Moleskinen sivujen välistä

Joskus on pakko jättää asioita sanomatta tai kirjoittamatta. Meillä on vastuu omista sanoistamme kaikkialla, missä vain olemme ja kun meillä on jotakin sanottavaa. Joskus on silti paras olla hiljaa, pidätellä sanojaan, jotta ei loukkaisi toisia. Helppoa se ei ole, mutta kun pidättelee hetken, niin siinä ehtii tyyntyä ja miettiä sanojensa mahdollisia seurauksia. Nykyään tuntuu usein, että hillitöntä käytöstä arvostetaan enemmän.

Siitä ei sen enempää. Päiväkirjoissani en ole pidätellyt eikä ole tarvinnut. Jälkikäteen vuosien mentyä, on hyvä, että olen kirjannut asioita juuri sellaisena kuin ne ovat silloin tuntuneet. Vuodet ehkä haalistavat asioita, mutta samalla ne antavat hienon näkökulman aikaan, jona ne on kirjoitettu. On yllättävää kohdata siellä ajatuksia, jotka ovat joko jääneet kesken tai kehittyneet eteenpäin.

Otin summamutikassa yhden päiväkirjani laatikosta ja avasin sitä samalla tavalla silmäillen sopivaa kohtaa, josta aloittaisin tämänpäiväisen kirjoittamisen.

Käsiini tuli päiväkirja ajalta 15.3. – 10.9.2011. Sen sivuille olen liimannut paljon lehtileikkeitä, valokuvia ja postikortteja tekstin lisäksi. Viivähdän hetken huhtikuussa. Noihin aikoihin kävin pitkiä keskusteluja ystävieni ja sisareni kanssa. Ihmisen eheytyminen vanhemmiten omaksi itsekseen oli usein aiheena.  Tietenkin käsittelimme sitä omien kokemustemme ja elämäntilanteemme kautta. Monet meistä raahaavat mukanaan lapsuuden kolhuja ja pettymyksiä. Niistä selviytyy jatkossa helpommin, kun peesaa myöhemmin jonkun toisen perässä tai elää jonkun toisen kautta. Elää toisen elämää omansa sijasta. Se pisti minut ajattelemaan.

Toisaalta en voinut sanoa helpoksi omaa elämääni, jossa en osannutkaan tarpeeksi sopeutua toisen kautta elämiseen.

Ainoa kuva tässä blogissa kuluvalta vuodelta.

Toisten kautta naisten on kautta aikojen pitänyt elää. He ovat huolehtineet ja hoitaneet liikaa miestään ja perhettään unohtaen oman itsensä. Se on tehtävä, jossa helposti lipsahtaa liian syvälle, se on naisilla veressä, se on äidin ja emon perusominaisuus. Se on myös lahja ja etuoikeus, kunhan siinä ei mene liian pitkälle. Usein käy niin, että sen sijaan, että hoitaisi oman osansa oikein hukkaamatta itseään, nainen vajoaakin sinne puolison ja äidin osaan liikaa. Missä kulkee se kultainen keskitie? Voi käydä myös niin, että nainen on liian itsenäinen, mikä ei ainakaan aikaisemmin ollut miehen mieleen.

Olihan siinä meillä miettimistä, kun avioliitot ja avoliitot vuoronsa perään olivat kariutuneet. Ja vieläkin papit puhuivat vihkiessään pareja, että miestä pitää naisen tässä vaikeassa maailmassa pönkittää. Nyt on paras olla menemättä tässä aiheessa liian syvälle. Se oli aiemmin ajankohtaista, mutta todennäköisesti nuoremmat sukupolvet ajattelevat toisin. Mekin olemme olleet näennäisesti tasa-arvoisia, mutta....

20.3.2011 oli vielä näin paljon lunta

Elämä on täynnä paradokseja. Huhtikuussa 2011 olimme keskellä taidehistorian praktikum-vaiheen opintoja. Minun piti tutustua Roland Barthesiin (1915-1980), ranskalaiseen kirjallisuudentutkijaan, filosofiin, kriitikkoon ja semiotiikkoon ja esitellä hänet opiskelutovereilleni. Meille kullekin oli aiemmin annettu aiheeksi käsitellä nimetty taidehistorian suuntauksen tai tutkijan esittely. Luin mm. hänen tunnetun kirjansa ”Valoisa huone”. ”La Chambre Clair”.1980.  Kirjan englanninkielinen käännös on saanut nimen ”Camera Lucida”. Sen olin hankkinut itselleni ja se on nytkin tuolla jossakin banaanilaatikoiden uumenissa.

Kirjan sisältö herätti paljon kysymyksiä, joihin itse keksin vastauksia.  Ikään kuin Barthesilla ei oikeasti ollut edes käsitystä valokuvauksesta ja valokuvista.  Hän käsitteli valokuvia katselijan näkökulmasta, mutta samalla hyvin henkilökohtaisesti. Ikään kuin hän olisi astunut teoreetikkona vieraalle alueelle.  Pienen kirjan merkitys on ollut erityisen merkittävä monessa mielessä. Studium ja punctum, Barthesin kirjassa esittämät käsitteet herättivät esityksen jälkeen juuri ne kysymykset. Taidehistoriassa käsitteet ovat hyvin tärkeitä.

Emmassakin oli tehtäviä sinä keväänä 2011, mutta ei tähän kuvaan liittyen

Minun on ollut vaikea käsitellä omaa suhdettani johonkin tiettyyn valokuvaan käsitteen, sanan kautta. Parhaiten se onnistuu oman valokuvan kautta. Olen aina mennyt (kävellyt) vanhan valokuvan sisään ja kokenut sen eräänlaisen ovena menneeseen aikaan, siinä oleviin ihmisiin sinä hetkenä kuin kuvassa, mutta myös aina myöhemmin. Mustavalkoinen valokuva herää väreihin, ihmiset elävät ja toimivat. Alan muistaa asioita ja tapahtumia, jotka ovat jossakin syvällä kollektiivisessa tai omassa muistissani.  Se on juuri minun punctumini, joka kuvastaa henkilökohtaista maailmankäsitystä. 

9.4.2011

Miten jaksaisimme elää koko elämän ilman unelmia ja omaa käsitystä kaiken tarkoituksesta?

Huomaan edelleen kaipaavani opiskelun maailmaan ja siihen innostavaan ilmapiiriin, jossa tuolloin opiskelimme. Kirjoitin yleensä aamuisin tai bussissa matkalla Helsinkiin. Luin paljon aiheista, jonne opiskelu minut johdatti.  Kirjoitin sitten niiden herättämistä ajatuksista.  Mielenkiintoista on huomata, että pohdin tuolloin vanhentumista luettuani uudelleen omasta kirjahyllystä löytämäni  teoksen, Germaine Greerin  ”Muutos - nainen, vaihdevuodet ja vanheneminen.” Otava.1993. Se innoitti minua pohtimaan sitä, miksi ympäristö tai nainen itse eivät tunnu sallivan vanhenemista.  Ikinuori pitää olla tai ainakin näyttää siltä ja olla erityisesti sitä miesten silmiin.

Pihatyöt olivat alkamassa, vaikka puutarha oli vielä 11.4. osittain lumen peitossa. Lumi suli kuitenkin melkein silmissä. Krookukset ja sinivuokot alkoivat kukkia.

Pohdin edelleen silloinkin tuota vanhuus-teemaa kuten myös nyt silloin tällöin. Kuolema oli myös mielessäni aihe, jota olisi aiheellista miettiä tarkemmin. Useimmat kieltävät sen, kauhistelevat sitä, peittävät sen, siitä ei saa puhua. Kuitenkin se on meillä kaikilla edessä.

11.4.2011 Jukka Petäjä, silloin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen tuottaja, kirjoitti kolumnin ”Raitis on häiriötekijä.” Katsoin aiheelliseksi leikata sen päiväkirjan väliin, koska olin täysin samaa mieltä. 

Kävin sinä sinä keväänä seurakuntayhtymän tarjoamassa terapiassa. Joskus istuntojen jälkeen olin todella uupunut. Tajusin, että minun ei enää kannata odottaa mistään ulkopuolelta tukea, kiitosta ja kannustusta.  Terapeuttikin sanoi, että minun pitää rakentaa se tuki oman itseni sisälle. Se on onnistunutkin. Terapia myös auttoi pelkotilojen poistamisessa. Liikenteessä ollessani takanani ajavat mustat mersut olivat pitkään herättäneet kauhun hetkiä.

Sisareni lähetti minulle viestin, jossa mukana hauska teksti Hämeen Sanomista napattuna nuoren ja vanhan miehen keskustelusta: 

”Meidän perheessä vain vanhin auto lähti tänään liikkeelle. – Vanha auto on kuin vanha nainen. Kun sen saa liikkeelle, ei sitä pysäytä mikään.”

Sitten päiväkirjan välissä onkin unelmatortun ohje, joka tulee nyt kuin pyynnöstä eteeni. Sunnuntaina on ystäväni syntymäpäivä. Olin jo ajatellut, että täytekakun lisäksi teen unelmatortun.

Runsaasta positiivisuudesta huolimatta, joka tulee esille päiväkirjassani, vuosi 2011 oli minulle hyvin raskas. Se vain pilkahtaa esille sieltä kaiken keskeltä. Kevättä ja kesää väritti kaiken toiminnan välissä valmistautuminen oikeudenkäyntiin. Lastenlasten kanssa valmistauduimme Karjalan matkalle. Moleskinen takatasku pursuaa piirustuksia, kuvia, kuitteja, lehtileikkeitä.

On se vaan kumma, aika kun on kuin pitkän pitkä viiva tai ympyrä, joka on pilkottu pienen pieniin soluihin, jotka vuorostaan ovat jakautuneet tuhansiin pieniin yksiköihin. Vaikka siitä ottaa pienen pätkän, sillä on kymmeniä eri puolia, jotka heijastavat aina uusia asioita eri kulmista. Miten sen nyt ottaa ja ymmärtää. 

Vaikkapa 28.4.2015 käsittelin lähes samaa ajankohtaa. Tässä linkki blogiini ”Naisen työ”. Myöhemmin olen kirjoittanut saman vuoden kesästä kirjoituksessa ”Bloggarin kiirastuli”. 

Ja nämä vain jatkuvat. Koko vuosi 2011 on tavallaan julkaistu uudelleen muutamien vanhojen blogien muodossa. Ikään kuin aiheista olisi puutetta. Mutta niinhän se ei ole. Rakas lukijani, saatan ammentaa niistä vielä lisääkin. Koska se on minusta niin mukavaa!