Itsetuntemuksesta

Siirsin läppärini avaamista myöhemmäksi.  Lapsenlapseni Alexin kanssa meni aikaa, poimin vadelmia, otin valokuvia, väittelimme Alexin kanssa, kuka tekee mitäkin. Kun hän lähti, oli käytävä kirjastossa ja kaupassa. Sitten olikin jo ruoka-aika. Ja yhtäkkiä olikin jo ilta.  Melkein koko päivä hurahti ilman tietokonetta. Itse asiassa meidän piti tänään mennä Helsinkiin, mutta päätimme siirtää sitä.

Aamulla ajattelin, muistaako keho jotakin samaan aikaan koetuista asioista, vuosien takaa. Ajattelu aktivoitui eilisen blogikirjoitukseni myötä palatessani kesään 2009. Olen tuntenut itseni aamuisin huonovointiseksi, vaikka olen nukkunut hyvin.  Yöllä heräsin omituiseen uneen, jota en muistanutkaan enää aamulla.  Ajattelen, mitähän seuraavaksi.

Seitsemän vuotta sitten sisareni heräsi vielä aamuihin ja meni tarkistamaan, olenko kirjoittanut blogin.  Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuollut.  On asioita, joita ei koskaan unohda. On asioita, joita olisi pitänyt tehdä, mutta jotka jäivät tekemättä. Sitten jonakin päivänä ei enää jaksakaan tehdä.

Pöydälläni seisoi printti 15.7.2009 kirjoittamastani blogista. Julkaisen sen tänään, koska se oli mielestäni niin hyvä. Etten unohtaisi omaa tietäni.

 

15.7.2009 kirjoitin näin

” Itsetuntemuksesta

Oman itsensä tunteminen ja kehittäminen on elämämme vaikeimpia asioita. Sen vuoksi kannattaa ponnistella. Miksi? Saavuttaakseen mielensä rauhan, pystyäkseen vaihtamaan suunnitelmia, jos asiat niin pakottavat. 

Kodistaan lähteminen on yksi vaikeimpia asioita. Ihmisellä on tapa juurtua johonkin paikkaan. Vaikka en ole halunnut sitä myöntää niin on käynyt minullekin. Olen juurtunut tänne, tähän taloon, pihaan, puutarhaan, tähän ympäristöön. Omat lapseni asuvat lähellä, he ovat juurtuneet tänne minuakin enemmän. Nyt olen kovan paikan edessä. Saatan joutua lähtemään ja työntämään juureni jonnekin aivan muualle tai sitten en enää koskaan kasvatakaan juuria maaperään vaan kuljen ilmajuurien ja köynnöstävien varsien avulla paikasta toiseen. 

Tämä kuva oli alkuperäisessä blogissani. Sen alla kerroin, että tyttäreni asui perheineen talossa, jonka puutarhassa vanhin lapsenlapseni Anna (nyt 22 v) kuvassa leikkii (1997). Talo oli lähes kivenheiton päässä talosta, jonne 2000 muutimme, mutta jo hetki ennen sitä he olivat joutuneet lähtemään talosta. Siellä oli runsaasti marjapensaita, omenapuita, juhannusruusupensat aitana. Se idylli on jo kauan sitten hävitetty ja paikalla on nyt tylsän näköinen valkoinen rivitalo aitana yhtä tylsännäköinen valkoinen aita.

Mietin tänä aamuna tätä asiaa. Ostin maanantaina Helsingissä käydessäni Natalia Goldbergin kirjan Avoin mieli, kuinka elää kirjoittajan elämää. Olen joskus lukenut hänen kirjansa kirjoittajalle Luihin ja ytimiin, joka löytyy edelleen kirjahyllystäni. Hänen ajatusmaailmansa on pitkälti samanlainen kuin minun. Olen käynyt elämässäni samanlaisia pohdintoja ja löytänyt samalle tielle sekä käytännön että yrityksen ja erehdyksen kautta. Kuohuvaa mieltäni rauhoittaakseni luin aamulla kirjasta Avoin mieli muutamia sivuja. Yksi lause iski tajuntaani kovaa ja auttoi minua seuraavalle askeleelle:

 ”Kirjoittamiselle on annettava koko elämä ja sitä on seurattava minne tahansa. On sovitettava itsensä kirjoittamiseen, sillä se ei itsestään sovittaudu kirjoittajan elämään. Kirjoittaminen avaa mielen ja tekee kesyttömäksi.”

Jossakin samassa kirjassaan hän varmaan sanoi senkin, mitä olen viime aikoina tuonut esille elämäntavoistani. Valokuvaus ja kirjoittaminen eivät ole koskaan olleet minulle oikeastaan harrastus, vaikka olen niitä sillä nimellä kutsunutkin. Ne ovat olleet elämäntapani ja nyt ne ovat muuttumassa enemmän ja enemmän yhdeksi minun kanssani. 

Olen jakanut myös hänen käsityksensä menneisyyden merkityksestä. Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut erityisesti suhdettani siihen kirjoittaessani muistoistani. Menneisyys on samassa muodossa kuin sen ymmärrämme lakannut minulle olemasta ja muuttunut täksi päiväksi. Olen sen jossakin tuonut jo aikaisemmin esille vain eri sanoin. Natalie Goldberg kirjoittaa asiasta näin:

”Usein minulta kysytään, onko romaanini omaelämänkerrallinen. En osaa vastata. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä vahvemmin tuntuu, että minulla ei ole menneisyyttä, että se on ohi ja että se, mitä kirjoitan siitä, on uutta nykyhetkeä. Mitä enemmän menneisyydestä kirjoitin, sitä enemmän se katosi ja lakkasi olemasta. Se on kuin yrittäisi kääntää päätä niin nopeasti, että näkisi omat kasvonsa. Menneisyys ei ole erillinen hetki, vaan se on tässä ja nyt.”

Näinhän se menee. Olen käynyt aika tarkkaan läpi menneisyyttä, olen nähnyt, miten epätoivoni on syntynyt. Olen myös nähnyt, miten olen siitä selviytynyt elämäntapani kautta, sukeltamalla taiteeseen, kirjallisuuteen, historiaan ja viettämällä aikaa hyvien ystävien seurassa ja aina välillä valokuvaamalla ja kirjoittamalla. 

Mutta tekisi mieli sanoa, että olen samalla kasvattanut kyytä povellani. Se on kyllä totta, olen pelännyt sen pistämistä niin paljon, etten ole pystynyt hoitamaan sitä yhtä asiaa kuntoon. Ja nyt se pistää. Kun nyt olen koonnut elämääni lyhyeen videoon, mietin, miten tuon ne negatiiviset asiat esille turmelematta itseäni. Olen ne jo elänyt. 

Natalia Goldbergin mukaan, saa asiaa käsittelemällä menneisyyden katoamaan. Tässä se onkin todella tarpeen. Sitten tiedän, että toisaalta kielteisiä asioita toisesta ihmisestä ei pidä ottaa esille. Siinä vahingoittaa vain itseään. Mutta, mutta.... Ne ovat vain faktoja, jotka tapahtuivat lukuisina menneinä vuosina, asioita, jotka surettivat minua. Ehkä minun on ne kuitenkin kerrottava omalla tavallani, vaikka vastaanottaja ei ehkä ymmärräkään, mistä on kysymys. Sitten se on kuitenkin muuttunut menneisyydeksi, joka elää kanssani ja ehkä elää sitten enää kirjoituksissani, mutta se ei ole sitten enää omaelämänkertaa vaan se on punoutunut hienoksi säikeeksi jossakin tarinassa, jota sitten myöhemmin kirjoitan missä sitten olenkin."

Asiat eivät vain joskus mene, niin kuin itse kuvittelee tai haluaisi niin menevän tai joku muu haluaa.  Koko tämän ajan tuosta kesästä tähän päivään minua on syytetty siitä, että olen vielä täällä.  Viimeksi viime viikolla.