Bloggarin kiirastuli

Facebookin äskettäin taas muistuttaessa vanhoista päivityksistäni, tuli mieleeni tarkistaa, mitä olen kirjoittanut blogeihini heinäkuussa 2011, siis niihin kirjoituksiini, jotka ovat ikuisiksi ajoiksi kadonneet. Koska olen huomannut, että kaikki eivät tiedä, mitä blogi tai bloggaus tarkoittaa selvennän ensin tässä asiaa. 

Tämän linkin takaa löydät Wikipedian pidemmän selityksen asiasta. Lyhyesti blogit ovat alun perin olleet eräänlaisia verkkopäiväkirjoja, mutta nykyään niiden kirjo on valtava. Ne ovat eräänlainen henkilökohtainen media. Kirjoittaja voi itse vapaasti valita oman mieliteemansa. Ilmaisia blogipalveluja tarjoaa usea eri toimija. Omaani pidän nykyisin Googlen Blogger-palvelussa.  Minulla on siellä kolme erillistä blogia ja olen avannut neljännenkin, mutta en ole ehtinyt siinä vielä julkaista mitään. Suosittelen blogien kirjoittamista kaikille muillekin.  Oman kirjoittamisen aloitin varovaisesti keväällä 2008.

Otsikon valitseminen on tärkeätä. Voin seurata lukutilastoja, joista en tietenkään näe, kuka on lukija, mutta näen lukijoiden määrät päivittäin.  Jotkut otsikot ja aiheet ovat luotaantyöntäviä. Ihmiset haluavat lukea kepeitä aiheita. Sellaisia minulta ei oikein voi odottaa, koska olen jo henkilönä liian syvällinen. Vanhat blogini alkukesästä 2012 lähtien ovat kaikki luettavissa edelleen.  Joskus huomatessani käyn korjaamassa niissä olevia virheitä.

Vanhat blogini välillä 2008 – 2012 olen tulostanut kuvineen paperille. Nyt en ole sitä tehnyt, koska bloggerista ei saa mielekkäitä tulosteita. Koska kirjoitan Wordilla ja sitten kopion tekstin blogipohjaan, raakakopiot ovat kyllä tallella. Tämä blogien kirjoittamisesta.

Julkaisen tässä uudelleen 13.7.2011 kirjoittamani blogin aivan sellaisenaan , mutta liitän siihen vähän eri valokuvat kuin aikoinaan, valinnanvaraa kun riittää!  Sen nimi oli aikanaan ”Karuun todellisuuteen…”  Nyt voisin laittaa sen nimeksi ”Bloggarin kiirastuli”. Kiirastuli kun tarkoittaa myös uskonnollisen merkityksen lisäksi tiukkaa paikkaa, ankaraa koettelemusta.  Molemmat sanat otsikossa karkottavat kyllä lukijoita, mutta kokeilen. En muutenkaan ole kovin innokkaasti mainostanut kirjoituksiani.

Rankasta kesästä 2011 on nyt neljä vuotta ja edelleen lillun tavallaan lähes samassa tilanteessa, mutta erilaisessa kuitenkin kuin silloin pääsemättä eteenpäin. Maailma rinnalla elää omaa elämäänsä. Kirjoituksessani mainitsemistani henkilöistä kaksi on tällä välin kuollut. Moni muukin lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu ihminen on lähtenyt manan maille. Sen lisäksi olen saanut kaksi uutta lastenlasta. Olen saanut uusia ystäviä ja löytänyt vanhoja uudelleen. Olen sairastunut ja toipunut.  Siitäkin opin paljon uutta ja merkityksellistä. Mihin eteenpäin sitä pitääkään mennä?  Kuljen hitaasti eteenpäin turhia huolehtimatta, jotta sielunikin pysyy perässä. Tuolloin olin kylläkin asian tajunnut, mutta paljon oppimista koettelemusten kautta oli vielä edessä.

Olen varmaan kuvannut tämän syystä, että lehden (Helsingin Sanomat) sivulla osui silmääni teksti: " Vähemmän on enemmän; kulutuksen sijasta ihmisten pitäisi enemmän keskittyä itseensä, läheisiinsä ja ympäröivään yhteisöön."

13.7.2011   Karuun todellisuuteen

Enoni Martti Ruotsista soitti minulle maanantai-iltana myöhään, kun yritin pysytellä kirjan (Huvila meren rannalla) kanssa vielä hetken hereillä. Hän oli yrittänyt jo aiemmin soittaa useaan otteeseen, mutta valitsi ilmeisesti väärin, koska yksikään puheluista ei tullut perille.  Hän oli seuraavana aamuna menossa toisen silmän kaihileikkaukseen. Toinen silmä oli leikattu jo aiemmin huhtikuun lopulla. Hän ei ehkä pääsekään Suomeen tänä kesänä.

Aiemmin päivällä keskustelin pitkään erään vanhemman rouvan kanssa, jota en ole koskaan nähnyt. Hän on ollut äärimmäisen ystävällisesti viemässä projektejani eteenpäin. Hän on puhunut valokuvakorttieni puolesta kuten myös esittänyt eteenpäin kirjoitushalukkuuttani. Hän suunnitteli jopa yhteistä Karjalan matkaa tänä kesänä, mutta se siirtyy nyt tulevaisuuteen.

Puhelut vastaanottaessani olin kaukana kotoa Savon sydämessä kahden vanhuksen seurassa, jotka leikkisästi sanoivat ottavansa minut kasvattityttärekseen. He toivoivat minun jäävän seurakseen pidemmäksi ajaksi kuin pariksi päiväksi. Toinen heistä on ex-anoppini, joka täyttää kohta 91 vuotta ja toinen hänen muutamaa vuotta nuorempi miesystävänsä. Heillä on jo kaikenlaisia kremppoja ja vanhemman muistikin harhailee. Enoni puhelun jälkeen kuulin anoppini menneen vielä keittiöön juomaan maitoa ja syömään leipää mansikkahillolla saadakseen helpommin unen päästä kiinni. Keskustelimme pitkään. Sydäntäni särki, kun hän alkoi pohtia sitä, minne he voisivat mennä yhdessä, kun eivät enää jaksa. Ja useimmiten hänestä tuntuu, että kaikki on jo liikaa. Minulla ei ollut mitään neuvoa annettavana. Aino, ex-anoppini on soitellut lähtöni jälkeen jo pariin kertaan perääni.

Jokin vetää minua näiden vanhempien ihmisten pariin. Samalla moni asia kaihertaa mieltäni ja tunnen itseni riittämättömäksi.  Ihmiset tekevät vapaaehtoistyötä, osallistuvat moneen, mutta muistavatko he omia vanhuksiaan?  Toki minäkin voin olla heidän kanssaan vain olemalla oikeasti läsnä, kuunnella, myötäelää ja ottaa heidät todesta. Hekin kuuntelevat mielellään minun kertomuksiani. En halua paeta vanhoja ihmisiä kuten useimmat tuntuvat tekevän. Vaikka muisti ei enää toimi samalla tavalla kuin nuorempana ja vaikka joku saattaa olla juuttunut tiettyihin toistuviin pakkorutiineihin sanoissa tai teoissa, he ovat kuitenkin pohjimmiltaan edelleen samoja fiksuja ihmisiä kuin aikoinaan täysissä voimissaan. Usein he jopa ymmärtävät puutteensa kuten muistinsa harhailun. Nämäkin minun rakkaat vanhukseni touhusivat koko päivän, itse asiassa he tekivät enemmän kuin minä ”nörtti” teen yhtenä päivänä. He tekivät ruokaa, tiskasivat, siivosivat ohimennen, lämmittivät saunaa, kastelivat puutarhaa, kävivät kaupassa, lukivat, kuuntelivat uutisia radiosta ja televisiosta. He jopa irrottivat ja hautasivat talon aitaan juuttuneen ja kuolleen harakan, kun minä en tohtinut sitä tehdä. Päivät siellä kuluivat verkkaisesti, omituista kyllä jopa hitaammin. Ehkä aika armahtaa heitä ja antaa heidän nauttia hetken pitempään tämän maailman kauneudesta, siitä, joka minullekin on niin äärettömän tärkeätä.

Viime vuonna kävin auttamassa anoppiani hänen täyttäessään 90 vuotta. Silloin en ehtinyt touhutessani tarjoilun kanssa ottaa kuvia kovin paljon, mutta nyt olin kamerani kanssa joka tilanteessa mukana. Onneksi se ei häirinnyt heitä, he tuntuivat jopa pitävän siitä. Ehkä he halusivat sillä ilahduttaa minua.

Karu todellisuus iskee siis vastaan joka puolella. Me kaikki vanhenemme. Toiset ovat jo minua nuorempina vanhuksia, toiset saavat elää pitkään terveinä ja mieli kirkkaana. Kun olemme yli 90 tai ehkä yli 100-vuotiaita, saattaa olla niin, ettei lähellämme ole ketään, joka muistaa samat asiat. Kaikki ovat lähteneet. Tästäkin puhuimme.

Oma karu todellisuuteni on toisenlainen, mutta edelleen jatkuva hidas kidutus. Kestän sen kuitenkin, koska tiedän, että se tekee minusta vahvan ja terveen ja johdattaa uuden tiedon lähteelle. Mietin siinä myös sitä, miten olen muulla tavalla alkanut varustautua vanhuuteen. Huomaan, että minulle on ollut tärkeintä pitää huolta mielestäni, hoitaa terveyttäni lisäravinteilla/vitamiineilla, harrastaa liikuntaa, poistaa kaikki turhat rutiinit, avartaa maailmaani ulospäin, mutta samalla etsiä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta tasapainottamaan ja tuomaan mielelle rauhaa.  Ja elää edelleen sitä kiireetöntä elämää katsellen vaikkapa, kuinka puun lehti avaa silmunsa, kukoistaa, kuihtuu ja lopuksi syksyn tullen putoaa maahan.  Siinä minulle on vielä opettelemista.