Keskellä kauneinta suvea

Olen nyt loppusuoralla. Siis pakkaamisen suhteen. Muuttopäivä on ylihuomenna. Siihen mennessä on kaiken oltava pakattuna valmiiksi. Muuttofirma saapuu heti aamulla kello 8.00 paikalle ja muuttoon menee sitten lähes koko päivä. Lattiat suojataan, osa huonekaluista pakataan. Sitten miehet kantavat kaiken autoon. Muuttopäivä on tavallaan se helpoin päivä, jos on huolehtinut siitä, että kaikki on valmiina lähtöön samalla kuormalla. Muuttajat hoitavat sitten homman. Voin vain osoittaa, mitä laitetaan minnekin. 

Siinähän näkyy myös Aavasaksan hyttynen

 

Onneksi tyttäreni ja tyttärentyttäreni ovat vieneet osan tavaroista, sellaista, mitä en enää koskaan tule edes tarvitsemaan. Tänään heitin taas vuokra-asuntooni pari kassillista ja laatikollista pientä tavaraa, kun muutenkin piti käydä kylillä, kirjastossa ja kaupassa. 

 

Kaikesta huolimatta tavaraa on vielä yltäkylläisesti setvittäväksi muuton jälkeen. Ajaessani tänään sinne parin kilometrin päähän, mieleeni jysähti sekin, että nyt muutan muiden tiloihin, en omaani. Olin viimeksi vuokralla välillä 1992 – 2000. En oikeastaan halua nyt edes ajatella niitä aikoja, koska myös minua eniten elämässä kiusannut henkilö liittyy myös niihin vuosiin. Miten ihminen saattaakin joskus retkahtaa? Varmaan vaikeimpia vuosia naisen elämässä ovat juuri vuodet 45 – 60, siinä viidenkympin molemmin puolin. Sitten mahdollisesti alkaa tulla järkiinsä? Tiedän, että minun on jossakin vaiheessa käsiteltävä tuokin aika. Millä tavalla, se selviää myöhemmin.

En myöskään nyt halua vielä kiirehtiä tulevaan aikaan, ensi viikkoon ja siitä eteenpäin. Nyt (kuten yleensä muulloinkin) on hyvä elää vain päivä tai hetki kerrallaan. Oikeastaan kysymys on nyt selviämisestä ja jaksamisesta. Tämä on uskomattoman raskasta. Iltaisin tuskin enää pystyn kävelemään. Se ”koemuutto” helmikuussa 2014 oli pieni juttu tämän rinnalla.  Kaikki tässä välillä kerätty tieto ja oppi on silti ollut hyödyksi, vaikken kaikkea ehdi edes nyt toteuttaa.

Käytettävissä oleva aika on aivan liian lyhyt, mutta ei ollut vaihtoehtoja. Uusien omistajien oli päästävä muuttamaan elokuun alkuun mennessä. Istun sitten siellä vuokra-asunnossa kaiken tavaran keskellä ja yritän purkaa ja setviä, mistä voisin vielä luopua. Ja järjestellä. 

Kaikkeen ei voi täysin varautua. Ei koskaan, ei mihinkään. Yllätys saattaa odottaa kulman takana. Toivottavasti ei.

  

Kaunein suvi lienee jo muisto vain.  Tällä viikolla alkaa kesä, se lämmin aika, säätiedotuksen mukaan. Muuttotavaroita laatikoista ja nyssäköistä purkaessa tulee sitten hiki. Toisaalta voi purkaa aluksi vain ne lainalaatikot lattialle ja kaikki tarpeellisin esiin ja jättää loput hamaan tulevaan aikaan. Ja alkaa sitten nauttia kesästä ettei se ihan kokonaan jää väliin siinä mielessä, kun näkee muiden sitä viettävän. Ehkä ehdin vielä tänä kesänä sinne Kolille. Toisaalta siellä voi olla syksylläkin hienot näkymät kuten jossakin Eero Järnefeltin teoksessa. Ei ehkä myöskään huvita lähteä ajelemaan sinne yksin, sillä näyttää siltä, etten saa seuraa. Muitakin suunnitelmia on. Olen tainnut luvata poiketa Turussa ja suunnittelemme ystävän kanssa haastattelumatkaa myös niille seuduille.  Koli voi hyvin odottaa ensi vuoteen.

Taisin sortua sittenkin siihen tulevan suunnitteluun, mutta sehän on vain toiveajattelua. Pääni on nyt kuin muurahaispesä. Sen selvittäminen vie oman aikansa. Jalatkin tarvitsevat lepoa ja ennen kaikkea hoitoa.

Toiseksi vanhin lapsenlapseni Arttu on kasvanut jo melkein aikuiseksi. Hän vietti alkukesästä kaksi viikkoa Saksassa isoisänsä Opan ja tämän vaimon Oman luona. Kun hän oli 10-vuotias, toteutimme yhdessä silloisen toiveeni, matkasimme juhannukseksi Aavasaksalle. Matkustimme Itä-Suomen kautta ja viivyimme kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän Leppävirralla entisten naapurieni kesäpaikassa. Sieltä ajoimme Tornioon, jossa saimme majoittua sikäläisen ystävättäreni luona. Tulimme Tornioon juhannusaattoa edeltävänä päivänä. Juhannuspäivänä pääsimme ystäväni ja hänen miehensä seurassa Aavasaksalle. Ajoimme sinne Ruotsin Kukkolankosken kautta. 

Tälle pitkälle retkelle lähdimme 22.6. ja kotona takaisin olimme 29.6. Paluumatkalla yövyimme yhden kalliin yön Ähtärissä, koska halusimme tutustua sen eläinpuistoon. Matkalla kotiin kävimme vielä tutustumassa Keuruun ja Petäjäveden kirkkoihin ja etsimme isänpuoleisen serkkuni Jämsänkoskelta. Ajoimme pieniä kiemuraisia sorateitä, joita pitkin kuulemma ajetaan Jyväskylän rallia. Arttu oli ylpeä mummin ajosta.

Tästä matkasta saisi monta tarinaa. Siinä runsas kuvavarasto on hyvänä muistin apuna.

Kotona olivat pionit avanneet nuppunsa. Nyt on siinä ja siinä, näenkö vielä Mustialan ruusun avaavan nuppunsa ennen kuin lähden tästä talosta puutarhan keskellä lopullisesti. Ehkä. 

Tekstini on tällä kertaa normaalia lyhyempi, koska en jaksa enempää. Huomenillalla kaiken pitää olla valmista muuttoon. Pitäkää peukkuja, että kaikki menee hyvin ja että kaikki mahtuu sisälle uuteen asuinpaikkaani. Kuvia lisään runsaammin, kaikki siltä kesäkuun 2010 matkalta.