Havahtumista

Kirjoittelin tässä vähän aikaa sitten aikakäsityksestäni. On aika oletettavaa minulta, että jos otan jonkin asian käsittelyyni, se palaa takaisin ja tutkailtavakseni montakin tietä, vaikka jääkin joskus kesken. Sellaista tämä ihmiselämä on. Aiemmin keväällä, maaliskuussa aloitin kirjoituksen Anthony de Mellon kirjoista. 

Kun nyt aloitan samasta aiheesta, en voi todellakaan tietää, jääkö tämäkin kesken. Se on ihan sama kuin kaikkien elämämme hankkeiden ja asioiden. Kaikkia ei voi viedä loppuun ja monet asiat yksinkertaisesti vain jäävät kesken. Kaltaistani pitkäjänteistä ihmistä se vaivaa usein. Viime aikoina olen erityisen paljon ajatellut asiaa sekä asioiden että ihmissuhteiden kannalta. Ymmärrän olevani erityisherkkä ihminen kaikkien pohjaväreiden osalta ja välittäväni liikaa. Siksi on joskus vaikea sopeutua tähän pinnalliseen maailmaan, jossa tunteet pitää piilottaa eikä ole edes soveliasta katsella asioiden taakse. Saati niistä ei pidä puhua. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan puhua vaan voin kirjoittaa. On vain ylimääräinen onni, jos voi puhua niistä jonkun toisen kanssa.

Luonnon kanssa keskustelu on tärkeää. Olin eilen aamupäivällä pihatöissä ja ihmettelin kasvien kasvuvoimaa.  Aina joku selfiekin kuten tämä ynnä muu kuva tulee otettua.

Liitän de Mellosta maaliskuussa kirjoittamani jutun tähän sellaisenaan jatkaakseni sitä:

”Innostuin tässä sukututkimusten lomassa kirjoittamaan. Varmaan monet lukijoistani tuntevat Anthony de Mellon kirjan ”Havahtuminen” (Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010.) Tutustuin kirjaan muutama vuosi sitten (2010), kun eräs pohjoisen ystävistä puhui siitä ja etsi kirjaa itselleen. Kirja sitten sattumalta tupsahti eteeni Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa ja ostin sen saman tien hänelle ja itselleni. Olen vuosien myötä jakanut eteenpäin lähes kaikki nk. elämäntaito-oppaat ollessani sitä mieltä, että en tarvitse niitä enää. Kyllä tähän saakka eläneet jo osaavat toimia ilman oppaita.  Mutta usein ei enää olekaan kysymys meistä itsestämme vaan muista ja heidän käytöksestään ja siitä, miten me sen koemme. Elämä itsessään opettaa niin paljon, kun vain sitä tarkkailee. Opimme koko ajan lähes intuitiivisesti lisää sekä itsestämme että toisista ihmisistä.

Siinä pienellä alueella kasvaa vaikka mitä. Ahomansikoita, pihlajaa, tammi, ruoho, vadelmaa, akileijaa,,,

Olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa tunteiden hallitsemisesta. Jouduin tutkimaan asiaa uudelleen erityisesti oikeudenkäynnin vaiheilla, kun asianajajani sanoi minun tarvitsevan lääkitystä ja terapiaa, koska olen niin labiili ihminen. Kun hän sen sanoi, olin puhunut juuri omasta asiastani, koska minusta se oli se juttu, johon meidän piti keskittyä. Olin keskeyttänyt hänen itsekehunsa, joten jotakin hänen piti sanoa loukatakseen minua. Tajusin sen siinä, mutta en ollut vielä valmis uskomaan, että hän, että yleensä joku kohteli minua niin huonosti. Suosittelen kaikkien apua tarvitsevien tutkivan tarkemmin sitä henkilöä, jolta ovat apua pyytämässä. Oma sisäinen ääni voi olla se luotettavin kuin muut ympäriltä tulevat neuvot. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä samasta tilanteesta, mutta kaunistellen. Nyt en enää tunne tarvetta kaunistella. Joskus vain tarvitsemme aikaa ymmärtääksemme.

Raparperipiirakkaa saa pikapuoliin.  Nyt en vielä katkonut varsia. Sen sijaan tutustuin naapureihin aidan takana, jotka olivat keräämässä raparperia.  Kukas tulisi syömään?

Eteen tulee tilanteita, joissa olemme hukuksissa ja yksin, kuten minä olin tuolla hetkellä. Voin nyt jälkikäteen kiittää näistä rankoista kokemuksista, sillä niiden kautta olen oppinut paljon muista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestäni.  Näen nyt jopa kaikki menneisyyden konfliktit uudella tavalla. Voimakkaasti tunteva ihminen on terve ihminen. On väärin piilottaa tunteensa, kahlita ne, kieltää ne. Sen sijaan voimme opetella hallitsemaan niitä. Sitähän olin opetellut jo nuoruudesta saakka, mutta jollekin se toden totta on vaikeampaa kuin jollekin toiselle.

Niin rasittava aidanne, mutta vuosien mittaan tutuksi käynyt. Hurmehappomarja. Kukkiessaan ja muutenkin niin mahdottoman kaunis kuten me ihmisetkin

No, miksi sitten otin tuon kirjan esille juuri nyt.  En laittanut sitä varastoon muuttaessani evakkoon ja sattumalta se vain taas tipahti tipahti suoraan käteeni kirjahyllyä penkoessani. Ehkä en neljä vuotta sitten keskellä kuohuja pystynyt keskittymään kirjan sanomaan tai ehkä tavallaan pystyin, mutta ei ollut sen aika vielä. Nyt se kolahti kunnolla.  Ei siis muuta kuin kysymys: Haluatko olla onnellinen, haluatko olla vapaa? Heitä pois kaikki virheelliset käsityksesi. Näe ihmisten läpi. Näe itsesi läpi. Jos näet itsesi läpi, näet kaikkien muidenkin läpi. Silloin rakastat ihmisiä. Olet luopunut kaikista harhaluuloista.”

Eräänä päivänä toin pihalta sireenin oksia maljakkoon. Ne tuoksuivat voimakkaasti ja ilahduttivat minua suuresti. Pari päivää myöhemmin ne olivat kuihtuneet. Ne eivät pitäneet vankeudesta. 

Nyt

Viime aikoina on käynyt niin , että minun on ollut aivan pakko ahmia de Melloa täydellä sydämellä selvitäkseni eteenpäin omalla tielläni. Olemme itse oman itsemme pahimpia vihollisia. Olen tällä välin lainannut kirjastosta myös kaikenlaisia muita kirjoja, joita en siis katsonut enää tarvitsevani. Luin jopa Tommy Hellstenin kirjoja ensimmäistä kertaa löytäen sieltä kaiken saman, jonka jo tiesin. Hän on hienosti kiteyttänyt kaikki asiat ja on varmaan myös lukenut de Mellon kirjat. Hän on paljon ymmärrettävämpi, konkreettisempi ja helppolukuisempi ja oppeja on helpompi toteuttaa käytännössä ja eläessä toisten ihmisten kanssa. 

Voikukkia vastaan taistelu on aina ollut aika toivotonta.  Niiden kauneudesta voi jopa nauttia. Olen usein ihmetellyt ristiriitaa omassa mielessäni.

Kaikista lainaamistani ja lukemistani kirjoista en ole löytänyt itselleni paljonkaan uutta. Mutta lukeminen auttaa näkökulman vaihtamisessa ja pistää ajattelemaan. Kun löydän uusia asioita ja näkökulmia, pyrin niistä aina välillä kirjoittamaan. Miten voin soveltaa oppimaani?  Se oppihan on tullut luokseni juuri silloin kun sitä tarvitsen ja auttaa oman elämän ymmärtämisessä. Ei siinä mitään, jatketaan vaan elämistä. Joskus on aikoja, kun meitä muistutetaan kovalla kädellä asioista. Se on hyvä asia, vaikka sydän saattaa silloin olla vereslihalla. Meitä muistutetaan varmasti ihan oikeaan aikaan. Toinen asia on, osaammeko tarttua siihen juuri silloin.

Olivat ne edellisellä viikolla kylvämäni siemenet jo itäneet. Tässä kehäkukkia. Tulossa.

Viimeksi olen lukenut de Mellon pienen kirjan ”Rakkauden tiellä”. Sillä tiellä me kaikki olemme ja se on ihmisen tärkein tie. Siellä oli monta kappaletta, jotka pistivät minut itkemään ja pistävät jatkossakin. Kun tajuaa mitä havahtuminen  on, ei halua tältä tieltä enää koskaan pois. Mutta ihminen itse on koko elämän ajan jopa itselleen salaisuus. Tänään on tutkittavana jokin osa-alue ja huomenna toinen.

No jaa, leikkasin viikko sittten ruohon vähän huolimattomasti, säästelin siinä kasvavia päivänkakkaroita ja lemmikkejä. 

Voimme jatkuvasti puhua ja kirjoittaa yleisesti onnesta ja elämän tarkoituksen löytämisestä, mutta kysymys ei olekaan niistä, vaan siitä, miten me itse havahdumme muutokseen. Se on niin suuri asia ja niin vaikeaa siihen on luiskahtaa, että välttelemme sitä ja harva uskaltautuu sille tielle.  Elämässä tulevat vaikeudet yrittävät sinne johdattaa, mutta aina emme silloinkaan ymmärrä. Elämä aukenee muutoksen jälkeen eteemme uusin silmin, mutta mikään entinen ei ole poissa. Jatkamme elämäämme melkein kuin uudesti syntyneenä.   Paradoksi taas, sitähän tämä kaikki on.

Mitähän kuvia tänne lisään? No, tuli sitten eilisen päivän valokuvia.