Luova tauko

Joskus otsikko syntyy ensin. Mutta tänään ja jo eilen minusta on todellakin tuntunut siltä, siis otsikolta. Suomessa on paljon kirjailijoita, jotka pitävät koko elämänsä luovaa taukoa. Aamulla tuli taas mieleen se eräs tieteiden päivien keskustelu, jota kuuntelemassa oli täysinäinen sali ihmisiä. Olen muistaakseni kirjoittanut tästä jo jossakin aiemmassa blogissani.  Keskustelun aihe oli elämänkerrallinen kirjoittaminen ja keskustelijoina tunnettujen ihmisten elämänkertoja kirjoittaneita henkilöitä ja kirjoittamisen opettajia. Keskustelu oli niin nautittavaa, etten olisi halunnut sen loppuvan ja antoi minulle taas paljon vahvistusta omalle tielleni. Kaiken lisäksi ennen tuota keskustelua sain tilaisuuden pyytää historiantutkija Teemu Keskisarjaa Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon pitämään alustusta aiheesta ”Viipuri 1918” ja mutta myös muuten kuuntelemaan kerholaisten muistoja sota-ajoista, joissa Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjä on ollut moneen otteeseen sotien keskipisteenä. Tilaisuus toteutui viime maaliskuussa.

Tasan vuosi sitten kuvasin Tuusulan Klaavolan kotiseutumuseossa vanhan ajan maalaistalon maitotonkkia.

Hykertelin siis mielessäni kuunnellessani tuota yliopistolla pidettyä keskustelua ja vielä enemmän innostuin, tosin hiljaa mielessäni, kun kuuntelijat esittivät kysymyksen koskien kirjoittamaan oppimista, koska aihe sivusi vahvasti myös ihmisten omaa elämänkerrallista kirjoittamista. Kaikki paneelin henkilöt olivat oppineet kirjoittamaan kirjoittamalla. Se on aina ollut myös minun ohjeeni, jos joku nyt on sattunut aiheesta kanssani keskustelemaan. Parempaa aikaa kuin juuri nyt ei ole tulossa. Paras aloittaa vaikka kompastellen. Aiheena olen suositellut kaikille omaa elämää, joka on paras mahdollinen lähde, vaikka emme usein halua sitä ymmärtää tai nähdä edes arvokkaana. Tunnen monen monituista aikalaistani, joista voisi kirjoittaa elämänkerran tai vaikkapa romaanin. Asia kiehtoo minua välillä aivan liikaakin. Mutta kun ikiomassa elämässä ja sen lieveilmiöissä, menneessä, tässä päivässä ja kaikessa siinä, mihin se on miljoonin säikein takertunut riittää aihetta, en ole ehtinyt harkita muiden elämän käsittelemistä. Mutta kelle tahansa se olisi paras aihe aloittaa kirjoittaminen.

Tämäkin on sieltä museosta. Kuva pääsi tähän, koska kirjat koskettavat maataloutta.

Nykyään on meilläkin alettu puhua tieto- ja kaunokirjallisuuden rinnalla kertovasta tietokirjallisuudesta (narrative nonfiction), joka on pistänyt minut hykertelemään vielä enemmän. Se on juuri sitä lajia, joka on ollut minulle ominaista kautta aikojen.  Mikään ei tietenkään ole uutta tässä maailmassa. Olen kuitenkin usein kokenut olevani outo lintu kirjoittaessani itselleni luontaisella tavalla sotkien tietoa ja henkilökohtaista elämääni.  Taisin harrastaa sitä jossakin määrin myös opiskeluajan esseissäni. Kaikki opettajat eivät ehkä pitäneet siitä, mutta sitä ei voitu tuomitakaan.

Vuosi sitten evakkovaelluksella Virolahdella. Lähetin sieltä itselleni kortin.

Luova tauko tarkoittaa minun kohdallani yleensä ankaraa ruumiillista työtä ja sen jälkeistä väsymystä. Monin tarina roikkuu ajatusteni reunalla, mutta elämä vaatii minulta aivan muuta. Aidan karsinta ja leikkaus on pahasti kesken. Lauantaina yllätin taas itseni käsittelemässä vauhdilla aitaa ja tekemällä lisää isoja oksakasoja entisten, alkuviikosta tekemieni lisäksi. Onneksi minulla oli apua oksien kokoamisessa peräkärryyn ja niiden kuljettamisessa pois. Piikkiaita herättää oudon ”himon” jatkaa uupumukseen saakka. Koska olen hoitanut aitaa vuosikausia, en saa edes piikkejä ihooni, toisin kuin apulaiset.  Samanlainen onnistumisen tunne syntyy ruumiillisen työn tuloksista kuin myös henkisissä töissä, kunhan vain niihin saa keskittyä rauhassa.

Evakkovaellustaipaleelta 19.7.2014.

Tänä aamuna varhain suoraan aamiaispöydästä ryntäsin ikkunan pesuun ja sainkin pestyä kaksi etupihan puoleista pientä ikkunaa. Mutta niitähän riittää, pesesemättä on vielä pieniä ikkunoita neljä ja isoja kolme. Toki ruumiillinen puurtaminen saa aikaiseksi hyvän mielen, mutta usein myös väsymyksen. Loppujen lopuksi se työ ei sitten edes oikein näy missään. Viime viikon ja viikonlopun aikana on tullut tehtyä paljon muutakin. Jos viime kesänä kiertelimme eri paikoissa, tapahtumissa ja näyttelyissä, niin tänä kesänä paiskotaan töitä.

Kuinka rakastankaan viljapeltoja!!

Talon myynti jatkunee myös tällä viikolla, joten tasaista kirjoitusrauhaa ei ole odotettavissa. Onhan se kyllä niinkin, että asetamme itse itsellemme suorituspaineita koskee asia sitten luovaa työtä tai kotitöitä.. Kukaan muu ei meitä edes muista saati huomaa työtämme. Vaikka pesisin ikkunat vasta syksyllä tai ensi vuonna, kukaan ei huomaa. Vaikka jättäisin lopun aitaa karsimatta ja siistimättä, ketään ei kiinnostaisi. Mutta….

Jatkan luovaa taukoani ja yritän joku päivä tällä viikolla ottaa vaihteeksi kulttuurikylvyn, käydä vaikkapa Helsingissä kyllästyttämässä itseni meteliin ja liikenteen pauhuun palatakseni taas tänne hiiskumattomaan hiljaisuuteen. Lentokoneetkin ovat taas siirtyneet laskussaan tai nousussaan jollekin toiselle radalle, kun en niiden ääniä kuule. Viime vuonna tähän aikaan asuin Hyrylässä kerrostalossa ja siellä kuului koko ajan ääniä, aamusta myöhään yöhön. Siksi nyt olenkin silloin tällöin oikein jäänyt kuuntelemaan tämän alueen hiljaisuutta. Keskellä kesää.

Kuva kesältä 1964 saaresta Mäntyharjulla. Minäkin olen päässyt valokuvaan, istun perässä serkkuni Annelin vieressä.

Jos nyt kuitenkin alkaisin kirjoittaa jotakin lyhyempää tekstiä. Rippikoulukirjoitus odottaa myös paneutumistani. Eilen skannasin kasan 1962-1963 ottamiani valokuvia ja näin niissä monta aihetta palata yli 50 vuoden taakse. Entä matkakuvat ja äänitykset Karjalan matkalta, en ole vieläkään valmis ottamaan niitä käsittelyyn. Joskus asiat vaativat etäisyyttä.

Eipä yhdestäkään kirjoituksestani tule koskaan yhdellä istumalla valmista. Tämänkin aloitin jo aamulla. Sitten tyttäreni pikkupoikineen tuli käymään.  Sen jälkeen tein ison kaalilaatikon, sen valmistuessa otin päiväunet. Söin ja jatkoin Suomen maatalouden historian lukemista. Menin pihatöihin sään sinne kutsuessa, Kitkin ison kasan rikkaruohoja ja kaivoin useita tammenpoikasia tytärtäni varten. Oikeastaan haluan tällä sanoa, että kotona oleminen on minulle riittävän suurta seikkailua,  Ei aina tarvitse lähteä maailman äärille tai kaikenmaailman kissanristiäisiin.Kun menee Facebookiin näkee, kuinka kaikkien elämä näyttää loputtoman hienolta, täynnä matkoja, vierailuja ja juhlia. Niiden rinnalla omani kalpenee arkipäiväisen tylsäksi. Sitähän se ei oikeasti ole.

Tuntuu, että jo lapsesta pitäen kasvamme siihen, että aina pitää olla toimintaa ja aktiviteettejä. Tavallinen arki on tylsistä tylsimpää. Pitkäjänteisyys on pahe. Mutta eihän se niin ole. Eiköhän tämä nyt riitä tällä kertaa!

Sellaista oli elämäni 1963 talvella: yksin hiihtelen kameran kanssa. Päivien samankaltaisuus voi olla myös rikkaus. Olen ottanut kuvan vanhan riihen luota.