Aina sivuraiteilla

Eksyin tässä äskettäin vaihteeksi jostakin kumman syystä Lappiin Samuli Paulaharjun siivellä. Sillä ei kyllä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin äskettäin nostanut kirjahyllystä esille Ahti Paulaharjun kirjan ”Topografian ja suunnistamisen perustiedot” (Otava. Helsinki 1951), jonka isäni oli lahjoittanut minulle omistuskirjoituksella 1957. Taisin tuolloin 10-vuotiaana olla otollinen kohde, jolle isäni saattoi jakaa omia kiinnostuksen aiheitaan. Sainhan samoihin aikoihin myös hänen kameransa. Sen aikaisessa päiväkirjassani mainitsen saaneeni syntymäpäivälahjaksi muun muassa kirjan, joka saattaa olla juuri tämä kirja.  Hänen minulle esittämänsä asiat ovat myöhemmin löytäneet merkityksen, en voi sitä kieltää.   

Kolme vuotta myöhemmin sain sen maailmankartaston, josta olen joskus kirjoittanutkin.  Isäni nimesi monia kotipaikkakunnan kohteita siinä vaiheessa, kun kaikilla teillä, kujilla ja poluilla piti olla nimi. Näin olen käsittänyt, mutta minulla ei ole siitä historiatietoja.  Siinä mielessä tuon kirjan antaminen tyttärelle liittyi myös näihin hänen suunnittelemattomiin suunnitelmiinsa vaikuttaa lapseensa.

Ensimmäisellä Lapin matkalla helmikuussa 2009.  Postikorttien kautta tutustuimme ja postikortteja lähetettiin silloin Levin Sirkasta. Kuva: Elisa Kumpula

Suunnistaminen harrastuksena kiinnosti minua montakin kertaa, mutta harrastus jäi niihin muutamiin kertoihin koulussa, kun harhailimme Aulangon metsissä. Vaikka noihin aikoihin ei ollut niin paljon kilpailevia harrastuskohteita kuin nykyajan lapsilla, niin kaikki kiinnostavat asiat eivät lyö nuorella ihmisellä läpi, jollei sitä joku tue voimakkaasti.  Minne sitä sieltä korvesta olisi päästy? 

Kaikki energia meni koulussa käyntiin ja niihin mahdottoman pitkiin koulumatkoihin.  Joskus 1980-luvulla yritin tahollani jatkaa isäni menetelmää yrittäessämme virittää pojallemme harrastuksia. Oli jalkapallon pelaamista ja suunnistamista.  Mikään ei vedonnut häneen. Jalkapallokentällä hän oli häirikkö eli ei ilmeisesti sopinut tiimitoimintaan  eikä suunnistaminen luontunut hänelle myöskään.  Niinhän mekin aikanaan menimme eteenpäin kuuntelematta vanhempiemme toivomuksia. Niin se elämä menee.

Mutta ajan kanssa saattaa tilanne muuttuakin, vaikka jakanut henkilö, on hän sitten vanhempi tai ulkopuolinen läheinen ei enää olekaan näkemässä. Maantieteestä tuli koulussa lempiaineeni historian ja biologian lisäksi.  Vanhempiemme esittelemät asiat kantavat usein, mutta kunkin omaan persoonaan sopivina.  Isäni valokuvaharrastus on kytkeytynyt omaani. Tällä viikolla tajusin senkin, että minulla on tallella valtava määrä sekä isäni että omia negatiiveja.  Niistäkin voin löytää aarteita, itse asiassa olen jo löytänyt, aivan sattumalta sen enempää etsimättä.

Ajelulla Utsuvaaralla. Häikäistynyt lumesta ja maisemista, vaikka Utsuvaara on paikka, johon oli rakennettu ja rakennettiin.

Aikoinaan negatiivit kehitettiin omassa prosessissaan ja sitten pimiössä niistä tehtiin valokuvat. On aivan uskomatonta, että nyt voin negatiiveista tehdä hetkessä sähköisen kopion ja hetken päästä tulostaa sen valokuvapaperille. Negatiivien joukosta löytyy paljon sellaisia kuvia, joita ei syystä tai toisesta ole koskaan ehkä edes tulostettu paperille. Olihan valokuvaus aikanaan kallis harrastus. On myös ollut aikoja, jolloin olen itse kehittänyt kuvia, jolloin vain negatiivit ovat tallella. Nyt kuvista ihmiset katsovat silmiini vuosikymmenten takaa. Minä itse niiden joukossa. Olen ollut hämmentynyt ja innoissani.

Palaan Samuli Paulaharjuun, joka oli Ahti Paulaharjun isä.  Tai malttakaahan vielä hetki. Talvesta 2009 alkaen vierailin noin pari kertaa vuodessa pohjoisessa tutustuttuani Elisaan syksyllä 2008. Matkojen seurauksena olin taas kerran yhden loppumattoman aarreaitan lähteillä. Koko PohjoisSuomi, Lappi vyöryi vuolaana virtana eteeni. 

En ole pystynyt sitä virtaa mitenkään hallitsemaan. Kuten jo ehkä tunnettua, tiedonhaluni on valtava, mutta omaksumiskykyni on rajallinen.  Ei se mitään, jos riittäisikin sellainen pinnallinen yhteys kaikkiin niihin paikkoihin, joissa vierailen. Joka kerta, kaikilla matkoillani, en voi olla menemättä syvälle paikan historiaan. Minulle  pitäisi jo riittää nykyinen kotiseutu, lapsuuteni kotikylä ja vanhempieni historia. Vielä mitä, kirjahyllyni pursuaa vaikka mitä. Vaikka tähän mennessä olen käynyt Pariisissa vain kaksi kertaa, aiheeseen ja nimenomaan kaupungin historiaan liittyviä kirjoja on kertynyt useita. Puhumattakaan kaikista muista paikoista, joissa olen ehkä käynyt vain kerran. On onni, että monet viisaat ihmiset ovat tutkineet näitä kaikkia paikkoja ja kirjoittaneet tutkimuksia.

Tämän kuvan skannasin negatiivista. Olen kuvannut Sammalselän taloa saunalta päin.

Ehkä tällä kertaa jätän ne kirjat sinne kirjahyllyyn ja palaan sinne Lappiin. Omista muutaman vuoden kokemuksista ja keräämästäni materiaalista syntyisi oma kirjansa. Kuvien kautta on helppo seurata omia jalanjälkiä.  Kun talvella 2009 lähdin ensimmäisen kerran sitten 1980-luvun pohjoiseen, se toi mieleeni monia asioita.joihin ajattelin myöhemmin palaavani. Tarkoituksella muuten unohdan tässä laskettelumatkan Sallaan joskus 1990-luvun alkuvuosina, siitäkin olen kirjoittanut päiväkirjan. Jossakin kätköissäni on pankin henkilökuntalehti, jossa meistä matkalaisista on valokuva puhumattakaan omista valokuvistani. 

Tuon oven takana oli se pääty, jossa asuimme.

Kun isäni antoi minulle valokuvauksen ja kiinnostuksen maantieteeseen ja historiaan, en voinut ymmärtää, että nyt vanhuuden partaalla kaluan aineistoa hänen historiastaan, milloin mistäkin kohtaa enkä vieläkään tiedä, mihin se johtaa. Kylän ja perheen historia on alkutekijöissä, nuoruus, partioaika, sota-aika.  Sitten siihen liittyy äidin ja hänen perheensä mielenkiintoinen historia, perhe, sisarukset. Tässä tulee taas auttamatta mieleen se NÄKÖKULMA.  Mihin katseensa kulloinkin kiinnittää? Tosin vaikkei sitä kiinnitäkään, tulee jokin tapahtuma, joka johtaa johonkin tiettyyn asiaan. Kuten nuo Paulaharjut sieltä pohjoisesta ja pieni kirja, jonka olin sattumalta nostanut eteeni.

Isäni  negatiiveistä skannattu, jossa hän on kahvilla Alman kanssa,

Sitten vain kävelin vaatehuoneeseen tai itse asiassa löysin etsimäni vaatekaapista laatikosta, missä tutkimistani ja paneutumistani odottavat myös äitini sodan jälkeen saamat kirjeet. Kaivan laatikosta erään vieraskirjan, josta minun on pitänyt jo monet monituiset kerrat kirjoittaa, erityisesti Lapin matkojeni jälkeen.

Se on tullut mieleeni joka kerta pohjoisen matkoilla ja tuli taas elävästi mieleen itsenäisyyspäivänä Rengossa, kun olin tilaisuudessa, jossa julkistettiin Sotainvalidien Rengon osaston 70-vuotis historiikki. Rengon sotainvalidit nimittäin vuokrasivat 1982 Kittilän Pokassa olevasta talosta kämpän viideksi vuodeksi. Historiikissa kerrotaan, että kämpän käyttäjät maksoivat siitä vuokraa ja osaston puheenjohtaja ja sihteeri (isäni) isännöivät kämppää ja jäsenet saivat käyttää sitä ilmaiseksi. 

Kirjaa lukiessani, jonka muuten luulin sisältävän myös omia kirjoituksiani siellä pari kertaa vieraillessani, on joka kerta tehnyt minusta eräänlaisen tirkistelijän. Ikään kuin vieraskirja ei edes kuuluisi minulle. No, jollen olisi ottanut  sitä talteen isäni jäämistöstä, se olisi nyt roskiksessa tai vaihtoehtoisesti myynnissä jossakin kirpputorilla.  Kirja tuo mieleeni muistoja monelta kantilta eikä pelkästään oman itseni kautta.

Isä keväällä 1984 Sammalselällä. Tuolloin isäni oli Arvin kanssa pikakäynnillä ja viipyi vain kaksi yötä. Oli pääsiäinen ja luntakin tuli.

Kun itse yövyin perheeni kanssa kämpällä, kirja johdatti meitä siellä eri paikkoihin vaihtelevalla menestyksellä.  Löydän siitä linkkejä tiettyihin henkilöihin, joita olen kohdannut. Keskustelin siitä isänpuoleisen serkkuni kanssa poiketessani kymmenien vuosien jälkeen häntä tapaamaan paluumatkalla pohjoisesta kesällä 2010.  Hän oli matkannut silloin tällöin sinne isäni kanssa. Joka kerta kun avaan kirjan, löydän jotakin uutta. Itse asiassa vieraskirjoja on kaksi, molemmat isäni perustamia.  Ensimmäinen on vihreäkantinen vihko, jonka ensimmäiselle sivulle isä on muun muassa kirjoittanut: " Sammalselän metsäkämppä vuokrattu 1.1.1982 alkaen Metsähallinnon Kittilän hoitoalueelta. Sijanti on 75 km Kittilän kirkonkylästä ja 100 km Inarista välillä Sirkka – Köngäs –Inari."

Tämän kuvasin skannasin negatiiveistäni ja se kuvaa sitä Sammalselän poroerotuspaikkaa, jonne tein poikani kanssa vierailun.

Seuraavalla sivulla hän  antaa joitakin ohjeita käyttäjille ja toivottaa tervetulleeksi ja viihtymään ja unohtamaan hetkeksi muun maailman.  Allekirjoituksena lukee Sammalselällä Yrjönpäivänä 23.4.1982 Vanhat partio- ja sotapojat Arvi ja Pentti. 

Tosin hän sitten jatkaa matkakertomuksella, joka on alkanut 21.4.1982 Rengosta ja johtanut Tampereelle aseman taakse ja sieltä junaan. Auto kulki tietenkin mukana. Juna lähti 22.4. kello 0.53 ja Rovaniemellä oltiin kello 11.15. Kittilässä he olivat kello 13.15, jossa he kävivät kaupassa ja matka jatkui sitten Sammalselälle.   Kämppä lämmitettiin ylikuumaksi ja sen jälkeen miehet söivät liikaa perunaa, silliä ja soosia, mikä olikin sen päivän ensimmäinen ateria.

Eikös tässäkin ole Alma isäni seurassa? 

Seuraavana päivänä jatkettiin kämpän kunnostamista ja muita arkiaskareita ja välillä taas syötiin. Ruokalevon jälkeen lähdettiin Alman luo kyläilemään. Pokan Alma on kysymyksessä. Almalta tilattiin sauna seuraavaksi päiväksi, kun oma ei ollut vielä kunnossa.  Siellä käytiin sitten saunomassa. Saunan  jälkeen Alma tarjosi kahvia ja konjakkia. Isäni kirjoittaa, että baari on uusittu, vaaleita sävyjä ja kukkia seinillä. Kasetilta kuunneltiin Mikko-vainaan karhutarinoita kahdeksastatoista tapetusta karhusta.

Isäni sisaren poika Seppo oli  sillöin tällöin mukana matkoilla.

Isäni on tehnyt tähän ja seuraavaan  vieraskirjaan paljon merkintöjä kuten monet muutkin kämpässä ja ympäristössä aikaansa viettäneet. Joskus kirjoittaja mainitsee, että seuraava on repimässä kirjaa käsistä, sillä niin paljon on ollut asioita jaettavana.  Alueen nähtävyydet, sää ja puuhat tulevat hyvin selville. Isäni kävi Sammalselällä usein huhtikuun lopulla hiihtämässä, kesäkuun alussa ja alkusyksystä. Kalastaminen ja ympäristöön tutustuminen paikkaan liittyvien puuhien lisäksi olivat ajankulua.  Usein mukana oli joku ystävä tai sukulainen.

Kerran olimme tulleet Sammalselälle Norjasta vietettyämme lomaa Lofooteilla. Luin silloin vieraskirjaa ja suunnittelin sen mukaan retken ympäristöön, jonne lähdin poikani kanssa. Luulin vuorenvarmasti kirjoittaneeni vieraskirjaan tästä seikkailustamme museoviraston tutkimusalueelle, mutta en löydä sieltä omaa käsialaani. Saatan olla kirjoittanut joskus jonnekin muualle, ehkä päiväkirjaani, samaisesta aiheesta, koska muistan niin tehneeni ja muutenkin kaikki  retkellämme tapahtunut on säilynyt elävänä mielessäni.  Henri-poikani oli ehkä sellainen joko alle kouluikäinen tai juuri kouluun mennyt. Olisiko vuosi 1986?

Tämä kuva on meidän matkan varrelta.

Päätimme, poikani Henri ja minä tehdä päiväretken vieraskirjassa mainostetun metsälähteen kautta sinne Museoviraston tutkimusalueelle.  Matkalla löysimme poron sarvia ja muita luita ja joimme lähteestä vettä. Eväänä meillä oli vain suklaapatukka. Olimme kuvitelleet matkan paljon lyhyemmäksi, mutta loppujen lopuksi sinne alueelle oli kämpältä matkaa ainakin 7 kilometriä. Sattui olemaan lauantai eikä paikalla ollut ristin sielua eikä McDonalds’ia, joka siinsi poikani silmissä. Nappasin muutaman kuvan poroaitauksista ja siinä se oli.  Kun nyt olen puuhaillut negatiivieni parissa, löysin sieltä ottamani kuvat mapista, johon 1990-luvulla keräilin valokuvien negatiiveja. Mihin joudunkaan kaiken materiaalini kanssa? 

En lähde nyt paikallistamaan myyttiseksi käynyttä Sammalselkää, kun googlaus ei tuo sitä esille. Lähellä sijaitsee kuitenkin Pokan kylä, jossa Alma piti kahvilaa.  Vieraskirjassa hän esiintyy usein ja poikkeaa jopa joskus kämpillä. Kaikki kuitenkin käyvät tapaamassa häntä hänen baarissaan. Niin teimme mekin aikanamme ja kyselimme häneltä sopivia melontapaikkoja. Melontaretkemme toteutui, mutta ei ollut mitenkään mieltä ylentävä sen valtavan hyttysmäärän takia, joka siellä hyökkäsi kimppuumme. Kanootti kulki koko matkan auton katolla melkein turhan panttina.

Isä jossakin Lapissa. 

Vieraskirjasta riittää ammennettavaa.  Aloittaessani 2009 omat Lapinmatkani, jotka nyt ovat toistaiseksi olleet levossa, tulin usein ajatelleeksi isäni innostusta sinne. Vieraskirjassa 23.9.1986 voi hyvin tavoittaa hänen ajatusmaailmaansa:

” Tiistai 23.9.86. Outo vaaleus kello 3 aikaan kylkeä kääntäessä pisti silmään kämpän ikkunasta. Ja eikös vaan maata ja puita peitti höytyvä ohut lumikerros, josta tuo heijastuu. Syötiinpä aamupuuro ja juotiin kahvit ”herrasmiesmäisen” retkielämän tapaan kuten Leksa totesi ja otettiin sikeät uudelleen. Mittari näyttää -4 ° C. – Ja nyt taas myöhemmin, kun sarastuksen punainen viiru on tuolla koillisen hakatun raivion laidassa, pitää muistella suuria tunnettuja ajattelijoita: tunnettu renkolainen ajattelija ja filosofi Teuvo Kukkonen, Umpimähkän isäntä, kuulu kalastaja ja luonnon elämän seuraaja, naavateorian isä, on vaatinut näillä pohjoisen retkillä pitäytymistä hyvin yksinkertaiseen elämään. Pitää kaikessa käyttää vain luonnosta saatavia tarvikkeita, syödä puukapustoilla jne. Hän on siis lähellä Pentti Linkolan oppeja. Eräs toinen renkolainen naisanonyymi on ajatellut ja kysellyt: mikä teitä äijiä oikein viehättää siellä pohjoisessa, kun sinne menette primitiivisiin oloihin. Niin mikä? Siinäpä kysymys teille kaikille Sammalselän kulkijoille. Jos ette voi heti ”kylmäseltään” vastata, niin voittehan tutkia Thoreaun teosta ”Elämää metsäsä” tai Ernest Thomson Setonin ”Kaksi partiopoikaa ” ja vertailla ajatuksianne. Nyt kun mustan langan erottaa valkoisesta on syytä taas pakata nuo ajatukset omaan lokeroonsa ja alkaa päivän ohjelman, johon olennaisena osana kuuluu Suurijärven siikojen syönti.”

Tuota kertomusta jatkavat monisanaisesti mukana olevat Leo ja Arvi talven tullessa lumen ja pakkasen muodossa noina päivinä Sammalselkään. Suurijärvi on Kuusamossa Teuvon mökin läheisyydessä, jonka kautta usein Sammalselkään tultiin. Siiat on tulomatkalla kalastettu siellä, kämpällä paistettu ja suolattu. Talveksi mökillä hiljeni, kunnes maalis-huhtikuussa pakkasten taittuessa porukkaa tuli hiihtämään.

Vieraskirjoista saisin kehitettyä monta tarinaa, mutta nyt on aika palata Samuli Paulaharjuun. Lueskelin netistä Kansalliskirjaston Doriasta hänen ”Lapin muisteluksia”.  Hänhän on kuljeskellut Karjalan lisäksi Lapissa ja useimmat teokset löytyvät Doriasta. 

Kiinnitin siinä erityisesti huomiota lappalaisten ikivanhoihin hautapaikkoihin. Kirjan sivuilla 249 – 257 kerrotaan Akamellasta ja Kurjenpolvesta.  Jälkimmäinen nimi kiinnosti aluksi erityisesti siksi, että aikanaan nimesin oman mökkitonttini Rengossa samalla nimellä. Nyt etsin tietoa Sammalselästä ja kävi niin, että  5.2. on Lapin Kansassa mainittu samainen Kurjenpolven hautausmaa, joka on sijainnut Ounasjoen itärannalla Kittilässä. Se on perustettu 1600-luvulla ja jäi jo seuraavan vuosisadan lopussa pois käytöstä. Tässä linkki uutiseen, jossa mainitaan myös Sammalselän erotuspaikka Kittilän Pokan lähellä. Nämä alueet on nyt siirretty Museovirastolta Metsähallitukselle. Akamella sen sijaan sijaitsee Pohjois-Ruotsissa Pajalan kunnassa Muonionjoen jokitörmällä.

Tuossahan riittäisi tutkittavaa tulevaisuuteen, jos nyt ehtisi nämä lähipaikatkin käydä läpi.  Koskaan ei tiedä, minne ihmisen jalanjälkiä kulkiessaan joutuu. Välillä ilman muuta sivuraiteillekin.

Miten muut käsittelevät muistojaan ja muiden muistoja, aihe tuntuu kiinnostavan paljonkin, koska en pääse siitä irti. Onko niillä ylipäänsä mitään merkitystä?

Taatsin Seidan  luona piti myös vierailla, koska se sijaitsee lähellä Pokan kylää.