Historiaa,
myös paikallishistoriaa on paljon kirjoitettu merkkihenkilöiden kautta. Muut
ihmiset mainitaan ehkä yleisesti kuin vaikkapa maininnalla, että onhan siellä ollut
mukana naisiakin. Selailin taas äskettäin
Kansalliskirjaston
digitaalista sanomalehtiarkistoa,
kun olin poikkeamassa sinne ihan oikeasti viime viikon perjantaina aikomuksena
selailla hetken aikaa uudempia lehtiä. On uskomatonta, että kotikoneilta
pääsemme vain 1911 lehtiin saakka. Tekijänoikeudet estävät uudempien vapaan
käytön, mikä tuntuu pöyristyttävältä suurentelulta. (kirjoittajan kommentti 12.10.2017: sanomalehtiarkistoa pääsee nykyään selaamaan vuoden 1929 loppuun saakka)
Tässä kohtaa Tammikossa lienee se pelastuasema ollut. Kuva vuodelta 2004. |
Lehtien
artikkelit antavat kuvan sen ajan ihmisten elämästä. Olen vuosien mittaan
selannut lehtiä paljonkin ja ottanut sivuista kopiota tulevan varalle. Aiheita sattuu vain olemaan niin mahdottoman
paljon, että olen vain harvoin kirjoittanut jostakin sieltä löytämästäni.
Nykyisin palvelussa voi tehdä lehtileikkeitä ja tallentaa ne järjestelmään
kaikkien muidenkin käytettäväksi. Se on hieno parannus siihen tuskalliseen oman
leikkeen tekemiseen ja sen printtaamiseen. Niitä voi sitten jakaa muuallakin kunkin oman
tarpeen mukaan.
Yhden
parannuksen voisivat sinne tehdä lisää, koska häiritsi nyt omaa toimintaani. Kirjaudun palveluun joko Google+-tunnuksella
tai Facebook-tunnuksella. Leikkeet
kirjautuvat sitten kirjautumistunnuksen mukaan enkä toiselle sisään mennessäni
näe toisella kirjaamiani leikkeitä.
Äitini ja nuorin siskonsa Kerttu Viipurissa 1997. |
Emme
voi vielä tietää, miten historiantutkimus jatkossa noteeraa pienet ihmiset ja
naiset. On toki selvää, että kaikkia
henkilöitä ei voi huomioita kirjoitettaessa historiaa, mutta me innokkaat
harrastelijat löydämme tänä päivänä omat tiemme puikkelehtia ja
mahdollisuutemme hyödyntää historiantutkimusta.
Ihmisten
yhteydet toisiinsa kiinnostavat minua erityisesti. Tämä saattaa johtua siitä,
että karjalainen äitini eli muualla kuin oman heimonsa keskuudessa. Tunsimme oman sukumme, mutta jäimme
kaukaisemman suvun ja muiden hänen kotikylänsä ja sukunsa ihmisten
ulkopuolelle. Äidillä niitä suhteita
kylläkin oli, mutta hän ei aina ottanut meitä lapsia niihin mukaan. Emme olisi ehkä
olleet edes kiinnostuneita. Toisaalta maalaistalon emännän työ ja viisi lasta
olivat aikamoinen paketti sekin.
Se
kaikki tai pieni osa kaikesta on nyt sitten näkyvissä näissä minun
blogijutuissani ja loputtomassa keräilyssäni. Viime kesänä perustin Juuret
Kuolemajärvellä-ryhmän Facebookiin, jossa on nyt 265 jäsentä. Se on yksi tapa
yrittää jäljittää mennyttä aikaa ja sen ajan yhteyksiä. Huomaan myös siellä
olevani tavallaan ulkopuolinen, kun monella kuolemajärvisen jälkeläisellä on
läheiset yhteydet muihin sukuihin ja ihmisiin. Voihan olla, että monella muullakin
on sama tunne. Löydämme varmaan kaukaisten
sukulaisuuksien ja paikan kautta paljon yhteistä. Siitäkin voisimme itse asiassa keskustella. Sellaisen keskustelun voisin virittää jopa
serkkujeni kanssa. Olisiko heillä aikaa ja kiinnostusta? Osa heistä on varmaan
ollut paljon enemmän kuin minä yhteydessä karjalaisiin juuriinsa.
Monta
kertaa mieleeni tulee vielä nytkin, että olisi pitänyt päästä jo aiemmin mukaan
toimintaan. Kysyisin mielelläni nyt
äidiltäni, miksi hän ei pyytänyt minua useammin lähtemään kanssaan jonnekin rientoihin.
Hän ehkä vastaisi pyytäneensä, mutta minulla ei ollut koskaan aikaa. Niinhän se
taitaa ollakin. Sain sentään käydä hänen
kanssaan pari kertaa Kuolemajärvellä.
Pitää
olla tyytyväinen niihin omiin pieniin tekoihinsa. Mutta kun työmaata on niin
paljon.. Ehkä on paras vain jatkaa niillä omilla pienillä teoilla. Onhan
tässä kymmenen vuoden aikana kertynyt jo tietoa ja taitoa palapeliä rakennellessa.
Digitaalinen
sanomalehtiarkisto, lehtileikkeen kautta historiaan
Tällä
kertaa sanomalehtiarkistossa ollessani osuin taas kerran äitini kotikylän
Kuolemajärven Seivästön kylän kalastajien avustusseuran kokoukseen. Viipurissa ilmestyvä Karjala-lehti käsitteli lauvantaina 14 päivänä toukokuuta 1910 ilmestyneessä
numerossaan 109 kokousta erityisen seikkaperäisesti. Koska artikkelissa
mainittiin kolme läheistä sukulaistani, otankin sen nyt tässä käsittelyyn. Loppukommenttina nimittäin mainittiin, että
seurassa oli jäseniä yhteensä 187 jäsentä, joista 7 pysyväistä ja 180
vuosijäsentä. Mukana toiminnassa oli vain neljä naisjäsentä, joten ” siinä
suhteessa on paljon toivomisen varaa, sillä onhan naisten VELVOLLISUUS ryhtyä
kaikkeen siihen työhön, jota tehdään rakkaudesta omaistemme ja läheistemme
hyväksi:”
Raili
Taberman on kirjoittanut tästä seurasta mainiossa Seivästön kyläkirjassa
luvussa 10. Yhdistyksiä (alkaen s. 159). Se kertoo seuran historiasta aina
siihen saakka, kun kylä jouduttiin jättämään. En ole historioitsija, joten kirjoitan omiani
ja vähän toisesta näkökulmasta. Seivästön kirjassa mainitaan vain joitakin
merkkihenkilöitä, vaikka avustusseuran toiminnassa oli mukana paljon muitakin.
Pienen ihmisen historia on totta tosiaan sirpaleiden kokoamista ja palapelin
rakentamista., enemmän kuin yleinen historia.
Lähden
useimmiten sukututkimuksen näkökulmasta. Seivästön kalastajien avustusseuran
johdossa oli tuolloin H. Spännär. Kun
käännän sen suomen kielelle ja millä henkilö on muissa lähteissä, hän on Herman
Pännäri. Hänen puolisonsa mainitaan lehdessä rahastonhoitajana nimellä Mimmi
Spännär = Vilhelmiina Pännäri. Seivästön
kyläkirjan s. 81 - 82 mukaan heillä oli kauppa ja koti etukylässä komeassa
talossa (kuva kirjassa), jonka he rakensivat kylään kuivalle ahomaalle tultuaan
paikkakunnalle Pietarista vuosisadan lopulla.
Herman
oli alun perin lähtöisin Uudenkirkon Sortavalan kylästä ja Vilhelmiina
Pirkanmaalta eli Hämeestä, Virroilta. Heidän historiaansa käydään kyläkirjassa
läpi melko tarkkaan. Mielenkiintoista on myös, että tämä Vilhelmiina avioitui
kolmannen kerran tämän toisen miehensä Hermanin kuoltua. Ensimmäinen mies oli ollut
uusikirkkolainen Tiitus Lempiäinen Pietarin aikoina ja kolmas oli kymmenisen
vuotta nuorempi Salomon Sipretinpoika
(Sigfrid) Ranki, jonka mainitaan olleen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja.
Hän on minun sukuselvityksessäni, kun jostakin kumman oikusta olen seurannut
jotakin suvun sivuhaaraa.
Karjala-lehden
artikkelin mukaan seuran muita toimijoita olivat seuraavat henkilöt:
Theodor
Sarlin (opettaja), kirjuri, Kaapre Ranki, Nikodemus Sirkiä, Salamon Rusi ja
Jooseppi Ranki. Tilintarkastajina toimivat
kapteeni U. Letvison ? ja Abram Sirkiä. Jooseppi Sirkiä toimi Muurilan, Salomon Kukko
Lautarannan, Nikodemus Sirkiä Tammikon, H. Spännär Seivästön , Salomon Wäisänen
Rötöniemen? ja Ville Reheman ? Sortavalan, Jooseppi Tetri Vitikkalan
pelastusasemien hoitajina. Jäänrepeämien tarkastajina olivat kuluvana talvena
olleet Salomon Rusi ja Salomon Wäisänen.
Äitini
kotipaikan Tammikon pelastusasema oli rakennettu edellisenä vuonna (1909). Tammikon pelastusasema lienee ollut siinä
poukamassa, jonne matkoillamme olemme aina tulleet eväitä syömään.
Edellinen
talvi oli ollut valtavan vaikea jäätilanteen vuoksi. Liitän tähän kuvan Helsingin Sanomien
artikkelista 26.3.2010, koska siinä kerrotaan mm. kuinka maaliskuussa 1910
valtava jäälautta murtui irti rannasta ja lähti ajelehtimaan avomerelle. Jäälautalle jäi mm. Uudenkirkon
rannikkokyläin kalastajia pyydyksineen. Suuriruhtinaskunnan virka- ja
pelastuskoneisto lähti ripeästi toimimaan.
Jäänmurtaja Tarmo osallistui pelastustöihin vaikeassa säässä. Loppujen
lopuksi kaikki kalastajat saatiin pelastettua. Oma sanomalehtiarkistoni
aktivoitui tässä mukavasti.
Sama
aihetta uutisoitiin lyhyemmin myös Viipurin Sanomien 18.5.1910 numerossa 56. Noista
mainituista henkilöistä on kolme lähisukulaistani. Kokouksessa erovuoroisen
Nikodemus Sirkiän tilalle valittiin Tammikosta Abram Sirkiä, joka oli
ilmeisesti ollut tilintarkastaja, koska toiseksi tilintarkastajaksi hänen
tilalleen valittiin nyt Herman Kipinoinen.
Käsittelen
tässä muutamaa noista jutussa mainituista henkilöistä, koska minulla on jokin
yhteys heihin olemassa.
Tähän hätään en löytänyt muuta valokuaa Helmin isästä kuin kuvan meistä ja hän välissämme Helmin maalauksena. |
Nikodemus
Abrahaminpoika Sirkiä (1879 – 1923)
Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä oli isoisäni Abraham
Abrahaminpoika Sirkiän vanhin veli.
Vasta äitini kuoltua, kun aloin tutkia aiempaa sukua tarkemmin, sieltä
putkahti esiin Nikodemus , joka syntyi
6.4.1879 vanhempiensa Abraham Joosepinpoika Sirkiän ja Eeva
Taavetintytär Kirjosen neljäntenä lapsena.
Vanhemmat olivat avioituneet 24.9.1871. Nikodemusta ennen oli syntynyt
kolme tytärtä: vanhin Helena syntyi 1872, seuraava 1874, mutta kuoli muutaman
päivän ikäisenä ja Karoliina 1876.
Nikodemus kastettiin 11.4.1879 silloisen pitäjän kirkkoherran Gustaf Adolf Siveniuksen toimesta. Kummeina olivat Simon ja David Pentikäinen sekä Katriina Kirjonen.
Nikodemus kastettiin 11.4.1879 silloisen pitäjän kirkkoherran Gustaf Adolf Siveniuksen toimesta. Kummeina olivat Simon ja David Pentikäinen sekä Katriina Kirjonen.
Kummien
kautta saattaa selvitä muutakin perheen yhteyksistä, sellaista, mitä ei ole
aiemmin osannut ottaa edes huomioon. Katriina Kirjonen on ollut Eeva Kirjosen kaksi
vuotta vanhempi sisko (s. 1848), Hän oli mennyt naimisiin Tahvo Erkinpoika
Kukon kanssa ja asui Karjalaisten kylän Lautarannassa.
Kylässä oli toinenkin sukua oleva Katriina tai Katariina Kirjonen s. 1823, joka puolestaan oli avioitunut Johan Antinpoika Mannosen kanssa, mutta Nikodeemuksen syntyessä hän oli jo edellisenä vuonna kuollut hivutustautiin, joksi usein keuhkotautia kutsuttiin.
Kylässä oli toinenkin sukua oleva Katriina tai Katariina Kirjonen s. 1823, joka puolestaan oli avioitunut Johan Antinpoika Mannosen kanssa, mutta Nikodeemuksen syntyessä hän oli jo edellisenä vuonna kuollut hivutustautiin, joksi usein keuhkotautia kutsuttiin.
Lähdin
etsimään Simo ja Taavetti Pentikäistä heitä kuitenkaan löytämättä tai en voinut
olla varma löydöistäni. Sekaannuin perin
pohjin tutkimaan Pentikäisen suvun ja Karjalaisten kylän vyyhtiä. Olin taas kesken kaiken syvällä sukututkimuksen
syövereissä. Joka tapauksessa
Pentikäisiä oli Karjalaisten kylässä jo 1700-luvun puolivälistä saakka. En
kuitenkaan ole tutkinut heitä paitsi siinä yhteydessä, että ovat sekaantuneet
Karjalaisten kylän sukuihin. Mitä nyt vähän on ryöpsähtänyt yli laitojen.
Helmin ja minun ensimmäinen tapaamisen Kaarina Nurmisen luona Helsingissä 15.10.2005. Juttua riitti aamuun saakka. |
Saatan
olla kirjoittanut aiemminkin Nikodemus Sirkiän löytämisestä. Minulle tuntematon pikkuserkkuni Helmi tuli
tietoisuuteeni syksyllä 2005. Nikodemus
oli hänen isoisänsä. Helmi oli etsinyt isänpuoleista sukuaan, johon yhteydet
olivat olleet vähäisiä. Syy oli siinä, että hänen isänsä oli kuollut sodassa.
Kun tutustuimme, meistä tuli läheisiä ystäviä. Jo kesällä 2006 olimme
Kuolemajärvellä tutkimassa Tammikkoa. Helmi oli syntynyt Johanneksen Kukkolan kylässä
1932.
Äitini
ei maininnut Nikodemusta ollenkaan. Aikoinaan ja vieläkin on tapana piilottaa
kaikki ikävät asiat, lakaista ne ikään kuin maton alle ja olla puhumatta niistä
ollenkaan. Syykin selvisi, kun kävi ilmi, että Nikodemus on joutunut hoitoon
Niuvanniemen sairaalaan mielisairauden takia. Hän oli siellä myös kuollut 44 ja
puolen vuoden ikäisenä 1923. Sekin varmaan oli ollut perheelle syy pysytellä
erossa Sirkiän suvusta ja vaieta.
Kun
tuota Seivästön kalastajien avustusseuran kokousta pidettiin toukokuussa 1910,
oli Nikodemuksen Hatjalahdesta kotoisin oleva vaimo Karoliina Joosepintytär Sahari
(s. 1881) kuollut saman vuoden tammikuun lopussa. He olivat avioituneet juhannuksen 1903 tienoilla,
samana vuonna, kun isä Abraham Joosepinpoika Sirkiä oli kuollut maaliskuussa
alle 54 vuoden iässä keuhkokuumeeseen. Helmin isä Vilho syntyi 31.7.1904 ja toinen
poika Emil toukokuussa 1907, mutta kuoli vain päivän ikäisenä. Suru seurasi toista, kuten usein tuohon
aikaan. Karoliina kuoli vain
28-vuotiaana 30.1.1910. Vilho menetti äitinsä vain 6-vuotiaana. Nikodemus-isä sekosi lopullisesti.
Tuntuu
pahalta, surulliselta, raskaalta, kun ajattelen orvoksi jäänyttä poikaa. Missä
Vilho vietti lapsuutensa? Hän saattoi
asua Nikodemuksen vanhemman sisaren Karoliinan perheen luona Hatjalahden
kylässä. Karoliina oli mennyt naimisiin syksyllä 1895 Nikodemuksen vaimon
Karoliinan veljen Abraham Joosepinpoika Saharin kanssa. Puolisot olivat toistensa pikkuserkkuja.
Heidän äitinsä molemmat sukunimeltään
Kirjosia, olivat serkuksia. Muistan äitini puhuneen tästä erikoisesta
tapauksesta, kun sisarukset Karoliina ja Abraham naivat toiset sisarukset
Nikodemuksen ja Karoliinan.
Viipurin
läänin henkikirjoissa 1910 ja 1915
Nikodemuksen kohdalle on merkitty mielisairas.
Asia lienee ollut arka paikka sukulaisille, koska siitä ei ole puhuttu.
Äitini jätti hänet myös mainitsematta, vaikka varmasti tiesi asiasta. Kirjasin
ylös hänen sanoneen, että perheen vanha talo, joka oli myös hänen
syntymäkotinsa, jäi vanhimmalle pojalle. Siinä olikin sitten minulla
ihmettelemistä, kun talossa asunut Taavetti olikin perheen nuorin lapsi.
Hän
mainitsi myös, että talon osan hirret myytiin Seivästölle. Siitä päättelin
myöhemmin, että Nikodemuksen sairaalahoitoon toimittaminen maksoi. Niuvanniemen
sairaala Kuopiossa on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva psykiatrinen
sairaala. Se perustettiin 1885 ja täytti 2010 jo 125 vuotta. Täältä löytyy pieni pätkä
sairaalan historiaa. Googlaamalla löydän
myös tiedon, että merkkipäivän kunniaksi sairaalasta on julkaistu kaksiosainen
historiateos, jonka on kirjoittanut Kaija Vuorio. Maininta ja selostus teoksesta löytyy Ritva-
Annikin blogista, jonne linkki tässä.
Sieltä käy myös ilmi, että sairaala on vielä 1910-luvulla toiminut eri nimellä
ollen joko Fagernäs centralstalt för sinnesjuka tai Niuvanniemen keskuslaitos muuttuen vasta
1932 Niuvanniemen sairaalaksi. Sittemmin siitä on tullut myös
oikeuspsykiatrinen sairaala. Täältä
löytyy myös tietoa aiheesta mm. kerrotaan eri hoitokeinoista.
Aihe
on minulle ja varmaan monelle lukijalleni täysin vieras. Siksi haluaisin
mielelläni tutustua tuon historiateoksen ensimmäiseen osaan.
Vilho-poika
avioitui sitten joskus 1920-luvulla Emma Aleksanterintytär Puusan kanssa ja he
saivat yhdessä viisi lasta, jotka kaikki ovat jatkaneet sukua. Joulukuussa 1939 perhe lähti evakkoon.
Sotamies Vilho Nikodemuksenpoika Sirkiä kaatui 31.8.1941 Viipurin
maalaiskunnassa (8./JR 4). Hänet haudattiin Johanneksen kirkkomaahan. Nuorin
lapsista syntyi isänsä kuoleman jälkeen perheen ollessa vielä evakossa.
Helmi
on yrittänyt tavoittaa isäänsä maalaamalla hänestä kuvia valokuvan
perusteella. Sirkiäläiset olivat kyllä
tietoisia tästä perheestä, koska kaksi enoani oli käynyt vierailulla heidän
luonaan. Jäljelle jäi valokuva tai kaksi.
Abraham Sirkiä vaimonsa Aino haudalla 1959. |
Abraham
Abrahaminpoika Sirkiä (1887 – 1970)
Olen
sivunnut isovanhempiani jo moneen otteeseen. Täällä
kirjoitin Margareta Kamparista, joka oli isoisäni Abrahamin isän Abraham
Joosepinpoika Sirkiän isoäiti. Täällä heinäkuun 16 päivänä 2014 kirjoittamassani
blogissa on myös aiheesta. Joskus vain tulee aika, että yksityiskohtiin tarkentaminen alkaa.
Abraham,
isoisäni, syntyi 25.9.1887 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa
vanhempiensa seitsemäntenä lapsena.
Häntä ennen olivat syntyneet Helena, Maria (kuollut), Karoliina, Nikodemus,
Jooseppi ja Maria. Hänen jälkeensä
syntyi vielä kolme lasta, joista yksi kuoli heti synnyttyään ja nuorin
15.5.1895 syntynyt Loviisa kuoli alle 4-vuotiaana tuhkarokkoon helmikuussa
1899.
Abraham
avioitui Aino Väisäsen kanssa 11.7.1909 ja ensimmäinen lapsi Lempi syntyi 1913.
Seuraava olikin jo äitini, joka syntyi keväällä 1915. Lapsia siunaantui
sittemmin iso liuta, yhteensä 13 kappaletta, joista kaksi kuoli pikkulapsina.
Joku serkuistani saattaa tietää isovanhempiemme menneestä elämästä enemmän kuin minä. Sydäntäni särkee, etten koskaan lapsena heidän vielä eläessään ymmärtänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysellä asioita heidän elämästään Karjalassa. Täytyy sanoa, että se tuntui olevan asia, josta ei yksinkertaisesti puhuttu. Elettiin sitä elämää, mihin oli jouduttu, kun oma koti oli kesällä 1944 lopullisesti jätetty. Heidän elinaikanaan ei edes ollut paljon mahdollisuuksia lähteä vierailulle Neuvostoliittoon.
Abrahma ja Aino ja vanhimmat lapset Lempi ja Helmi noin 1917. |
Joku serkuistani saattaa tietää isovanhempiemme menneestä elämästä enemmän kuin minä. Sydäntäni särkee, etten koskaan lapsena heidän vielä eläessään ymmärtänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysellä asioita heidän elämästään Karjalassa. Täytyy sanoa, että se tuntui olevan asia, josta ei yksinkertaisesti puhuttu. Elettiin sitä elämää, mihin oli jouduttu, kun oma koti oli kesällä 1944 lopullisesti jätetty. Heidän elinaikanaan ei edes ollut paljon mahdollisuuksia lähteä vierailulle Neuvostoliittoon.
Äitini
kävi vanhalla kotipaikallaan ensimmäisen kerran 1977. Muut sisarukset tuskin
olivat niin innokkaita käymään siellä paitsi äitini 1924 syntynyt veli Lauri,
joka kävi siellä usein salaa esittäen venäläistä. Kun itse ensimmäisen kerran pääsin sinne
kesällä 1991 matkustin äitini. Lauri-enon ja tämän vaimon kanssa muolaalaisen
Luukan suvun bussilla. Siitä matkasta ottamani kuvat löytyvät täältä.
Täytyy
sanoa, että aika huonosti tunsin isoisääni, vaikka pikkulapsena vietin parina
kesänä viikon verran heidän luonaan Anjalan Junkkarin kylässä, missä he asuivat.
1950-luvulla he vierailivat myös usein kotonani. Täytyy myöntää, että yhteys
heihin jäi kaikesta huolimatta melko ohueksi. Minulla se tarkoittaa sitä, etten tuntenut heitä sillä tarkkuudella,
jolla olisi pitänyt. Mummo meni sunnuntaisin kovaa vauhtia kylille pitämään
pyhäkoulua lapsille ja minä kipitin perässä. Pappa (joillekin serkuistani äijä,
ukki tai vaari) oli leppoisa vanha mies. Ehkä serkuiltani saan kerättyä lisää
muistoja ja tietoa siitä, millaisia he oikeasti
olivat ja mitä ajattelivat. Siihen varmaan palaan vielä myöhemmin.
Salomon Väisänen
(1859 – n. 1915)
Äitini
puhui häntä haastatellessani vähän ristiriitaisesti Salomon Väisäsestä mainiten
hänet isoisäkseen. Kuitenkin hänen
äitinsä Aino s. 1892 on kirkonkirjoissa merkitty äpäräksi. Aino äiti oli Beata Tahvontytär Aikamies s. 1862. Ainon
syntymään liittyi jokin skandaali, johon isoisä Salomon Tahvonpoika Aikamies.
s. 1859 oli sekaantunut. Tarkalleen
asiat eivät koskaan selvinneet enkä silloin osannut vaatia niille selitystä.
Joka tapauksessa lapseton Salomon Aikamies otti sisarensa aviottoman lapsen, Ainon ottotyttärekseen.
Heidät löytää kaikki ja myös isoisäni
rippikirjasta 1900 - 1909 Seivästö 5:n kohdalta. Koska en ole tutkinut uudempia
kirjoja enkä selvittänyt asiaa sen enempää, en edes tarkalleen tiedä, missä
kohtaa he ovat Seivästöllä asuneet. Olen päätellyt paikan olevan Heinonmäki, mutta
saatan olla väärässäkin. Nimittäin
Koskelaiset, jotka 1915 henkikirjassa ovat ennen Salomonia ovat Huovin
jakokunnan alueella. Apuna minulla on
myös edellä mainitsemani Raili Tabermanin Seivästökirjassa kuvatut talojen paikat ja niissä 1939 asettuneet ihmiset.
Paljon lienee tapahtunut tällä välin. Koskelaiset olivat Beatan ja Salomonin äidin Maria Sakarintytär Koskelaisen sukua. Alue on suuri, mutta toivon saavani valaistusta joltakin aihetta paremmin tuntevalta. Arkistot ovat minulta vielä tältä osin tutkimatta kuten myös Salomon Väisäsen kohtalo. Äitini mummo Beata avioitui 1910 Uudenkirkon Himottulan kylään, jota myös Puumolaksi kutsuttiin. Aino –mummoni jäi ainoaksi ja sikäli ainutlaatuiseksi lapseksi, koska hän sai sentään yhteensä 22 lastenlasta.
En ollut paikalla, mutta paljon muuta sukua oli vuonna 1989. |
Paljon lienee tapahtunut tällä välin. Koskelaiset olivat Beatan ja Salomonin äidin Maria Sakarintytär Koskelaisen sukua. Alue on suuri, mutta toivon saavani valaistusta joltakin aihetta paremmin tuntevalta. Arkistot ovat minulta vielä tältä osin tutkimatta kuten myös Salomon Väisäsen kohtalo. Äitini mummo Beata avioitui 1910 Uudenkirkon Himottulan kylään, jota myös Puumolaksi kutsuttiin. Aino –mummoni jäi ainoaksi ja sikäli ainutlaatuiseksi lapseksi, koska hän sai sentään yhteensä 22 lastenlasta.
Salomon
Aikamies muutti nimensä 1902 Väisäseksi. Siitäkin löytyy tieto
Sanomalehtiarkiston Virallisesta lehdestä. Mummoni on antanut Kuolemajärven
historia-teokseen osan sivulla 344 olevista tiedoista, jossa kerrotaan hänen
karkotuksestaan Siperiaan 1915. Kopioin osan tekstiä sieltä tänne:
Salomon Väisänen tunnettiin tarmokkaaksi yleisten asioiden hoitajaksi ja isänmaan ystäväksi, joka oikeudentuntoisena vastusti Suomen lakien vastaisia venäläisten toimenpiteitä. Tästä syystä hän ei ollut venäläisten vallanpitäjien suosiossa, vaikkakaan hänen ei tiedetty tehneen mitään lakien vastaista. Näennäisen syyn karkotukseen saivat venäläiset siitä, että sanottiin lautamies Salomon Väisäsen kieltäytyneen öiseen aikaan puhelinlinjojen vartioinnista, jota maailmansodan sytyttyä talollisten oli suoritettava vuorotellen. Kerrottiin lautamiehen sanoneen komennuksen tuojalle: ”Minä en sinne yöllä mene”, mutta oli hän määräyksen mukaisesti lähettänyt renkinsä puolestaan vartioon. Tämän johdosta suoritettiin vangitseminen ja Siperiaan karkoitus. Tämä oikeutajunnan loukkaus kuohutti paikkakuntalaisten mieliä. Lautamies Salomon Väisänen joutui karkoituksellaan oleskelemaan Tomskissa mm. yhtä aikaa presidentti Svinhufvudin kanssa, mutta hän ei Ukko-Pekan tavoin koskaan enää päässyt palaamaan Suomeen, vaan kuoli Siperiassa suureen kurjuuteen parin vuoden kuluttua.
Lopuksi:
Kaikki edellä nimeämäni henkilöt ovat tunteneet toisensa. Äitini kyllä sanoi, että aikoinaan piti paljon salata asioita, jopa sukulaisuuksia. Seivästöllä on siis minullakin paljon sukulaisia.
Olen pahoillani, että tekstistä tuli aivan liian pitkä. Kansalliskirjastossa käynti meni viime viikolla vähän pieleen niiden ikivanhojen ja huonojen rakkineiden (=laitteiden) ja alkavan nuhani takia.
Olen pahoillani, että tekstistä tuli aivan liian pitkä. Kansalliskirjastossa käynti meni viime viikolla vähän pieleen niiden ikivanhojen ja huonojen rakkineiden (=laitteiden) ja alkavan nuhani takia.
Tässä näitä pienimpiä jälkeläisiä... oma lapsenlapseni Axel Abraham. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti