Ihan jotakin muuta

Maailma on valkoinen ja lisää valkoista sataa pilvistä. Minun pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuten vaikkapa hinnoitella kirpputorille ensi viikolla lähteviä tavaroita. Suoraan sanoen koko kirpputoriajatus ei huvita minua, mutta se on kuitenkin yksi tapa päästä joistakin esineistä eroon. Tai sitten ei.  Jos kauppa näyttää käyvän, vien sinne pikku hiljaa sellaistakin tavaraa, jonka olen aikonut säilyttää.

Tytöt pyöräilevät Rengon kirkon vieressä sillalla. Kuva on löyhä viittaus omaan lapsuuteen ja vierailuihini serkkuni Tertun luona, jonka perhe  asui vähän matkan päässä tyttöjen menosuuntaan.

Oikeastaan olisi mukava juuri nyt kaatua sohvalle kirja sylissä ja ottaa pienet päiväunet. Olen tällä hetkellä äärimmäisen allerginen kaikille asioille, jotka liittyvät minua vuosia rasittaneeseen juttuun.  Jos jotakin pientäkin ilmenee, olen vähän aikaa täysin rikki. Usein nykyään ihmettelen sitä, miten ylipäänsä olen kestänyt tähän saakka kokonaan särkymättä. Apuverkkoni ovat hajonneet tai en osaa enää niitä käyttää entiseen tapaan. Kun osun johonkin ongelmaan, saatan valvoa öisin yrittäen keksiä ratkaisua. Siksi olen tänään uupunut. En myöskään halua setviä asioitani enää kenenkään kanssa. Ehkä se on virhe.

Niin ja paljon muutakin tekemistä olisi, mutta en vain jaksa innostua oikein mistään. Olen monena päivänä selannut vanhoja valokuviani koneelta. Niitä katsellessani olen ihmetellyt ylenpalttista innostumistani asiasta kuin asiasta kaikkina noina menneinä vuosina sitten vuoden 2005.   Mistä kummasta olen ammentanut sen kaiken energian, jota olen pursunut. Olen varmaan ollut todella raivostuttava ihminen, liian aurinkoinen ja positiivinen, vaikka aihetta ei edes olisi ollut.  Olenko nyt sitten muuttunut normaalin tylsäksi?

Aino ja poikani Henri kesällä 1981

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa tapaamassa hoivakodissa olevaa ex-anoppiani. Kun tulin sieltä, olisin voinut saman tien mennä nukkumaan, niin uupunut olin. Kun alkusyksystä kävin hänen luonaan ensimmäisen kerran hänen muutettuaan Tuusulaan hoivakoti Kerttuliin, puhkuin vielä intoa käydessäni häntä tapaamassa. Olin kiinnostunut kaikista muistakin siellä olevista ja kiertelin ympäriinsä. Tarjouduin jopa osallistumaan yhteisiin retkiin. Tällä kertaa eikä edes jo edellisellä kerralla minua ei vähääkään kiinnostanut kukaan siellä asuva.  Tunsin oloni lähinnä vaivautuneeksi tunkeutuessani heidän "kotiinsa".  Istuin Ainon kanssa runsaan tunnin verran jutellen niistä samoista asioista, joihin keskustelumme aina menee.  Sää, sää ja vuodenaika. Toki yritän johdattaa sitä muuallekin, mutta...

Mielenkiintoisinta oli, kun hän kertoi minulle muistavansa sen hetken, kun hänen muistinsa lähti. Hän seisoi isossa huoneessa ja muisti poistui hänen päästään. Tällä kertaa mukanani oli valokuva-albumi, jossa oli kuvia kesältä 1985. Teimme silloin matkan hänen luokseen Floridaan, jossa hän asui silloisen miehensä Jussin (John) kanssa.  Tämä oli juuri vähän ennen tuloamme joutunut sairaalaan, jossa hän myöhemmin matkamme jälkeen menehtyi.  Huomasin heti, että Ainoa eivät näyttämäni kuvat sen enempää kiinnostaneet, ikään kuin hän ei edes muistaisi sitä taloa ja uima-allasta, jonka reunalla hän istui katsellen poikansa ja pojanpoikansa uintia. Hän oli hoitajan mukaan kaatunut WC:ssä ja lyönyt päänsä. Minua varoitettiinkin heti tultuani paikalle. Hän näyttikin siltä, että olisi saanut kunnon iskun vasempaan silmäänsä. Koko silmän ympärys otsaan saakka oli yhtä isoa mustelmaa. Hän ei itse muistanut tapahtumaa.

Hän on tavallaan entisensä, muttei ole kuitenkaan.  Jokin iso pala on poistunut. Muistan, kuinka vielä muutama vuosi sitten meillä oli mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta.  Sitten hän alkoi syödä niitä unilääkkeitä ja käsittääkseni väärinkäyttää niitä, mikä lopuksi johti muistin vaurioitumiseen.  Näin olen ymmärtänyt seurattuani hänen elämäänsä. Lääkkeet voivat olla apuna, mutta ne voivat myös aiheuttaa lopullisia menetyksiä.  Kunpa voisi aina pysyä niin skarppina, että tietäisi, mitä suuhunsa pistää.

Muisti on jotakin, jota meidän pitää vaalia.  Tästä pääset Muistiliiton sivuille,  jossa on paljon tietoa muistista, siihen vaikuttavista asioista ja  muistisairauksista.

Nämä Alexin kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat kaikki otettu 15. ja 16.2. eli siinä Alexin juuri täyttäessä vuoden.

Vierailun jälkeen aloin jo miettiä, mitä seuraavalla kerralla otan mukaan. Hänhän on siellä yksin muiden joukossa ja tuon ehkä tuulahduksen muusta elämästä. Kysyin nimittäin, onko hän ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän totesi siihen, että kyllä siellä yksin ollaan. Muistisairaan elämä lienee toisessa ulottuvuudessa. Ehkä en edes pysty tavoittamaan häntä omilla toimintaterapiollani. Ehkä riittää, että käyn ja keskustelen sitten vaikka uudelleen ja uudelleen säätilasta.

Olen usein viime aikoina ajatellut jopa sitä, mikä vaikutus tällä minun elämäni vaikeimmalla asialla on tulevaan muistiini.  Omaan jaksamiseeni se on jo vaikuttanut suuresti ja se on myös syy sairastumiseeni, mutta kun vihdoin pääsen siitä eroon, toivunko entiselleni?  Ihminen kun sattuu olemaan mahdottoman herkkä kokonaisuus eikä useinkaan säästy kolhuitta vanhuuteen saakka.  Itse asiassa tuolloin Floridassa käydessämme Aino oli juuri minun ikäiseni. 

Alex tutkii omia vauvana jättämiään käden ja jalanjälkiä kummitätinsa,  pikkuserkkunsa Sandran kanssa.

Viime lauantaina juhlimme Alexin 1-vuotispäivää. Otin paljon valokuvia jo edellisenä päivänä, kun yritin saada aikaiseksi "virallista" syntymäpäiväkuvaa. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin, koska niin vikkelä Alex on liikkeissään. Tässä minulla on toisenlainen, elämän alkupäässä oleva seurattava.

Lumisade tuntuu vain kiihtyvän. Sateet ovat hyvin inspiroivia. Lapsena ne pistivät mielikuvitukseni liikkeelle. Jotakin siitä on jäänyt muistini lokeroihin ja välittyy nyt tähän iltapäivän alkavaan hämärään.

Edellisen kaltaisia ajatuksia tulee auttamatta juuri tällaisina väsyneinä päivinä, kun kaikki suunnitelmat saada aikaiseksi jotakin mielekästä, tuntuvat vetääntyvän kauas harmaaseen talvimaisemaan. Ehkä huomenna taas jaksan jotakin ihan muuta. 

Enkös saakaan kakkua?