Ajatuksia kesähelteellä

Kesäpäivän seisauspäivänä aika seisoo hetken, jos oikein tarkkaan havainnoi. Niin se tekee jok’ikinen päivä aina, kun haluamme. Juhannusviikko. Hirveät helteet. Olisi kiva viettää aikaa varjossa veden äärellä. Mutta ei, sitä onnea en ole oikeastaan koskaan kokenut sillä tavalla, kun sen tähän kirjoitin. Muulla tavalla kyllä en ole jäänyt osattomaksi, koska minulla on oikea asenne. 

 

Joskus lyhyen hetken verran tajuan jotakin osattomuudestani. Palaan nopeasti omalle uralleni.  Asia on niin, että meidän jokaisen on elettävä omaa elämäämme, ei toisten. Elämämme on näennäisistä puutteistaan huolimatta meidän omamme, ihana, värikäs ja rakas. Kun koronarajoitukset ovat hellittäneet, meillä on voimakas tarve elää ja kokea. Ehkä juuri siksi, vanhat ajatukset aktivoituvat.  Silloin heräävät taas menneet tunteet, jotka olen aikoja sitten jättänyt taakseni.Vai olenko sittenkään?

Vastaavanlaisia ajatuksia on herännyt muutenkin koko tämän ajan, kun olen usein kulkenut vain omissa kuvitelmissani. Olen ollut enemmän yksin kuin koskaan. Voi olla, että moni muu ihminen repeää tällaisena aikana, tilaa matkoja, huvittelee. Vanhan ihmisen elämä kulkee omaa tietään siitäkin huolimatta, että mieli on kuin nuoren tytön. Kuvitelmaelämästä voisi luoda rinnakkaiselämän. Minussa se aktivoituu hyvinä hetkinäni.

Illalla nukkumaan mennessäni otin jo uimapuvun esiin. Ajattelin, että haen heti aamupäivästä Alexin uimaan kanssani. Jos vaikka uimapaikat olisivat vielä tyhjempiä kuin yleensä. Jotta minäkin uskaltaisin tai paremmin kehtaisin kävellä veteen. No, se voi olla mikä tahansa aamupäivä tällä viikolla. Olen taas vanhana yhtä ujo ja arka näyttäytymään vähäpukeisena ja/tai myös puettuna. Minne pohjaton epävarmuus ulkonäöstä häviäisi? Olen sama ihminen kuin lapsena. Vaikka olen vuosikymmenen aikana yrittänyt taistella sitä vastaan tietäen tuntemusteni olevan järjenvastaisia, se on tänä eristäytymisen aikana ilmaantunut entistä voimakkaampana. Sanoo sitten kuka tahansa mitä tahansa.

 

Siinä ei auta aina edes se peräänkuuluttamani rohkeus, jota minulla on ollut yllin kyllin.  Edellinen vain osoittaa, ettemme ole koskaan valmiita.  Huolemme ovat kaiken lisäksi useimmiten turhia.Kukaan muu ei koskaan katso meitä liian tarkasti, jotta näkisi kaikki puutteemme ja ongelmamme. Kaiken lisäksi se ei edes kuulu kenellekään muulle. Olen itsekin joskus sanonut itselleni, että olisin jatkossa tarkkaavaisempi ihmisten suhteen. Joskus se alkaa onnistua, mutta sitten olen taas suuna ja päänä.  Elämä on yhtä oppimista eikä meistä ehkä ehdi koskaan tulla valmiita.

Pari tuntemaani vanhaa ihmistä on ilmaissut minulle olevansa sensijaan valmiita lähtemään. Tulenko minä koskaan pääsemään niin pitkälle? En tätä menoa. Tai sitten viikatemies tulee yllättäen kuten äskettäin kävi eräälle itseäni nuoremmalle. Koska en tuntenut häntä lähemmin, niin en tiedä, mitä hän oli ajatellut ennen kuolemaansa. Jos yleensä ehti ajatella mitään.

21.6.2021 Hyrylän urheilukeskuksen uimapaikalle menossa

 

Viime vuonna näihin aikoihin oli myös helteitä.  Vein silloinkin Alexia uimaan ja rohkenin kerran mennä itsekin. Urheilukeskuksen uimarannan montun rinteessä kukki valtava juhannusruusupensas, jota kuvasin.  Nyt Alex on jo vuoden vanhempi ja minua ei tarvita niin paljon kuin kahtena aiempana vuotena. Se sopii minulle hyvin. Pandemia-aika on tehnyt hyvää terveydelleni. Nyt pitäisi rakentaa vielä tuota itsetuntokysymystä. Hah.

 

Tämä kuumuus tekee veltoksi, vaikken halua valittaa.   Mitä meistä jää jäljelle?  Luin selailemalla kirjahyllystäni löytämääni Hellevi Arjavan kirjoittamaa, kulttuurihistoriallista kertomusta ”Swanin tytöt".  Carl Gustaf Swan (1839-1916) ja puolisonsa Emilia Charlotta Malin (1836-1917) saivat yhdeksän tytärtä aikavälillä 1864-1878. Juutuin hetkeksi lyhyeen aikaan 1878–1884, kun perhe asui ensin Janakkalan Isossa-Hiidessä ja sitten keväästä 1881 Vanajan puolella   vanhassa Rekolan käräjätalossa Vanajaveden rannalla. Sen jälkeen perhe muutti Lappeenrantaan. Minua kiinnostaa erityisesti se, miten ja mistä Anni Swan ammensi intonsa kirjoittamiseen. Olihan hän niitä ensimmäisiä kirjailijoita, jonka kirjoihin lapsena tutustuin. Jatkan tutustumista joskus sitten kun kuumuus hellittää.

Niilo ja kirjoittaja Leninin muistomerkillä Kuolemajärven Seivästöllä, jossa Lenin piileskeli useaankin otteeseen, ainakin 1907.

 

Tärkeämpi oli saada kirjoitukseni elokuun lopussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen- lehteen lähtemään eteenpäin ja valittua kuvia sitä varten. Paneuduin siinä eräisiin kaukaisiin tapahtumiin Kuolemajärven Seivästön kylän majakan läheisyydessä.  Haastattelin myös ystävääni Niilo Marjakia monta kertaa puhelimessa hänen useisiin henkilöihin liittyvistä muistoistaan. Otin toiseksi aiheeksi hänen sukunsa, jotka liittyivät myös majakkaan (Marjakit ja von Lodet). Keskusteluissa tuli mieleeni taas se, kuinka paljon pienien muistojen rippeitä kullakin ihmisellä on. Emme pysty tallentamaan niitä kaikkia vaan on aina tehtävä valintaa.

Kirjoittamisen vaikeus nousi myös esiin. Minäkään en enää jaksa niin kuin ennen. Minulla on äänitteitä purkamatta. Ihmiset, joita olen haastatellut, ovat jo poistuneet keskuudestamme. Kaikki, joiden kanssa olen jutellut, ovat hyvin auliita kertomaan. Olen nykyään paljon vastaanottavaisempi kuin ennen. Se johtuu vain siitä, että aiheet ja taustat ovat tulleet hyvin tutuiksi. Osaan esittää oikeita kysymyksiä. Kävin edellisellä viikolla Riihimäellä tapaamassa ystävääni Marjaa, jolla oli omien vanhempiensa tarina valmistumassa. Senkin on tarkoitus tulla samaan lehteen. Hänkin on tottunut kirjoittaja, mutta tuntemukset olivat samoja. 

Vierailimme Marjan kanssa Sibeliuksen Ainolassa 30.6.2017

 

En tiedä, jos joku osaa kirjoittaa helposti ja nopeasti ja heti valmista tekstiä. Minulla ainakin kirjoittaminen on aiheen tuntemuksesta huolimatta vaikeata. Raakateksti tulee nopeasti valmiiksi, mutta sitten pakenen sitä päiväkausia, kunnes taas uskallan ottaa sen esille. Tämä voi jatkua viikkoja. Koska usein teen samalla tutkimuksia, niin kirjoitus jää välillä sivuun, kun minä osun syrjäteille.  Kirjoittaminen kuten näköjään moni muukin asia vaatii paljon tilaa, aikaa ja rauhaa. Sen olen tainnut kirjoittaa tänne jo usein.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen taas pari päivää sitten. Olen vienyt Alexia jo kolme kertaa uimaan, viimeksi tänään aamupäivällä. Eilen menin minäkin veteen. Eikä se ollut helppoa. Helteet ovat olleet sietämättömiä. Kaikki tekeminen on raskasta. Välillä on käytävä suihkussa. Tänään iltapäivällä sentään ukkosmyrsky tuulen ja kovan sateen kera kulki ylitse.

Valokuvafriikkinä katson joka päivä tarkkaan aiempien vuosien valokuvani. Tänään aloin ihmetellä, missä tämän päivän 23.6. 2017 valokuvat ovat.  Silloin oli juhannusaatto. Blogeihini olen ehkä tallentanut jotakin niiden hetkien tunnelmista, mutta mitä muuta sinä erityisen kiireisenä kesänä tapahtui. Muistin, että kaiken lomassa (talon myynti, kesäretket, tavaroiden pakkaamiset ja hävittämiset, asunnon etsiminen, Karjalan matka ym.) ehdin tehdä kaikkea muutakin. Tässä linkki blogiini 25.6.2017 ”Kotona Karjalan kannaksella”. Muutama päivä aiemmin olin kirjoittanut blogin ”Välillä ihan sekaisin”. Vähän myöhemmin oli pakko dokumentoida asioita blogissani ”Eräs päivä elämässä”.

Toisin sanoen, olen sentään blogeissani kirjoittanut asioita talteen. Eräs päivä elämässä voi johtaa monessa mielessä valtaviin muutoksiin. Ylipäänsä kuvia selaillessani en voi olla huomaamatta valtavaa muutosten tahtia läheisteni ja minun elämässäni. Ainoa pysyvä asia on siis muutos.  En ole vielä edes oikein päässyt kirjoittamaan niistä. Muutoksen aiheutti myös korona. Nyt tuntuu siltä, ettei sitä olisikaan, mutta…

Toinen tärkeä asia on kerroksellisuus. Pieni merkintä kalenterissa kertoo aina isomman tarinan. Tulen siis ehkä joskus myöhemminkin palaamaan kesään 2017. 

Riemuisaa ja hyvää juhannusjuhlaa kaikille lukijoilleni!

30.6.2017 juhannusruusut kukkivat Ainolassa. Tänä vuonna ne lienevät jo kuihtuneet.