Samoja jälkiä kuljemme iltaan

Hanki kiiltelee pihalla. Kun katselen sitä, mieleeni tulvivat muistot hankikannoista, jotka lapsena ja nuorena olivat riemun paikka. Hanki ei kanna tänään iltapäivällä eikä kantanut aamullakaan vaan räystäät tippuvat, koska edellisen viikon pakkasasteet ovat vaihtuneet lämpöasteiksi.

 

Kävin aamupäivällä kylillä ja melkein ihmettelin liikkeellä olevien ihmisten määrää. Olin valokuvausliikkeen ensimmäinen asiakas. Tarvitsin valokuvat uutta passia ja uutta ajokorttia varten. Ehdin kipaista siellä ennen kuin menin samassa talossa olevalle lääkäriasemalle hankkimaan lääkärintodistusta ajokorttia varten. Kun nuori tyttö oli ottanut valokuvat minusta ja alkoi käsitellä asiaa, liikkeeseen alkoi tulla ihmisiä, kaikki minun tavoin vanhoja eläkeläisiä. Kaikilla tuntui olevan niin kiire, etteivät jaksaneet odottaa vaan häipyivät vähän aikaa odotettuaan.

Lääkäriasemalla oli myös paljon ihmisiä kuten myös kaupassa siellä poiketessani. Minulle tulikin sitten kiire ja halu palata nopeasti omiin kotinurkkiin. Kylän läpi kulkiessani ajattelin, että oikeastaan on täysin samantekevää jatkossa, vaikka en asuisi enää tällä paikkakunnalla. Itse asiassa en ole koskaan tänne edes kunnolla juurtunut. En jäisi kaipaamaan muuta kuin kotitaloani, puutarhaa ja läheistä joenrantaa. Ehkä myös tuo kylän toisella puolella olevat järvenrannat olisivat sellaisia paikkoja, jonne voisin kaivata. Siellä asuin aikoinaan. 

 Saattaa olla, että pohdin näitä asioita jatkossa enemmän. Koska kaikki nurkat ovat kotonani levällään papereita, joita skannailen ja halusin kirjoittaa jotakin, niin tartuin ensimmäiseen.

Yksi lause äitini kesällä 1968 minulle Saksaan kirjoittamassaan kirjeessä:

”Odottelin Kassua (silloin 9-vuotias pikkuveli) kaupasta ja kävin hakemassa hänelle tuosta mäestä mansikoita. Muistin sinua, kun sinä mielelläsi haeskelit muki kädessä mansikoita. Tämä aika täällä olisi sinulle parasta. Raija (silloin 15-vuotias pikkusisko) ei välitä ja ymmärrä vielä. Nuhjaa tuolla vintissä kauniit päivät. Nyt Kassu tuo jauhoja. Käyn leipomaan.”

Kuinka paljon asiaa pariin kirjeessä olevaan lauseeseen sisältyy. Kiitos äiti! Satunnainen lukija ei ehkä ymmärrä, mutta ihminen, joka on ollut koko lapsuutensa keskellä kotiaan ja perhettään, ymmärtää. Olen tulkinnut täällä joskus myös muita kirjeitä, myös ajoilta, jolloin minua ei ole edes vielä ollut olemassa. Olen tuntenut joskus kirjeiden kirjoittajat ja useimmiten myös vastaanottajat.

 

Kirjeitä lukemalla olen päässyt ihmisten ihon sisälle. 

Tuossa äitini kirjoittamassa kirjeessä 2.7.1968 hän vajaassa kahdessa arkissa, avaa minulle koko sen hetkisen maailmansa. Kaksi nuorempaa sisartani on jo palaamassa Tukholmasta, jonne he olivat lähteneet hotelliin kesätöihin. Äitini ihmettelee sitä, että he viihtyivät siellä niin lyhyen aikaa. En tiedä, palasivatko sisareni tätini ja tämän pojan mukana Turusta, jossa nämä olivat olleet käymässä ja olivat tulossa kotini ”rauhaan”.

Äitini oli hakenut valokuviani valokuvausliikkeestä ja kyseli, pitäisikö hänen lähettää niitä minulle Saksaan. Pari kuvaa hän liittää kirjeen mukaan. Tässä kirjeessä ja toisessa edellisessä kuussa 19.6. kirjoittamassaan, hän ehtii myös kirjoittaa kissanpentujen vaiheista: ”Kissanpojat marssivat eilen illalla peräkanaa oma-aloitteisesti ruokakupille ja latkivat maitoa.”

 

Vanhempiemme eläessä emme välttämättä osaa katsoa heitä oikealla tavalla. He ovat olleet kasvaessamme välttämättömiä meille. Kun lähestymme aikuisikää meillä on alkanut olla vaatimuksia. Muutamme pois kotoa ja tarvitsemme aina lisää rahaa. Omat ansiot eivät aina riitä.

Kirjeiden joukossa oli äitini kirje saman vuoden toukokuulta, jossa hän puuttui alituiseen rahapulaani ja yritykseeni järjestellä sitä. Hän lähetti minulle kympin, jotta voisin tulla kotiin järjestämään asioitani kassaan (=pankkiin). Hän taisi olla vähän vihainen, kun kirjoitti: ”Enpä tähän osaa enempää, mitäpä minä osaisin sellaista, mikä sinua kiinnostaa. Vain sellaisia vanhan akan asioita.”

Äitini oli silloin 53-vuotias. Mitähän olen sanonut äidilleni? Omat vanhemmat ovat usein vanhoja, ymmärtämättömiä ja jopa tyhmiä nuorempien mielestä. Olenhan minäkin sen kokenut ja tulen jatkossakin kokemaan. 

Sisareni kanssa keskustelemme silloin tällöin aiheesta.  Huomaan surun läikähtävän minussa, kun vain ajattelen kaikkia niitä jo unohtamiani letkautuksia vanhemmilleni. Olen yrittänyt ne autuaasti unohtaa ja vanhempani ovat antaneet ne anteeksi. Silti en voi aina välillä olla palaamatta tähän asiaan, varsinkin kun eteen tulee jotakin, mikä muistuttaa aiheesta.

Lapset vähättelevät vanhempiensa osaamista. He saattavat antaa näille erilaisia ohjeita syömisestä, pukeutumisesta, kodista ja kaikesta mahdollisesta ikään kuin nämä olisivat idiootteja. He myös käyttävät vanhempiaan ja näiden apua armottomasti hyväkseen olettaen, että nämä eivät edes huomaa sitä. Vanhemmille omat lapset ja lapsenlapset ovat arvokkainta maailmassa ja he usein antavat kaiken mennä vain ohi ja puristavat kyyneleet silmänurkkaansa. Ja unohtavat.

Sitten kun vanhemmat ovat kokonaan poissa, kaikki palaa mieleen. Me kaikki koemme sen.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!