankinta, erilaisten mielipiteiden ja kokemusten kuuntelu ja käsittely
auttavat pitämään järjen äänen voimassa sen sijaan, ettei mene vain tunteiden
mukana. Ryssänpelko ilmenee monella tavalla.
Liitin tähän kuvan samasta paikasta Viipurissa kahdesta eri suunnasta kuvattuna talvella ja kesällä, koska oppaani kiinnitti huomioni noihin puun takana oleviin kumpareisiin. Siinä vieressä oli vähän ylempänä aikoinaan Viipurin uusi tuomiokirkko ja aivan tuossa vieressä on nyt muistomerkki Viipuriin haudatuille. Samalle paikalle haudattiin joukkohautaan Viipurissa ammuttuja ja murhattuja valkoisia sotilaita 1918. Käy lukemassa Villimiehen blogi tästä linkistä. |
Olen monta kertaa nostanut esille, miten suhtauduin
itse aluksi asioihin. Kun tiesi päällisin puolin, miten historian tapahtumat
olivat kohdelleet vanhempiani, heidän sotakokemuksiaan, äitini sukua, kaikkia
karjalaisia, niin reagoin aluksi voimakkaasti. Se näkyi ensimmäisillä Karjalan
matkoillani. Tulin kotiin intoa täynnä kauhistellen monia asioita ja
Karjala-takaisin huudoin. Äitini ei oikein ymmärtänyt asennettani, mutta
varmaan viisaana ihmisenä ajatteli, että kyllä tytär vielä oppii. Niinhän kävi.
Tahtoo vain aika loppua kesken.
Viipurin kaupungin kirjasto oli ennen Aallon kirjastoa tässä rakennuksessa Punaisenlähteen torin varrella. Alvar Aallon suunnittelema uusi kirjastorakennus valmistui 1935. Tässä linkki Wikipedian tietoihin. |
Kuunnellessani Arvo Tuomisen ajatuksia ja yleisön
kommentteja Pietarista, tuli mieleeni kirjoittaa ylös muistoni ensimmäisestä
kontaktistani naapurimaahan, joka oli silloin vielä Neuvostoliitto eli
salaperäinen sosialististen neuvostotasavaltojen liitto. Kirjoituksissani olen usein viettänyt aikaa
alueella, entisen Suomen mailla ja käynyt jopa Pietarissa. Sinne suuntaan veri
vetää kovasti. Pietarin suuruus hiukan arveluttaa, koska siellä pitäisi
viivähtää enemmän kuin pari vuorokautta.
Tein ensimmäinen matkani itäiseen naapurimaahan
alkukesästä 1976. Kertomuksen kirjoittaminen vaikeutui,
kun en löytänyt omasta kaaoksestani heti materiaalia ja ottamiani valokuvia.
Matkan ajankohtakin oli aluksi epäselvä. Jossakin on kyllä aivan varmasti
tallella kalenteri, jonka sivuilla on pätkä venäjänkielistä tekstiä. Otin
matkalla myös runsaasti valokuvia, nekin ovat jonkun laatikon uumenissa, eivät
albumeissa. Jopa valokuvien negatiivit ovat tallella. Tällaisessa tilanteessa omat
riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet alkavat tulla ulos, kun niille tulee
vihdoinkin aikaa. Minulle tuli hetkessä melkein
hätä löytää kaikki siihen matkaan liittyvä ja sitä ympäröivä.
Odottava työn määrä alkaa kauhistuttaa. Vaihtoehtona käsittelylle on, että heitän paperit ja kaikki
laatikot suoraan roskikseen tai vien poltettavaksi. Koska muuttojen yhteydessä
olen järjestellyt papereita ja valokuvia uudelleen, on vaikea löytää juuri
sitä, mitä tarvitsee. Eräästä saatuja postikortteja sisältävästä laatikosta tuli
esiin vanhempaa tavaraa mm. kortti
Leningradista tyttärelleni isovanhempiensa luo. Päivämäärä on 13.6.
Vuosi puuttuu, postimerkki puuttuu ja postileimasta ei saa selvää, mutta olen
kaikesta muusta voinut päätellä vuoden olleen 1976, jonka jo mainitsin tuolla
alussa. Sillä kertaa jouduin jättämään asian tähän. Samalla se hautuu
mielessäni ja käsittelen myös muita sen ympärillä olevia asioita, joita en ole
vielä halunnut pintapuolista kommenttia lukuun ottamatta edes
käsitellä.
Äitini kävi sisareni kanssa Karjalan kannaksella,
Neuvostoliitossa kesällä 1977. Se oli hänen ensimmäinen matkansa alueelle sieltä lähdön jälkeen kesällä 1944. Tein taas mieltä raastavan, tuloksettoman
valokuvapinkka- ja valokuvakansion etsinnän. Aivan hirveää. Kaikki hajamielisenä
tekemäni uudelleenjärjestelyt ovat tehneet vain hallaa omalle arkistolleni.
Kaikki on toki tallessa, mutta pakenee minua. Ehkä sillä on jokin kiero tarkoitus. En edes
jaksa nyt suunnitella arkistoprojektia saadakseni kaikki hallintaan.
Kirjoitan neljänkymmenen! vuoden takaisesta jännittävästä
matkastani joskus myöhemmin. Eipä se taida muita kiinnostaa kuin itseäni. No,
itselleni tätä blogia kirjoitan, vaikka on kiva, jos joku viitsii lukea.
Piipahdus Viipurissa
Saadakseni tähän kirjoitukseen jotakin järkeä,
palaan viime viikkoon. Vietin kaksi päivää nykyisessä naapurimaassa, Venäjällä
ja entisessä suomalaisessa kaupungissa Viipurissa. Kaupunki oli aikoinaan koko
Ruotsin valtakunnan suurimpia ja tärkeimpiä kaupunkeja. Nyt se on syrjäinen,
rapistunut ja hiljainen kaupunki Venäjän lännen rajalla. Suomalainen minä kokee
yllättävä kyllä jostakin syystä siellä aina olonsa turvalliseksi. Niin nytkin. Viipuri tuo tavallaan myös
mieleeni omat sekaiset arkistoni, mutta positiivisella tavalla. Lähden
kaivelemaan Viipuria vähän samalla tavalla. Voin sen sitten taas jättää
paikalleen ja löydän sen seuraavalla kerralla samanlaisena. Hiljaisena muistomerkkinä
kaukaisesta menneisyydestä. Sekin saattaa muuttua joskus, mutta se ei ole minun
huoleni kuten rapistuneet sekaiset arkistoni.
Toimme edes hiukan eloa kaupunkiin. Ensimmäisen päivän iltana olimme Espilässä
ravintolan ainoita asiakkaita. Samoin olin oppaani kanssa toisena päivänä joka
kerta ravintolaan pistäytyessämme ainoita kävijöitä. Arkistossa olimme
vain me ja sen työntekijät ja metelimme.
Toisen päivän aamuna. Kuvasta puuttuu yksi. |
Viipurin arkisto (Leningradin oblastin
valtionarkisto) oli vierailumme pääkohde. Sekoitimme arkiston henkilökunnan
elämän kahdeksi päiväksi. Meitä
asiakirjoihin paneutuvia oli mukana seitsemän henkilöä. Lisäksi mukana oli
matkan vetäjä Pro Sorvali-yhdistyksen Galina Pronin ja paikallinen
yhteyshenkilö. Jokaisen pöydälle tutkimushuoneeseen oli kasattu etukäteen
tilatut asiakirjakansiot.
Oma matkani alkoi aamuvarhain kotoa. Olin herännyt
jo kolmen maissa ehtiäkseni valmistautua ja juoda aamukahvin. Tyttärentyttäreni
mies tuli reilusti ennen viittä viemään minut Keravalle, jossa sitten
odottelin 5.26 tulevaa R-junaa.
Helsingissä löysin heti hallista osan ryhmän jäsenistä ja pian suurin osa
meistä oli paikalla. Matkalla mukaan liittyivät henkilöt Tikkurilasta ja
Lahdesta. Juna lähti 6.20 ja oli
Viipurissa vajaan kahden ja puolen tunnin päästä. Viipurin aika on yhden tunnin edellä meistä.
Viipuri palaa 3.2.1940 talvisodan aikana. Museoviraston kuvakokoelmat. |
Tullimuodollisuudet menivät helposti. Taksit odottivat
meitä aseman edessä. Viktoria-hotellissa huoneemme olivat valmiina. Vietyämme
matkatavarat huoneisiin, kiiruhdimme taas takseihin, jotka veivät meidät
arkistoon, jota Viipurissa-kävijä ei voi olla näkemättä sen seisoessa ylväänä
kalliolla. Venäläiset olivat aikoinaan 1910-luvun alussa aloittaneet rakentaa
paikalle suurta ortodoksista varuskuntakirkkoa. Työ keskeytyi sotien takia.
1930-luvulla rakennuksen alun päälle päätettiin rakentaa Viipurin
maakunta-arkisto. Arkkitehtinä toimi Uno Ullberg, jonka kädenjälki näkyy
Viipurissa hyvin monessa paikassa. Vanhoja pystyssä olevia rakenteita
käytettiin hyväksi. Tästä linkistä
pääset tutustumaan arkiston historiaan.
Linkin takaa löytyy myös valokuvia sisätiloista,
jotka jäivät ankaran kuvauskiellon takia valokuvaamatta. En myöskään päässyt käymään
rakennuksen katolla valokuvaamassa. Aikoinaan vain joku arkkitehtiryhmä on
päästetty sinne. Sisätilat olivat hyvin rapistuneita. Kuvissa näkyy myös tutkimustila,
jossa istuimme kaksi päivää. Paitsi minä vain yhden.
Nimittäin päätin jo edellisenä iltana, että en palaa
sinne, koska olin käynyt eteeni tuodut asiakirjat läpi ja tehnyt tilaukseni
vaivalloisesti. Kun kerran pääsin Viipuriin talvella, niin ajattelin ottaa
siitä kaiken irti.
Hiljaisessa Viipurissa kesällä 2013 (7.7.2013 kuva: H Laitinen) |
Ensimmäisenä päivänä oli loistava, aurinkoinen sää.
Toisena päivänä sää ei suosinut. Minun asenteeni on, että säähän on vain
sopeuduttava, koska emme voi sille mitään. Siitä keskusteluun ei myös kannata
laittaa panoksia. Matkalla mukana oli henkilö, joka oli myöhempiä tarkoituksia
varten Viipuriin tutustumassa, tutkimassa katuja ja taloja. Eli hän teki sitä
samaa, mitä minäkin harrastin viime kesänä Viipurin matkan jälkeen
virtuaalisesti. Joka matkalla on mukana ihmisiä, jotka ovat joko ensimmäistä
kertaa tai käyvät siellä harvoin. Oppaani on käynyt Venäjällä
noin 150 kertaa, joten oli kiva lähteä kokeneen matkailijan seuraksi. Hän otti
tehtävän vakavasti ja yllätti minut.
Kävelimme muun muassa Viipurin kirjastoon, kuuluisaan,
kunnostettuun Alvar Aallon luomukseen. Kirjaston ovet ovat yleensä lukossa, kun
olen käynyt siellä. Nytkään kirjasto ei ehkä ollut auki, mutta ei lukittu.
Kävelimme sisään ja kiersimme sen kokonaan näkemättä ketään. Ulos mennessämme
meille kävi selväksi, että olimme ehkä luvattomilla jäljillä.
Kävimme Viipurin postissa. Olen aiemmilla matkoilla
miettinyt kortin lähettämistä Viipurista, mutta nyt minulle riitti interiööriin
tutustuminen. Myöhemmin sain yhdeltä matkassa olleilta kuulla hänen
seikkailuistaan postissa aikomuksena lähettää pari korttia. Onnistuihan hän saamaan postimerkit ja kortit
oli kirjoitettu. Hotelli neuvoi viemään postilaatikkoon.
Pääsimme käymään pika pikaa Viipurin vanhoihin kasarmeissa
rakentuvassa sotamuseon demonstraatiotiloissa, kun oppaani soitti ystävälleen, museon
perustajalle ja johtajalle Suomeen. Museon tiloissa töissä oleva mies
päästäisi meidät sisään. Museokissalle olisi kyllä pitänyt olla mukana ruokaa.
Se juoksi vastaani naukuen ja seurasi meitä pihamaalla.
Sää alkoi huonontua koko ajan. Kiertelimme kaupunkia
katu kadulta. Otin paljon kuvia, mikä vaikeutui koko ajan märän lumen
peittäessä minut ja kamerani. Kävimme pari kertaa kahvilla ja puolen päivän jälkeen
laskeuduimme jännään kellariin syömään munakkaan ja
juomassa lasit maitoa. Ihanaa. Sillä pärjäsikin sitten iltapäivään ja Allegro- junaan,
jossa oli pakko käydä ravintolavaunussa syömässä lihapullat perunamuussilla.
Kahteen päivään saa mahtumaan yllättävän paljon
kaikenlaista. Elämysten purkaminen kestääkin sitten pidempään. Tilaamani täydelliset asiakirjat
tulivat sähköpostiin tämän viikon tiistaina. Tovin ihmettelin venäjänkielisiä
tekstejä ja miten puran tiedoston. Hyvin se onnistui. Lähden kyllä toistekin
vastaavalle matkalle.
Otsikon entisillä mannuilla (vanhahtava sana tarkoittaen
maata, mannerta, maa-aluetta) viittaan siihen, että Pietari on rakennettu
aikoinaan suomalaisheimojen asuttaman Nevanlinnan eli Nyenin paikalle, joka alue
kuului Ruotsin valtakuntaan aina 1703 saakka, jolloin Pietari Suuri valloitti
sen ja alkoi rakentaa Pietaria. Karjalan kannas ja Viipuri ovat taas kuuluneet
kautta aikojen suomalaisille myös Venäjän vallan aikoina. Omistamme alueet edelleen henkisesti. Mitä
enemmän tietoa keräämme, sitä enemmän ne kuuluvat meille. Alueet ovat
historiallinen taivas. Taivasta ei tarvitse omistaa fyysisesti.
Jos sinua kiinnostaa, voit käydä katsomassa lisää valokuvia täältä.
Jos sinua kiinnostaa, voit käydä katsomassa lisää valokuvia täältä.
Serkkuni, Viipurissa syntynyt 30.7.2011 Monrepossa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti