sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Monenlaisia säröjä

Lokakuun alussa vuosi tuli täyteen siitä, kun muutin evakosta takaisin. Talvi on lähestymässä. Aivan liian pian. Enkä voi mitään. On paljon asioita, joille sen sijaan voin tehdä jotakin. Tänään keskustelimme tilanteesta, joka alkoi kehittyä vanhempieni kuoltua ja jota en ole saanut korjattua. Ihmissuhteet vaativat paljon ja saattavat olla kovin raskaita hoitaa, jos ne kohtaavat vaikeuksia. Niille on oltava aikaa. Vaikka olisikin itse asiassa helppo vain yhtäkkiä pyrähtää pihalle ja sanoa terve, tässä olen.

2015 vanha mikä vanha!

Olemme myös saattaneet jättää taaksemme ihmisen, joka oli aikoinaan hyvin tärkeä, mutta jota emme haluaisi enää koskaan tässä elämässä kohdata. Tämä ihminen on loukannut meitä syvästi ja lopullisesti aiheuttaen loputtoman, vuosia kestäneen piinan. Sama ihminen on loukannut myös muita ihmisiä rajattomassa itsekkyydessään. Hän on jättänyt jälkeensä pelkkää tuhoa. Miksi asioiden pitää mennä niin?

Jälkikäteen näemme asioiden kulun selkeämmin. Emme ehkä edelleenkään tiedä, mitä olisimme voineet tehdä toisin välttääksemme kohtalon kulun. Mietin sitäkin, olenko minä jollakin ominaisuudellani kerännyt nuo vaikeudet. Vedämmekö me puoleemme vääriä ihmisiä? Onko olemassa ihmisiä, jotka ehkä yrittävät käyttää meitä hyväkseen?

24.10.2015

Vuosien kuluessa omia asioita hoitaessani, olen ennenkin tuntenut olevani vainoharhainen, epäilen muiden tarkoitusperiä. Kykyni nähdä selkeästi asioiden läpi on koko ajan kehittynyt. Intuitioni on siis vahvistunut, ja se tuo eteeni tilanteita, joissa olen koeteltavana. Enkä silloin aina yksinkertaisesti heti tiedä, mikä on se oikea tie.  

Lukijani päätelköön kirjoittamastani, mitä haluaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin paljon mietittävää, asioita on kasaantunut tähän hetkeen ehkä liiankin paljon. On tehtävä valintoja. Runsaan kymmenen vuoden piina on ehkä päättymässä. Toivon niin.

On hienoa, että välillä on asioita, jotka saavat ajatukset muualle.  Perjantaina vietin ystäväni kanssa koko päivän kirjamessuilla. Hyvä, että pääsin loppujen lopuksi raahautumaan parkkihalliin autolle ja ajamaan kotiin. Jalat olivat koko päivän kävelystä poikki, melkein samalla tavalla kun aikoinaan Pariisissa koko päivän kävelyn jälkeen. Lauantaina sitten sää oli mahdottoman hieno ja houkutteli pihalle haravoimaan ja siirtämään kesätavaroita varastoon. Laittelin myös kukkapenkkejä talvikuntoon. Tekemistä kyllä riittää vieläkin.




Särö


Nuo edellä mainitsemani asiat ovat myös niitä elämän säröjä, joten tämä jatko on kuin aasinsilta. Sillä nimellä kutsutaan kehnoja ja kömpelöitä siirtymiä tai viittauksia tekstissä siitä, mitä aiotaan käsitellä seuraavassa.

Liitän nimittäin tähän kirjoitukseni vanhaan blogiini syksyltä 2008, jolloin olin tavallaan vielä tietämätön tulevien vuosien piinasta.  Tekstin lopussa viittaan Särö-nimiseen lehteen. Särö oli myös minun oma lehteni, jonka tein 1962. Olin kirjoittanut siitä jo edellisenä kesänä löydettyäni lehden ”aarrelaatikostani”.

Tuolloin nuorena tyttönä keräsin ahkerasti lehtileikkeitä ja haaveilin toimittajan ammatista.  Lehden ensimmäisellä sivulla oli koko sivun kokoinen mustavalkoinen kuva – hiirestä. Seuraavan aukeaman omistin koirille. Sitten kerroin Israelista kuvineen. Useita sivuja olin täyttänyt filmitähtien ja laulajien kuvilla. Sieltä löytyivät ainakin Ricky Nelson, Michael Landon, Gary Grant, Jane Fonda, Paul Anka ja Robertino Loreti.  Lisäksi lehdessä oli kertomus New Yorkista, artikkeli muodista. Käsittelin France-nimistä laivaa, Afrikkaa ja Itävaltaa.

Pariisi 2004. Takana Pont Neuf.

Liisa Karanin kertomuksen ”Ikkunaani näkyy Notre Dame” kopioin Särö-lehdestäni blogiini osittain, koska se kiehtoi minua erityisesti, Olihan siinä jo siemeniä omaan tulevaisuuteeni ja kirjoittamiseeni, jotka johtivat minua sekä unessa että todellisuudessa, myös samoille paikoille Pariisissa:

”Kun jätimme bistron, oli jo miltei keskiyö. Ohitimme Louvren mahtavan mustuneen julkisivun ja Pont Neufin – tuon Pariisin vanhimman sillan, jonka jykevä kaari poseerasi Seinen välkkyvässä kalvossa. Kaiken tämän yllä kohosi Notre Damen majesteetillinen torni nuolen tavoin. Pariisin tuhannesti ylistetty ”spleen” tuntui selvästi ja taivas lepäsi hyvin alhaalla. Se oli kuin kevyt tuoksuva syvänsininen huntu, joka hipaisi kasvojani – kosketti sieluani. Tunsin hänet vierelläni. ”Tule”, hän virkkoi hiljaa, ”yö on kovin kaunis ja ikkunaani näkyy myös Notre Dame”.

Kirjamessuilla historiantutkija Jukka Korpelaa kuuntelemassa 23.10.2015

Kirjamessuilla 26.10.2008

Kirjamessut kiehtovat minua edelleenkin kuten tuhansia muita suomalaisia.  Millä kaikilla on omat kiinnostuksen aiheemme, joita sieltä etsimme.  Messuille kun on kerääntynyt muutaman päivän ajaksi kaikki alaan liittyvä tietous. Jotkut viettävätkin siellä aikaansa kaikkina aukiolopäivinä. Toiset taas kuorivat kerman päältä ja tulevat kuten minä kotiin päivittelemään yhä kasvavaa kirjastoaan. Mutta meitä samanlaisia hulluja näyttää riittävän.

Helsingin Sanomat 25.10.2015

Antikvariaattiosastolla osuin samalle hyllylle kahden miehen kanssa, jotka myöskään eivät tunteneet toisiaan.  Siinä virisi sattumalta pieni keskustelu. Toinen miehistä omisti yli tuhannen kirjan kokoelman Lappi-aiheisia kirjoja, joita hän hakee antikvariaattien lisäksi huutokaupoista.  Toinen taisi olla myös pohjoisesta ja etsimässä jotakin Sodankylän kirjaa. Sain siinä ohimennen tutustua vanhemman miehen isän lapsuuskuvaan Lapin Lemmenjoella ja sain nähdä myös kuvia hänen serkkunsa tekemistä perhoista.

Arttu ja Manu syksyllä 2008.

Jospa tällaisia luontevia ihmisiä vain olisi enemmän. Suurin osa ihmisistä pitää ympärillään kuitenkin jotakin ihmeellistä raja-aitaa, jota on vaikea ohittaa. Minulla ei myöskään välttämättä ole halua tunkeutua noiden aitojen ohi, koska luotan siihen, että kohtaan muutenkin juuri ne ihmiset, jotka minun tulee tässä elämässä tavata.  Erotessa sanotaan vain hei ja mennään eteenpäin

.
Messuille tullessani satuin sopivasti kuuntelemaan Matti Klingen haastattelua. Oli aivan pakko istahtaa kuuntelemaan, kun häntä haastateltiin uusimman päiväkirjan vuosilta 2007 - 2008  ”Nainen kävi parvekkeella”  tiimoilta.  Jostakin syystä olen aina ihaillut hänen kirjojaan ja ajatusmaailmaansa ja saihan ihailuni tästäkin kuulemisesta lisävahvistusta.  Mieleeni jäi erityisesti se, että varsinkin nuoret eivät ole enää pidä pitkäjännitteisyyttä tavoittelemisen arvoisena. 

Puutarhaenkelin kanssa,  syksy 2008.

Kouluissakaan ei siihen enää pyritä. Huolestuttavaa?  Minua se suoraan sanoen ärsyttää, koska itse olen aina omasta mielestäni ollut sitkeä ja pitkäjänteinen.  Maailma muuttuu siltä osin vain vieraammaksi ja hetken nautinnot ja huvit ovat ihmisillä ensimmäisenä mielessä. Keskustelussa oli esillä monta muutakin asiaa kuten eurooppalaisuus.  Matti Klinge oli myös kanssani samaa mieltä siinä, että suomalaisten pitäisi enemmän matkustella Venäjällä, Pietarissa ja siellä muualla. Sen sijaan suomalaiset lähtevät kaukaisille maille. Meillä on Venäjän kanssa on pitkä yhteinen historia, josta Klinge on useasti kirjoittanut.

Antikvariaattiosastolta ostin hänen kirjansa vuodelta 1993  ” Euroopassa, Pietarissa”. Sain sen 5 eurolla, koska kirjaa oli voimakkaasti punakynällä alleviivattu.  Ranska ja sen historia ovat muuten myös yksi yhteinen kiinnostuksen kohteemme. Monet eivät varmaan tiedäkään, että Matti Klinge on myös taidemaalari, joka on pitänyt näyttelyjä.


Kohtasin messuilla myös erään yllättävän jutun. Joku muukin eli Kirjallisuus- ja kultturiyhdistys Särö r.y. Porvoossa on perustanut Särö-nimisen lehden kuten minä 1962.  Käy katsomassa  http://sarolehti.net/index.php.  Ja kirjoittamisestahan siinäkin on kysymys.

Pihatöissä 24.10.2015

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti