Pieniä harmaita ajatuksia

Ajattelin jo, ettei minulta irtoa enää yhtään blogikirjoitusta. Mutta kuten olen usein huomannut, niin väsymys, johtuu se sitten mistä tahansa, on joskus niin vahva tila, että silloin pitää vain pysytellä pinnalla. Nukkua, syödä, levätä ja tehdä jotakin yksinkertaista eli toisin sanoen vain olla olemassa. Minusta on tuntunut, että kaikki aiheet, joista olen halunnut kirjoittaa, ovat kätkettyinä noihin banaanilaatikoihin. En edes jaksa kaivella niitä aiheita esiin edes omasta mielestäni. Kaikki on ollut samaa harmaata. Kontrasti viimeisen parin kuukauden hulinaan remontin tiimoilta saattaa vaikuttaa.

Tänään

Itse asiassa joskus nuorempana tilanne oli usein tällainen. Elämä oli yhtä tasaista ja samanlaista päivästä toiseen jopa niin, että jälkikäteen ajateltuna on pitänyt oikein pinnistellä, että muistaa niistä vuosikymmenistä jotakin. Työ, lapset, koti, ruoka, uni. Oma mieliala oli myös oikukas. Olin silloin vielä kuolematon ja odotin, että se oikea elämä alkaisi, vaikka olin koko ajan keskellä sitä oikeaa elämää.

Elokuussa 2010 samalla kävelytiellä

Sitten se oikea elämä tuli esiin sieltä jostakin kuin haalistunut kuva olisi kirkastunut tai ehkä paremmin prosessia kuvaisi valokuvan syntyminen kehitysnesteessä ennen digiaikaa. Minusta tuli oman elämäni keskipiste. En ollut enää minä vain muiden kautta. Silti olen nyt alkanut pohtia, mitä nyt tapahtuu.

Neljännen polven ensimmäinen jäsen on syntynyt. Koen sen melkein ihmeeksi. On liikuttavaa pitää pientä vauvaa sylissään. Voisin istua siinä koko päivän tuijottaen tätä varsinkin nyt, kun vauva suurimman osan ajasta vielä nukkuu. Siinäkin, pienessä ihmisen alussa on koko maailma. Samanaikaisesti olen silti huomannut, että omassa elämässäni olen siirtymässä toiseen vaiheeseen, on ollut jo pitempään. 

Kaikki muut kuvat ovatkin tältä päivältä

Taidan olla aivan liian syvällinen ja vakava. Harva ehkä ajattelee asioista minun laillani. Silti tunnen olevani kuin tuo kevyt vaalea pilvi taivaalla, joka liihottelee eteenpäin omalla vauhdillaan. Aurinko paistaa eilisen lumisateen jälkeen. Talvi on taas täällä. Ihmiset lenkkeilevät ohitse. Minunkin tekee mieli lähteä sinne lumen keskelle. Eilinen päänsärkyni ennusti sään muuttumista. Joka tapauksessa maailman värit, keveän sininen taivas valkoisine pilvineen ja auringonsäteiden kulma, puista tippuva lumi ovat jo täysin keväisiä. Tässä on talven viimeinen yritys ennen kuin sen selkä taittuu lopullisesti.

Jos koko maailma on yhdessä ihmisessä, niin se on myös luonnossa. Ihminen voisi koko elämänsä ajan keskittyä yhteen ja samaan aiheeseen ja tehdä siitä suurta taidetta tavalla tai toisella. Jollekin jokin aihe, on se sitten luonnossa tai missä tahansa muualla voisi merkitä oman elämän ympäristöä ja sisältöä alusta loppuun. Kun vanhenemme, on myös aiheellista alkaa rajoittaa liiallista tohinaa ympärillä ja keskittyä itselle oleellisiin ja tärkeisiin asioihin. Joskus se tapahtuu aivan luonnollisesti, joskus sen eteen joutuu tekemään paljonkin. 

Löydämme oman elämän filosofian itsestämme. Se on kulkenut mukanamme pikku lapsesta saakka. Kuljemme elämässä monia eri suuntiin haaroittuvia polkuja, välillä eksymme ja palaamme takaisin. Joskus saatamme hypätä ulos aivan vieraaseen maailmaan. Loppujen lopuksi palaamme takaisin ja tavoitamme uudelleen sen lapsen sielumme. Olemme koko elämämme sama ihminen, vaikka usein väitämme muuttuneemme. Toki me muutumme monellakin tapaa, mutta se puhdas ydin löytyy sieltä kaukaa. Ja se on meissä ja jos olemme onnekkaita, on myös ihmisiä, jotka näkevät sen kuten myös me näemme sen muissa.

Satakielipuu odottaa

Vanhassa ryppyisestä ja kuluneessa ihmisessä voi olla vaikea nähdä sitä pientä lasta, joka hän aikanaan oli. Joskus tämä vanhus on mennyt liian kauaksi tuosta lapsesta eikä ole edes itse koskaan pystynyt tavoittamaan sitä suurta unelmaa, mikä hän oli syntyessään. Siihen on ollut monia syitä. Suurin osa meistä kuitenkin on saanut elää kohtuullisen hyvän elämän vaikeuksista huolimatta, joten sisäisen lapsemme löytäminen on mahdollista. 

Monista esteistä tiellämme voimme vain yrittää ponnistella eteenpäin muistaen lapsen itsessämme ja muissa läheisissä ihmisissä.  Minulle tämä ei ole vain pelkkää puhetta ja sanoja vaan merkitsee täyttä totta.

Tässä välillä kävin pienellä kävelylenkillä. Eilen satanut lumi peitti maastossa liukkauden, mutta silti joissakin paikoissa olin liukastua. Valitsen nimittäin aina ne vaikeimmat kulkuväylät, jotka eivät ole edes väyliä saati polkuja. Joku eläin näytti niitä pitkin kulkeneen. Lapsena olin samanlainen, kuljin aina metsässä polkuja, joita muut eivät kulkeneet. Samoin aikuisena olen välillä eksynyt samasta syystä. 

Kun taas palasin leveälle kävelytielle, jota pitkin kyllä autotkin pystyisivät ajamaan, ajattelin muita vastaavia asioita. Saatamme erota toisistamme myös näkemisen suhteen. En tarkoita silmän näkökykyä vaan sitä, miten havainnoimme maailmaa. Kiinnityn usein yksityiskohtiin, ruohonjuureen, kukan terälehteen, puun runkoon. Erotan värit ja tekstuurin. Joskus minusta tuntuu, että näen ne jopa voimakkaammin kuin muut (tai muut eivät tee siitä numeroa). Minun ei tarvitse koskettaa tunteakseni elävästi pinnan tunnun. Näkeminen, koskettaminen, haistaminen ja kuuleminen tuovat mieleeni tuhat asiaa. Miltä tuntuu pienestä vauvasta, kun hän alkaa havainnoida maailmaa ympärillään. Jokainen aistimus tallentuu muistiin ja se on mukanamme, kun 70 vuotta myöhemmin kuljemme metsässä.

 

Siksi varmaan kuljen nykyään hitaammin, pysähtelen, otan talteen asioita, jotka ovat oikeastaan jo tallessa. Siksi inhoan kiirettä. Siksi minun on vaikea olla hätäisten ihmisten seurassa.

Aurinko häikäisi silmiäni palatessani. Joitakin ihmisiä tuli vastaan. Kun tulen luonnosta, haluan olla yksin tapaamatta ketään. Jos vastaantulijat olisivat olleet tuttuja, en olisi nyt tunnistanut heitä. Toisaalta tunnistamme tutun ihmisen jo sadan metrin päästä. Suojelen silmiäni liialta väsymykseltä erityisesti nyt. Luonnosta tullessani en edes ehdi tarkentaa muualle kuin kauas, vaikka siellä olenkin tutkinut yksityiskohtia.

Olen aikoinaan ”opettanut” lapsenlapselleni, tälle, josta nyt tuli äiti, että hän on vain pieni piste jos sitäkään maailmankaikkeudessa, kukaan ei ole niin paljon kiinnostunut hänestä, että välittäisi suuresti hänen mielipiteistään ja tekemisistään. Syynä oli varmaan se, kun hän nuorten tapaan mietti sitä, mitä muut hänestä ajattelivat ja miten hänen pitäisi toimia. Vein ne asiat isompaan vertailuun.

 

Siksi onkin tavallaan paradoksi sanoa nyt, että yksi ihminen on tärkeä, oman elämänsä keskipiste. Mutta tässähän se viisaus onkin. Meidän jokaisen pienen pisteen tulee aina pitää hyvää huolta itsestämme, olla rohkeasti omanlaisiamme, jotta jaksamme viedä sen ainutlaatuisen itsemme loppuun saakka. Samalla voimme kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, miksi meidät on tarkoitettu. Emme saa antaa muiden liikaa määräillä meitä. 

Niin tai näin. Nyt pitää alkaa tehdä ruokaa. Ehkä innostun myös leipomaan seuraten sisareni esimerkkiä. Ja ehkä myöhemmin viikolla jokin kiinnostava kirjoitusaihe alkaa taas viedä minua mukanaan. Ympäristöni pursuaa niitä.