Hanki kiiltelee pihalla. Kun katselen sitä, mieleeni
tulvivat muistot hankikannoista, jotka lapsena ja nuorena olivat riemun paikka.
Hanki ei kanna tänään iltapäivällä eikä kantanut aamullakaan vaan räystäät
tippuvat, koska edellisen viikon pakkasasteet ovat vaihtuneet lämpöasteiksi.
Kävin aamupäivällä kylillä ja melkein ihmettelin liikkeellä
olevien ihmisten määrää. Olin valokuvausliikkeen ensimmäinen asiakas. Tarvitsin
valokuvat uutta passia ja uutta ajokorttia varten. Ehdin kipaista siellä ennen
kuin menin samassa talossa olevalle lääkäriasemalle hankkimaan
lääkärintodistusta ajokorttia varten. Kun nuori tyttö oli ottanut valokuvat
minusta ja alkoi käsitellä asiaa, liikkeeseen alkoi tulla ihmisiä, kaikki minun
tavoin vanhoja eläkeläisiä. Kaikilla tuntui olevan niin kiire, etteivät
jaksaneet odottaa vaan häipyivät vähän aikaa odotettuaan.
Lääkäriasemalla oli myös paljon ihmisiä kuten myös
kaupassa siellä poiketessani. Minulle tulikin sitten kiire ja halu palata
nopeasti omiin kotinurkkiin. Kylän läpi kulkiessani ajattelin, että oikeastaan
on täysin samantekevää jatkossa, vaikka en asuisi enää tällä paikkakunnalla.
Itse asiassa en ole koskaan tänne edes kunnolla juurtunut. En jäisi kaipaamaan
muuta kuin kotitaloani, puutarhaa ja läheistä joenrantaa. Ehkä myös tuo kylän
toisella puolella olevat järvenrannat olisivat sellaisia paikkoja, jonne voisin
kaivata. Siellä asuin aikoinaan.
Saattaa olla, että pohdin näitä asioita jatkossa
enemmän. Koska kaikki nurkat ovat kotonani levällään papereita, joita
skannailen ja halusin kirjoittaa jotakin, niin tartuin ensimmäiseen.
Yksi lause äitini kesällä 1968 minulle
Saksaan kirjoittamassaan kirjeessä:
”Odottelin Kassua (silloin 9-vuotias pikkuveli) kaupasta
ja kävin hakemassa hänelle tuosta mäestä mansikoita. Muistin sinua, kun sinä
mielelläsi haeskelit muki kädessä mansikoita. Tämä aika täällä olisi sinulle
parasta. Raija (silloin 15-vuotias pikkusisko) ei välitä ja ymmärrä vielä.
Nuhjaa tuolla vintissä kauniit päivät. Nyt Kassu tuo jauhoja. Käyn leipomaan.”
Kuinka paljon asiaa pariin kirjeessä olevaan
lauseeseen sisältyy. Kiitos äiti! Satunnainen lukija ei ehkä ymmärrä, mutta
ihminen, joka on ollut koko lapsuutensa keskellä kotiaan ja perhettään,
ymmärtää. Olen tulkinnut täällä joskus myös muita kirjeitä, myös ajoilta,
jolloin minua ei ole edes vielä ollut olemassa. Olen tuntenut joskus kirjeiden
kirjoittajat ja useimmiten myös vastaanottajat.
Kirjeitä lukemalla olen päässyt ihmisten ihon
sisälle.
Tuossa äitini kirjoittamassa kirjeessä 2.7.1968 hän
vajaassa kahdessa arkissa, avaa minulle koko sen hetkisen maailmansa. Kaksi
nuorempaa sisartani on jo palaamassa Tukholmasta, jonne he olivat lähteneet
hotelliin kesätöihin. Äitini ihmettelee sitä, että he viihtyivät siellä niin
lyhyen aikaa. En tiedä, palasivatko sisareni tätini ja tämän pojan mukana
Turusta, jossa nämä olivat olleet käymässä ja olivat tulossa kotini ”rauhaan”.
Äitini oli hakenut valokuviani valokuvausliikkeestä
ja kyseli, pitäisikö hänen lähettää niitä minulle Saksaan. Pari kuvaa hän liittää
kirjeen mukaan. Tässä kirjeessä ja toisessa edellisessä kuussa 19.6. kirjoittamassaan,
hän ehtii myös kirjoittaa kissanpentujen vaiheista: ”Kissanpojat marssivat
eilen illalla peräkanaa oma-aloitteisesti ruokakupille ja latkivat maitoa.”
Vanhempiemme eläessä emme välttämättä osaa katsoa
heitä oikealla tavalla. He ovat olleet kasvaessamme välttämättömiä meille. Kun
lähestymme aikuisikää meillä on alkanut olla vaatimuksia. Muutamme pois kotoa
ja tarvitsemme aina lisää rahaa. Omat ansiot eivät aina riitä.
Kirjeiden joukossa oli äitini kirje saman vuoden
toukokuulta, jossa hän puuttui alituiseen rahapulaani ja yritykseeni
järjestellä sitä. Hän lähetti minulle kympin, jotta voisin tulla kotiin
järjestämään asioitani kassaan (=pankkiin). Hän taisi olla vähän vihainen, kun
kirjoitti: ”Enpä tähän osaa enempää, mitäpä minä osaisin sellaista, mikä sinua
kiinnostaa. Vain sellaisia vanhan akan asioita.”
Äitini oli silloin 53-vuotias. Mitähän olen sanonut
äidilleni? Omat vanhemmat ovat usein vanhoja, ymmärtämättömiä ja jopa tyhmiä
nuorempien mielestä. Olenhan minäkin sen kokenut ja tulen jatkossakin kokemaan.
Sisareni kanssa keskustelemme silloin tällöin
aiheesta. Huomaan surun läikähtävän
minussa, kun vain ajattelen kaikkia niitä jo unohtamiani letkautuksia
vanhemmilleni. Olen yrittänyt ne autuaasti unohtaa ja vanhempani ovat antaneet
ne anteeksi. Silti en voi aina välillä olla palaamatta tähän asiaan, varsinkin
kun eteen tulee jotakin, mikä muistuttaa aiheesta.
Lapset vähättelevät vanhempiensa osaamista. He
saattavat antaa näille erilaisia ohjeita syömisestä, pukeutumisesta, kodista ja
kaikesta mahdollisesta ikään kuin nämä olisivat idiootteja. He myös käyttävät
vanhempiaan ja näiden apua armottomasti hyväkseen olettaen, että nämä eivät
edes huomaa sitä. Vanhemmille omat lapset ja lapsenlapset ovat arvokkainta
maailmassa ja he usein antavat kaiken mennä vain ohi ja puristavat kyyneleet
silmänurkkaansa. Ja unohtavat.
Sitten kun vanhemmat ovat kokonaan poissa, kaikki
palaa mieleen. Me kaikki koemme sen.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti