Mielessäni matkustin....

Joka aamu voisin alkaa. Joskus aloitankin. Kuten eilen ja edellisenä päivänä. Sitten se vaan haihtuu jonnekin. On paras tehdä jotakin muuta saamatta silti mitään aikaiseksi. Iltaisin on helppo istahtaa sohvalle ja katsella jotakin televisiosta. Tämä on juuri sellaista elämää, mikä ei ole oikeasti minun elämääni. Mikään ei huvita ja jos jokin kiinnostaa, se kiinnostus kestää vain hetken. Ei taida kannattaa lohduttaa sanomalla ”Kyllä se siitä iloksi muuttuu, kun kevät menee pidemmälle.” 

Tällä viikolla on ehkä aika tuon pienen makuuhuoneremontin jatkua, koska nyt lattiannurkkaa on kuivatettu parisen viikkoa. Minun pitää varmaan käydä katsomassa sinne sopiva lattiapäällystemateriaali. Passikin on tilattava. Uusi ajokortti tuli jo viime viikolla. Kaikenlaisten pientä tekemistä riittää. Työstän silti ajatuksissani isompia asioita tai näköjään mieluummin tyhjää. 

Tämä vuosi on minulle tavallaan eräänlainen siirtymävuosi. Vaikka kuinka yritän välttää sen ajattelemista, se on iskostunut takaraivooni. Siirryn kahdeksannelle vuosikymmenelleni. Enkä ole edes valmis siihen. Miten siihen voi valmistua tai varautua? Sinnehän vain joudutaan pakosti. Äitinikin välillä ihmetteli ääneen ”miten minusta on tullut näin vanha.”  Käännekohdat, kun vuosikymmenet vaihtuvat, ovat juuri näitä hetkiä, jolloin huomaa kouriintuntuvasti ja kipeästi ajan kulumisen ja miettii ties mitä.  Sitten mennään taas eteenpäin. Ehkä. Olen huomannut saman muissakin.

Facebookissa on myös ihan tylsää. Iloa tuottavat oikeastaan enää vain harrastuksiini liittyvät asiat.

Tänään ilahduin kun sieltä eteeni tuli tämä Pariisin kartta. Olikohan se juuri tuo kartta, jonka kerran nuorena nappasin jonkun kirjaston kirjan välistä itselleni? Hyi minua!  Se näytti niin kovin tutulta. Liitän kuvan tänne talteen.

Nouveau plan de Paris monumental

aris byggnader och monument ritade tredimensionellt 1899

L. Guilmin, (kartograf, gravör)

Ej skalriktigt

Paris : L. Guilmin 1899, Ur Kungl. bibliotekets samlingar

Täysiä vuosia täytettäessä lähdetään usein pakoon jonnekin matkoille. Vanhempani olivat myös useimmiten ikäännyttyään ja vuosia täyttäessään pakomatkalla. Olin pari kertaa äitini mukana ja sisareni taisi myös aiemmin olla.  Muistan myös, kuinka isäni viimeisen kerran täysiä vuosia täyttäessään oli liikekannalla. Se kerta 1998 on jäänyt mieleeni jotenkin raskaan sydäntä särkevänä. On vaikea katsoa silloin ottamiani valokuvia. Ennen kuin vuosi siitä oli kulunut umpeen, hän oli jo kuollut ennen kuin täytti 81 vuotta.

Minulla ei ole taloudellisesti mahdollisuutta lähteä pakoon matkalle, ei ainakaan ulkomaille. Olen turvassa täällä kotona. Matkustan sitten, kun olen saanut talon myytyä. Kesällä lähden silti Karjalaan. Jokainen sinne tekemäni matka on ollut erilainen.

Kirjoitanko ensimmäisestä Karjalan matkastani 1991 vai palaanko Pariisiin, kun vihdoin 2002 pääsin sinne, vaikka se oli lapsuudesta saakka unelmieni kohde?  Oikeastaan on täysin samantekevää, minne annan nyt ajatusteni viedä minua.

Nämä kuvat ovat elokuun 2004 matkalta. Kuvaaja on sisareni

 ”Vihdoinkin Pariisissa. Nähdä Pariisi ja kuolla. Pariisi ei koskaan jätä sinua.” 

Olisin voinut kirjoittaa tai sanoa tuon lauseen, mutta se on lainaus Ernest Hemingwayltä. Jostakin kumman syystä haluan taas palata noihin hetkiin, vaikka hämärästi muistan aiemmin kirjoittaneeni samasta asiasta, ehkä silti eri näkökulmasta. 

Perjantaina 20.9.2002 kello 14.10. istuimme, sisareni ja minä Cafe Odessassa Montparnassen torin lähistöllä ja joimme capuccinoa. Olimme aiemmin päivällä saapuneet bussilla Roissyn eli Charles de Gaullen lentokentältä. Matka Montparnasselle kesti noin tunnin, kun ensin olimme kentällä etsineet oikeata bussia.

Olimme vieneet matkalaukkumme Hotel de la Paixiin, osoitteessa 225 Boulevard Raspail. Ajatella, että Odessa Cafen kuittikin löytyy. Voin sujahtaa tälle matkalle tuosta vain viidentoista vuoden taakse.  Minne minun enää edes tarvitsee lähteä, kun voin matkustaa kaikki matkani uudelleen?

Paperien välissä on pieni kuivunut vaahteran lehti, jonka olen ehkä tuolloin kerännyt talteen Pariisin kadulta, ehkä siitä hotellin edustalta. Hotelli on siellä edelleen ja hintakin samaa luokkaa kuin tuolloin.  Hotellin ulkonäkö on toki muuttunut.  Se on The Art Deco Hotel. Nyt minulla ei todellakaan olisi varaa lähteä viikoksi samaiseen hotelliin.

Minulle on aina ollut tärkeää sijainti. Monessakin mielessä, mutta en juutu siihen nyt sen enempää. Tuolloinkin tein näköjään paljon etukäteistutkintaa valitessani hotellia. Sen piti ehdottomasti olla Seinen vasemmalla rannalla. Siellä viihtyivät aikoinaan myös Hemingway ja monet muut taiteilijat ja kirjailijat.  Tässä hotellissa oli aikoinaan vuosina 1927 - 1930 asunut kuuluisa japanilainen taiteilija Tsuguharu Foujita (1886- 1868). Tietoja ko. taiteilijasta löydät linkistä hänen nimensä kohdalla. Hän teki myös kuuluisia kissapiirustuksia, joista on julkaistu kirja. Sitä myydään harvinaisuutena nykyään kalliilla hinnalla taidehuutokaupoissa. Tämän linkin takana kertomusta tästä kirjasta.

Tekstissä mainitsemani kuititkin löutyivät matkapäiväkirjan välistä.

Asuimme pienen pienessä huoneessa 5 ja puolen kerroksen korkeudella, jonne yleensä kiipesimme kapeita rappuja pitkin. Vietimme toki suurimman ajan Pariisissa kuljeskelemassa.  Sillä tavalla on aina paras ottaa kaupunki haltuun. Ensimmäisenä päivänä kävimme tietenkin läheisessä Luxembourgin puistossa ja sen jälkeen viivähdimme La Closerie des Lilasissa, joka sijaitsi aivan lähellä hotelliamme. Tämä oli Hemingwayn lempikahvila jossakin vaiheessa.  Noel Riley Finch kertoo kirjassaan ”Walks in Hemingway´s Paris" 1989. vapaasti käännettynä seuraavaa:

”Hemingway aloitti aikaisen aamukirjoittamisen tässä hiljaisessa kahvilassa (kutsui kahvilaa silloin kotikahvilakseen) palattuaan Kanadasta tammikuussa 1924. Kirjoittaesaan muistikirjaansa (olisiko ollut Moleskine?) café crémensä äärellä, lähistöllä asuva Ford Madox Ford keskeytti hänet silloin tällöin. Domen ja Rotonden kävijät eivät koskaan tulleet Lilasiin, joka oli ympäröity korkealla pensaikolla ja Marsalkka Neyn patsas suojeli sitä. Hemingway muisteli, että tuolloin varhaisella 1920-luvulla useimmat kahvilan asiakkaat olivat vanhempia miehiä hyvissä vaatteissa. He tulivat sinne vaimonsa tai rakastajattarensa kanssa. Iltaisin Hemingway istui ulkona ja katseli valojen vaihtelua puissa ja rakennuksissa.”

Tämän kahvilan terassilla hän kirjoitti myös teostaan ”Ja aurinko nousee”. Hän lopetti sen kirjoittamisen 21. syyskuuta 1925.  Closerie des Lilas ja sen ympäristö tulevat näkyviksi Hemingwayn teoksissa.

 

Me istuimme ulkoterassilla ja  joimme oluen ja viinin ja napostelimme vihreitä ja mustia kivellisiä oliiveja, lasku oli loppujen lopuksi vain 13 euroa. Kirjoitin siinä pöydän ääressä ajatuksiani. Minulle oli tärkeää aistia se tunnelma ja muistot kaukaisesta menneisyydestä, jolloin kuuluisat kirjailijat ja taiteilijat istuivat samoilla paikoilla silloin, kun he eivät vielä olleet tunnettuja. Näköala Neyn patsaalle oli jonkun tuijan tapaisen puskan peitossa. Jotkut ovat onneksi tutkineet tätäkin paikkaa hyvin tarkkaan kameran kautta ja jopa aterioineet siellä. Löydät tämän linkin takaa kirjoituksen kuvineen.

Luxembourgin puiston kautta kävelimme lähes joka päivä. Tuolloin ensimmäisenä päivänä uusi ja valaiseva kokemus oli käynti puiston Orangeriessa eli kasvihuoneessa.

Aiemmat kirjoitukseni ovat todellakin sivunneet tätä aihetta läheltä kuten helmikuussa kaksi vuotta sitten kirjoittamani ”Muutoksien siipien havinassa kutsu matkaan…”.  Vanhat ihmiset toistavat usein samoja asioita, joten onko mikään ihme, että niin käy minullekin.

Tuosta ja seuraavasta Pariisin matkasta irtoaa vielä monen monta kirjoitusta. En ole vielä kirjoittanut Versaillesin ”syövereistä” ja eksymisistä ja paosta Louvren palatsista, Pariisin vapautuksen juhlapäivästä, hautausmaista. 

Mietin matkoillani  sitä, miten muut olivat kehuneet ehtineensä käydä samoissa paikoissa useaan kertaan saman matkan aikana, vaikka olivat siellä vain pari päivää.  Pariisissa kun nähtävää ja ihmeteltävää riittäisi loppuelämän ajaksi ja yhdessä kohteessa voisi viettää koko päivän. Se taitaa olla vähän isompi asia ajateltavaksi, koska siihen liittyy ihmisen koko elämäntapa ja maailmankäsitys. Sitä voisi verrata siihen, miten käsitämme  muistin ja muistamisen yhteyden ja pidämmekö sitä edes tärkeänä.

Jokaiseen paikkaan sisältyy lukematon määrä merkityksiä ja historiallisia kerrostumia.  Pariisiin matkustan varmasti vielä usein. Virtuaalisesti.  Tätä kirjoittaessani huomasin, etten aikoinaan muistanut, että Marius rakastuu Cosetteen juuri Luxembourgin puistossa. Victor Hugon "Kurjat" oli lapsuuteni rakkain kirja. Kun nyt luen kirjaa netistä, mietin sitä kärsivällisyyttä, mikä minulla on ollut nuorena lukea niin hitaasti etenevien tapahtumien kulkuja. Tänä päivänä ihmisillä ei ole enää aikaa lukea noita hienoja teoksia, jotka olivat nuorena lempilukemistani. Kopion tähän kaksi pientä pätkää sen ajan pitkän nuorten kohtaamisen tarinasta:  

”Yli vuoden ajan oli Marius eräällä Luxembourgin-puiston yksinäisellä

käytävällä, sillä, joka kulkee pitkin taimitarhan aitoviertä, huomannut

erään miehen ja aivan nuoren tytön, jotka melkein aina istuivat

vierekkäin samalla penkillä käytävän autioimmassa, Ouest-kadun

puolisessa osassa. -----

Oli ihana kesäaamu, ja Marius oli iloinen,

niinkuin ainakin ihminen kauniin sään aikana. Hänestä tuntui kuin

hänellä olisi sydämessään ollut kaikki se lintujen laulu, jota hän

kuuli, ja kaikki ne pälvet sinistä taivasta, joita puiden lehvien

välistä vilkkui.

Hän meni suoraan käytäväänsä ja näki sen päässä tutun parin yhä

istuvan samalla penkillä kuin ennenkin. Lähemmäksi tultuaan näki hän,

että mies kyllä oli sama, mutta tyttö ei hänestä näyttänyt samalta.

Se, jonka hän nyt näki, oli pitkä ja kaunis olento, jolla oli kaikki

naisen viehättävimmät muodot sellaisina kuin ne ilmenevät sinä hetkenä,

jolloin ne liittyvät kaikkeen lapsen luontevaan suloon, tuona lyhyenä

ja puhtaana hetkenä, jota voi kuvata vain kahdella sanalla: viisitoista

vuotta. Hänellä oli ihmeen ihana kastanjanruskea tukka, paikoitellen

kullankimmelteinen, otsa, joka näytti olevan marmoriin veistetty,

posket kuin ruusun terälehdistä tehdyt, hieno puna valkealla pohjalla,

suloinen suu, josta hymy tuli kuin päivänsäde ja sanat kuin soitto,

pää, jommoisen Rafael olisi antanut Venukselle. Jotta näistä lumoavista

kasvoista ei puuttuisi mitään, ei nenä ollut kaunis, vaan viehättävä,

ei suora eikä kyömyinen, ei roomalainen eikä kreikkalainen, vaan aito

persialainen nenä, t.s. henkevä, hieno, säännöllinen ja puhdas, nenä,

joka saa maalarin epätoivoon, mutta runoilijan haltioihinsa.”

Tällä kuvalla minun piti toivottaa hyvää laskiaista, mutta se meni jo ohi.