Joskus otsikko syntyy ensin. Mutta tänään ja jo eilen
minusta on todellakin tuntunut siltä, siis otsikolta. Suomessa on paljon
kirjailijoita, jotka pitävät koko elämänsä luovaa taukoa. Aamulla tuli taas
mieleen se eräs tieteiden päivien keskustelu, jota kuuntelemassa oli täysinäinen sali ihmisiä. Olen muistaakseni kirjoittanut tästä jo jossakin aiemmassa blogissani. Keskustelun aihe oli elämänkerrallinen kirjoittaminen
ja keskustelijoina tunnettujen ihmisten elämänkertoja kirjoittaneita henkilöitä
ja kirjoittamisen opettajia. Keskustelu oli niin nautittavaa, etten olisi halunnut sen loppuvan ja antoi minulle taas
paljon vahvistusta omalle tielleni. Kaiken lisäksi ennen tuota keskustelua sain tilaisuuden pyytää
historiantutkija Teemu Keskisarjaa Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon pitämään
alustusta aiheesta ”Viipuri 1918” ja mutta myös muuten kuuntelemaan kerholaisten
muistoja sota-ajoista, joissa Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjä on ollut
moneen otteeseen sotien keskipisteenä. Tilaisuus toteutui viime maaliskuussa.
Hykertelin siis mielessäni kuunnellessani tuota yliopistolla
pidettyä keskustelua ja vielä enemmän innostuin, tosin hiljaa mielessäni, kun
kuuntelijat esittivät kysymyksen koskien kirjoittamaan oppimista, koska aihe
sivusi vahvasti myös ihmisten omaa elämänkerrallista kirjoittamista. Kaikki paneelin henkilöt olivat oppineet kirjoittamaan kirjoittamalla. Se on aina ollut
myös minun ohjeeni, jos joku nyt on sattunut aiheesta kanssani keskustelemaan. Parempaa aikaa kuin juuri nyt ei ole tulossa. Paras aloittaa vaikka kompastellen. Aiheena olen suositellut kaikille omaa elämää, joka on paras mahdollinen lähde, vaikka emme usein halua sitä
ymmärtää tai nähdä edes arvokkaana. Tunnen monen monituista aikalaistani,
joista voisi kirjoittaa elämänkerran tai vaikkapa romaanin. Asia kiehtoo minua
välillä aivan liikaakin. Mutta kun ikiomassa elämässä ja sen lieveilmiöissä,
menneessä, tässä päivässä ja kaikessa siinä, mihin se on miljoonin säikein
takertunut riittää aihetta, en ole ehtinyt harkita muiden elämän
käsittelemistä. Mutta kelle tahansa se olisi paras aihe aloittaa
kirjoittaminen.
|
Tämäkin on sieltä museosta. Kuva pääsi tähän, koska kirjat koskettavat maataloutta. |
Nykyään on meilläkin alettu puhua tieto- ja kaunokirjallisuuden
rinnalla kertovasta tietokirjallisuudesta (narrative nonfiction), joka on
pistänyt minut hykertelemään vielä enemmän. Se on juuri sitä lajia, joka on ollut
minulle ominaista kautta aikojen. Mikään
ei tietenkään ole uutta tässä maailmassa. Olen kuitenkin usein kokenut olevani outo
lintu kirjoittaessani itselleni luontaisella tavalla sotkien tietoa ja
henkilökohtaista elämääni. Taisin
harrastaa sitä jossakin määrin myös opiskeluajan esseissäni. Kaikki opettajat
eivät ehkä pitäneet siitä, mutta sitä ei voitu tuomitakaan.
|
Vuosi sitten evakkovaelluksella Virolahdella. Lähetin sieltä itselleni kortin. |
Luova tauko tarkoittaa minun kohdallani yleensä ankaraa ruumiillista
työtä ja sen jälkeistä väsymystä. Monin tarina roikkuu ajatusteni reunalla,
mutta elämä vaatii minulta aivan muuta. Aidan karsinta ja leikkaus on pahasti
kesken. Lauantaina yllätin taas itseni käsittelemässä vauhdilla aitaa ja tekemällä lisää isoja oksakasoja entisten, alkuviikosta tekemieni
lisäksi. Onneksi minulla oli apua oksien kokoamisessa peräkärryyn ja niiden
kuljettamisessa pois. Piikkiaita herättää oudon ”himon” jatkaa uupumukseen
saakka. Koska olen hoitanut aitaa vuosikausia, en saa edes piikkejä ihooni, toisin kuin apulaiset. Samanlainen onnistumisen tunne syntyy ruumiillisen työn tuloksista kuin myös henkisissä töissä, kunhan vain niihin saa
keskittyä rauhassa.
|
Evakkovaellustaipaleelta 19.7.2014. |
Tänä aamuna varhain suoraan aamiaispöydästä ryntäsin ikkunan
pesuun ja sainkin pestyä kaksi etupihan puoleista pientä ikkunaa. Mutta niitähän riittää, pesesemättä on vielä pieniä ikkunoita neljä ja isoja kolme. Toki ruumiillinen puurtaminen
saa aikaiseksi hyvän mielen, mutta usein myös väsymyksen. Loppujen lopuksi se
työ ei sitten edes oikein näy missään. Viime viikon ja viikonlopun aikana on
tullut tehtyä paljon muutakin. Jos viime kesänä kiertelimme eri paikoissa,
tapahtumissa ja näyttelyissä, niin tänä kesänä paiskotaan töitä.
|
Kuinka rakastankaan viljapeltoja!! |
Talon myynti jatkunee myös tällä viikolla, joten tasaista
kirjoitusrauhaa ei ole odotettavissa. Onhan se kyllä niinkin, että asetamme itse
itsellemme suorituspaineita koskee asia sitten luovaa työtä tai kotitöitä.. Kukaan
muu ei meitä edes muista saati huomaa työtämme. Vaikka pesisin ikkunat vasta
syksyllä tai ensi vuonna, kukaan ei huomaa. Vaikka jättäisin lopun aitaa
karsimatta ja siistimättä, ketään ei kiinnostaisi. Mutta….
Jatkan luovaa taukoani ja yritän joku päivä tällä viikolla
ottaa vaihteeksi kulttuurikylvyn, käydä vaikkapa Helsingissä kyllästyttämässä
itseni meteliin ja liikenteen pauhuun palatakseni taas tänne hiiskumattomaan
hiljaisuuteen. Lentokoneetkin ovat taas siirtyneet laskussaan tai nousussaan jollekin toiselle radalle,
kun en niiden ääniä kuule. Viime vuonna tähän aikaan asuin Hyrylässä kerrostalossa
ja siellä kuului koko ajan ääniä, aamusta myöhään yöhön. Siksi nyt olenkin silloin tällöin oikein
jäänyt kuuntelemaan tämän alueen hiljaisuutta. Keskellä kesää.
|
Kuva kesältä 1964 saaresta Mäntyharjulla. Minäkin olen päässyt valokuvaan, istun perässä serkkuni Annelin vieressä. |
Jos nyt kuitenkin alkaisin kirjoittaa jotakin lyhyempää
tekstiä. Rippikoulukirjoitus odottaa myös paneutumistani. Eilen skannasin kasan
1962-1963 ottamiani valokuvia ja näin niissä monta aihetta palata yli 50 vuoden taakse. Entä matkakuvat ja äänitykset Karjalan matkalta, en ole
vieläkään valmis ottamaan niitä käsittelyyn. Joskus asiat vaativat etäisyyttä.
Eipä yhdestäkään kirjoituksestani tule koskaan yhdellä istumalla valmista. Tämänkin aloitin jo aamulla. Sitten tyttäreni pikkupoikineen tuli käymään. Sen jälkeen tein ison kaalilaatikon, sen valmistuessa otin päiväunet. Söin ja jatkoin Suomen maatalouden historian lukemista. Menin pihatöihin sään sinne kutsuessa, Kitkin ison kasan rikkaruohoja ja kaivoin useita tammenpoikasia tytärtäni varten. Oikeastaan haluan tällä sanoa, että kotona oleminen on minulle riittävän suurta seikkailua, Ei aina tarvitse lähteä maailman äärille tai kaikenmaailman kissanristiäisiin.Kun menee Facebookiin näkee, kuinka kaikkien elämä näyttää loputtoman hienolta, täynnä matkoja, vierailuja ja juhlia. Niiden rinnalla omani kalpenee arkipäiväisen tylsäksi. Sitähän se ei oikeasti ole.
Tuntuu, että jo lapsesta pitäen kasvamme siihen, että aina pitää olla toimintaa ja aktiviteettejä. Tavallinen arki on tylsistä tylsimpää. Pitkäjänteisyys on pahe. Mutta eihän se niin ole. Eiköhän tämä nyt riitä tällä kertaa!
|
Sellaista oli elämäni 1963 talvella: yksin hiihtelen kameran kanssa. Päivien samankaltaisuus voi olla myös rikkaus. Olen ottanut kuvan vanhan riihen luota. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti