Usein ajattelen: jospa nyt aloittaisin kirjoittaa,
kun olen riittävästi ahkeroinut puutarhassa. Eihän se työskentely näy siellä
missään. Se on ihan sama, jos siivoaa tai pesee ikkunat, kukaan ei sitä
kuitenkaan huomaa kysyttäessä. Lähes
kaikki naisten työ on juuri sellaista, näkymätöntä ja hiljaista. Mutta jollei
sitä ole, tekemättömyys alkaa jollakin aikavälillä näkyä. En jää pohtimaan
tuollaisia turhia asioita. Olen sanonut itselleni tekeväni sen, minkä jaksan ja ehdin ja olla stressaamatta itseäni liikaa. Stressaamisen vaihtoehdon olen jo kokenut.
29.11.2014 tullessani siunaustilaisuudesta Tuusulanjärven sumuisessa maisemassa. |
Kitkiessäni kukkamaata, olin yhtäkkiä
ajatuksissani lapsuuden kodissani, jossa äiti ahersi koko ajan.
Tapasin tällä viikolla ystäväni vuosien takaa. Keskustelimme lakkaamatta kaksi päivää ja vierailimme yhdessä Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius-näyttelyssä ja heti sen perään Ainolassa. Aino Sibeliuksen elämä herätti paljon ajatuksia, jotka toivat oman lapsuudenajan mieleen. Miten kotona elettiin, mitä syötiin, puutarha.
Ystäväni eli lapsuutensa kaupungissa ja minä maalla. Vielä 1950-luvulla kaupunki- ja
maalaiselämä poikkesivat paljon toisistaan. Maalla oli melkein pakko
olla kesäisin puutarha, jonka satoa sitten säilöttiin talven varalle. Umpionti
oli yksi säilömismenetelmä. Marjat keitettiin hilloiksi ja mehuiksi. Suolausta
ja hapatusta käytettiin myös. Kellari oli perunakuopan lisäksi melkein ainoa
säilytyspaikka. Jääkaappi tuli meille vasta joskus 1950-luvun loppupuolella.
Pitääpä tarkistaa valokuvista, näkyykö sitä jossakin. Pakastimen saimme
käyttöömme vasta 1960-luvun alkupuolella. Navetalla oli kylmähuone, jota varten
talvisin haettiin lammesta jäätä, joita säilytettiin omassa syvässä
kellarissaan sahanpurujen seassa. Omien lehmien maito ja kerma säilytettiin
siellä. En muista edes, milloin saimme sähkölieden ja viemärin. Sisävessaa siellä ei koskaan ollut.
Kaupungissa asiat olivatkin toisin. Ruoka haettiin
kaupasta tai maalta. Jääkaapit ja pakastimet saattoivat olla kaupunkikodeissa jo aiemmin käytössä. Perheen äitien elämä oli huomattavasti helpompaa. Jos äiti
kävi töissä, perheessä oli usein palvelija.
1980-luku |
Joskus aikoinaan kinastelin viime syksynä kuolleen anoppini kanssa, kun
hän ihmetteli Suomessa ollessaan (niihin aikoihin hän asui talvet USA:ssa), miksi en ehdi tehdä kotona niin paljon kuin
olisi pitänyt, vaikka lauantait olivat vapaat. Suutahdin ja aloin kysellä
häneltä, miten hänen aikanaan asiat olivat. Hänen perheensä asui kaupungissa,
hän kävi töissä ja perheessä oli palvelija. Minulla oli sitävastoin 1980-luvulla
aikaa vievä työmatka, lapset ja perheen kokonaishoito. Töissä oli kiirettä ja
paljon ylitöitä, viikonloppuna piti toipua rästiin jääneiden kotitöiden
lisäksi. Tänä päivänä taitaa olla toisaalta vielä paljon hurjempaa, vaikka
monet asiat ovat helpottuneet.
Ex-anoppini saapui usein kesän alkaessa
poikansa kotiin ja otti talouden haltuunsa. Saatoin vähän vastustaa, mutta loppujen lopuksi luovutin. Minäkin saatoin tulla töistä
valmiiseen ruokapöytään. Hän leipoi ihania viinereitä. Se oli mukavaa aikaa
silloiselle perheelleni, vaikka 1980-luvun arki on lähes häipynyt mielestäni
lukuun ottamatta matkoja ja muita kohokohtia. Tuollaista aikaa sanotaan elämän
ruuhkavuosiksi.
Metsässä 1981 |
Nykyään setvin kaikkien ihmisten kanssa sukujuttuja. Ne
ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, vaikka unohdankin useat keskustelut. Olisi
aiheellista tehdä koko ajan muistiinpanoja, koska sama asia saattaa joskus
myöhemmin pulpahtaa esiin aivan eri yhteydessä. Ex-mieheni mainitsi äskettäin puhuessani
hänen kanssaan puhelimessa, että heillä on tulossa sukukokous. Edellä
mainitsemani anoppini kuului siihen sukuun, Pulliaisiin Rautalammilta. Minulla
ei tietenkään ole siihen sukuun muuta yhteyttä kuin, että poikani on isänsä
kautta suvun jäsen.
Suvun sukututkija, anoppini serkku Hilja
Pulliainen lienee jo täyttänyt 90 vuotta, koska Sukuviesti-lehden numerossa 1.
2012 hänestä kirjoitetussa artikkelissa hän oli vielä 88-vuotias. Artikkelin
otsikko on Hilja Pulliainen omintakeinen
sukujäämistön vaalija. Hänestä
löytyy netin kautta tietoa Vehviläisten
sukuseuran sivuilta, aika pitkälti sama artikkeli kuin lehdessä, koska molemmat on
kirjoittanut Risto Vehviläinen. Hänetkin satun muistamaan entisenä naapurina.
31.7.2010. |
Tapasin Hilja Pulliaisen ainoan kerran kesällä
2010 ex-anoppini juhliessa 90-vuotispäiviään Sulkavalla. Ilahduin kovasti hänen
tapaamisestaan ja hän kutsuikin minut käymään Kuopiossa. Mutta kaikkea ei voi
toteuttaa.
Omintakeinen tarkoittaa mielestäni myös kunnioitettavaa.
Tällaisesta sukututkijasta moni voisi ottaa mallia. Sukuviesti-lehdessä on kuva
hänen hautakirjastaan, johon hän on koonnut tiedot edesmenneistä suvun
jäsenistä, kuvan henkilöstä, tämän kuolinilmoituksen, valokuvan haudasta ja
mahdollisesti kartan haudalle. Eila
Ortaneella s. Sirkiä Turussa oli myös mappi, johon hän oli kerännyt
kuolinilmoituksia. Oman vuosien mittaan keräämäni ja vanhempieni jäämistöstä
pelastamani ovat vielä isona kasana muovitaskussa.
Monta muutakin asiaa odottaa paneutumistani.
Arkistot vain kasvavat, mutta vaatisivat ehdottomasti myös enemmän järjestelyä.
Aineistoa kertyy siis koko ajan lisää. Kesä on erityisen vilkasta aikaa, koska
silloin tapaan eniten ihmisiä. Tietotekniikka on toki avuksi. Hitaasti hyvää
kehittyy tai sitten ei.
Kesä kun on myös erityisen vilkasta aikaa
puutarhassa. Muutkin tekemättömät työt kalvavat ja rasittavat vieden aikaa
tärkeämmiksi tulleilta asioilta. Tänään revimme tonttia ympäröivän ojan jättipalsamit ,
jotka ovat siihen viimevuosina levinneet jostakin tien toiselta puolelta. Viime
vuonna jäi hävitys remontin takia tekemättä, joten nyt ne olivat oikein
kunnolla levinneet. Ne ovat herkullisen isoja ja ovat helposti vedettävissä
juurineen pois. Hurmehappomarja-aidanteen raosta ne ovat yrittäneet hiipiä myös
pihamaalle. Nyt ne kuivuvat siinä tien reunalla ja odottavat, että vien ne
siitä jonnekin. Osalla oli niin kauniit vaaleanpunaiset kukat, että oli ihan sääli
niitä hävittää. Jos ne olisivat olleet lupiineja, mitä olisin silloin
ajatellut? Enpä tohdi sitä edes ajatella.
Aidanteen leikkaamiseen ja harventamiseen jouduin
siinä samalla, koska sekin työ on pari vuotta jäänyt tekemättä. Jatkan sitä pikku hiljaa ensi viikon kuluessa.
Kaksisataa piikikästä pensasta on kasvanut valtavan korkeaksi. En koskaan ole
yhden kesän aikana saanut sitä kokonaan käsiteltyä. Pihaa ympäröi kaksisataa
pensasta. Asun pihametsässä!! Jos olet kiinnostunut, niin täältä voit katsoa pihakuvia
vuosien varrelta.
On vaan sääli, että pihalla tekemäni työ oikein
näy missään. Mutta niinhän kaikki naisen työ on itsestään selvää. Ja oikeastaan
minun ei pitäisi edes näistä asioista edes kirjoittaa vaan viilettää jo
tulevaisuuteen.
Viime viikonlopun vietin Karjalan kannaksella.
Kuvasin taas paljon, mutta en vielä edes ole kehdannut kunnolla katsella
runsasta kuvasaalista. Puran matkaa pikkuhiljaa, aihe kerrallaan. Kun olen
valmis, tuloksia ehkä syntyy. Ihmiset
lataavat runsaasti kuvia Facebookiin, ihailen heidän pysymistään tässä ajassa,
hetkessä, sen jo huomenna unohtaen. Itse laahustan hitain askelin perässä. Yritän aina pysytellä sieluni tahdissa. Se on
vähän häiriintynyt liian levottomasta elämästä (talon esittelyt, keskeneräiset
työt). Mutta aika aikaa kutakin. Nyt on tämä aika, huomenna toinen.
29.11.2014 |
Kirjoittamisen lomassa en voinut olla muistelematta
viime syksyä, ex-anoppini kuolemaa ja siunausta marraskuussa. Siksi tähän
liittämäni kuvat ovatkin osittain siltä päivältä. Olen myös vähän kerrallaan kerännyt kuvia hänestä omaan kansioonsa. On surullista, kun elämämme ihmiset vähitellen poistuvat. Milloin ikävä tulee pohjattomaksi?
Hei Merja, olen sattumalta löytänyt blogisi hakusanoilla Kuolemajärvi ja Karjalaisten kylä, Äitini oli kotoisin Karjalaisten kylästä, o.s. Kukko. Eila Ortaneen aiemmin blogissa olleessa vihossa oli tätieni ja enoni kuolinilmoituksia (Karhilahti). Hyvä ystäväni Seija on Eila Ortaneen sisarentytär. Mielenkiinnolla olen lukenut blogiasi ja kertomuksia Karjalasta. Itse olen ainoastaan kerran käynyt äitini synnynseuduilla.
VastaaPoistaTerveisin Marketta Korte Kaarinasta
Hei Marketta,
PoistaKiitos viestistäsi. Vastaan sinulle erikseen sähköpostilla.
terveisin Merja
No, enhän voikaan vastata, koska minulla ei ole sinun sähköpostiosoitettasi. Mukava tutustua näinkin. Minun osoitteeni on merja.kalenius@elisanet.fi. Voit kirjoittaa siihen lisää tietoja, sillä olen kiitollinen kaikista sukuihimme liittyvistä tiedoista. Nuo kaksi tätiäsi ovat itse asiassa olleet oman äitini pikkuserkkuja. Yhdistäviä sukuja ovat Kirjoset, Riskit ja tietysti Kukot. He ovat minun tiedossani ja sukututkimuksessani, koska ovat syntyneet ennen 1915. Muista sisaruksista kuten äidistäsi ja enostasi ei minulla ole tietoja. Seijan olen joskus tavannutkin. Milloin olet käynyt Karjalaisissa ja millaisia muistoja sinulla on? Ystävällisin terveisin, Merja
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista