Valokuvat vievät mukanaan

Juutun aina välillä tutkimaan valokuvia. Olen maininnut aiemmin, että isäni sotakuvien selvittely on pitkä prosessi siitäkin syystä, että kuvien alla ei ole useimmiten tekstejä. Siksi samanaikaisesti pitää selvittää reittiä, mitä pitkin hän on taipaleellaan kulkenut. Se ei ole mitenkään helppoa myös siitä syystä, että minulle koko sodankäyntiin liittyvä terminologia on hyvin vierasta ja sitä on opiskeltava siinä sivussa. Joka kerta uudelleen, koska ei sellainen tieto pysy kerralla päässä. Lisäksi on tutkittava karttoja, maastoja ja teitä ja kaiken lisäksi palattava sinne yli 70 vuoden taakse, toisenlaiseen maailmaan kuin tämä, missä nyt elämme.

Valkjärvi 15.6.1941. Tai Vilkjärvi siis. Nämä herrat saaneet asua paikallisessa talossa. Isäni vasemmalla ja naiset siis paikallista siviiliväkeä. Eli ihan suomalaisia.

Olen kirjoittanut vanhempieni sotavuosiin liittyen pätkiä useammassa blogissani aina sen mukaan, mikä asia on juuri silloin ollut mielessäni ja tutkittavana. Viimeksi olen kirjoittanut aiheeseen liittyen  27.10.2013 ,jolloin kirjamessuilta tullessa olin joutunut palaamaan isäni valokuvien äärelle ja 27.9.2013, jolloin Tallinnan matkalta palattuani olin lukemassa kirjaa, josta lisää tässä blogissa. Aikaisemmin 10.9.2013 kirjoitin äitini isälleni uudenvuodenyönä 1944/45 kirjoittamasta kirjeestä. Äitini talvisodasta kirjoitin 15.10.2012  ja isäni joistakin sodan vaiheista yritin ottaa selvää 8.2.2013.

Komppania marssilla Valkjärvellä tai Vilkjärvellä 15.6.1941.

Olen varsin hyvin tietoinen siitä, että yhtenäisempi esitys aiheesta olisi paikallaan, mutta se saa vielä hetken odottaa. Itse asiassa se joutuu odottamaan, sillä minä olisin kyllä valmis ryhtymään työhön. Jokin muu, kohtalo, karma on jo pitkään tehnyt parhaansa vaikeuttaakseen tutkimus- ja kirjoitustyötä. Nyt juuri tällä hetkellä minun olisi varmaan kaiken järjen mukaan keskityttävä tekemään ihan muita juttuja. Hirveä kaaos on selkäni takana sekä kuvaannollisesti että ihan konkreettisestikin. Mutta asiahan on niin, että määrään itse, mikä on juuri nyt tärkeää. Olen viime aikoina usein sanonut, eilen viimeksi, että kaikista asioista selviää ja niitä on turha murehtia. Ne ovat vain asioita. Pahinta olivat nuo vuodet, kun vastassani oli ihminen tai ihmisiä.

Suureksi avuksi vanhempieni jatkosodan selvittämiseksi tuli viime kesänä ilmestynyt teos ”Valkeasaaressa läpimurto, jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa”.   Alla esittely teoksen kirjoittajista kustantajan sivulta kopioituna, joka löytyy myös linkin teoksen nimen takaa:

Kirjoittajat

Janne Mäkitalo on yleisesikuntaeverstiluutnantti, sotatieteiden tohtori ja peruskoulutukseltaan pioneeriupseeri. Hänen aikaisemmat julkaisunsa, tutkimustyönsä sekä artikkelinsa ovat liittyneet jugoslavialaiseen sotataitoon, Jugoslavian hajoamissotiin sekä erilaisiin sotilasmerkkeihin. Hän on aiemmin palvellut muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksella pääopettajana.

Jukka Vainio on majuri evp ja peruskoulutukseltaan tykistöupseeri. Hänen isänsä Hannu palveli JR 1:n III pataljoonassa muun muassa joukkueen johtajana. Vainion aiemmin laatimat artikkelit ovat liittyneet pääasiassa Jalkaväkirykmentti 1:n käymiin taisteluihin.

Kirjoittajat ovat päässeet pitämään JR 1:n taistelupaikkaesittelyjä lukuisilla veteraanien Kannaksen matkoilla, saaneet keskustella ja haastatella rykmentin sotureita sekä päässeet perehtymään vuosien mittaan laajaan arkistoainekseen, kirjallisuuteen ja veteraanien julkaisemattomiin sotamuistelmiin.

Olen aina silloin tällöin kahlannut myös SA-kuva-arkistoa, josta olen löytänyt myös jonkun isäni ottaman kuvan. Ne kuvat ajoittuvat aikaan ennen jatkosodan syttymistä, kun JR 1 oli perustettu ja joukot liikkuivat ja harjoittelivat rajan tuntumassa. Hänen myöhemmät kuvansa ovat sitten tulleet omaan valokuva-albumiin.

Tässä kuvassa menemme jo vähän pidemmälle. Ote Jalkaväkirykmentti 1:n 5 komppanian sotapäiväkirjasta kohdasta, jossa isäni sota loppui 17.6.1944 aamupäivällä Kaukjärvellä haavoittumiseen. Komppania hajaantui kahtia, joista toinen osa veneillä ja uimalla Kaukjärven yli, siinä porukassa isä oli mukana . Toinen porukka vetääntyi tien vartta Kaukjärven itäpuolelta Hatjalahden itäpuolelle.. Lähteneet he olivat Halilasta Uudeltakirkolta. 

Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin vahvennettuna talvisodan aikaisesta 1. prikaatista. Isäni sotilaspassin ja muusta materiaalista kuten valokuvista tekemäni päättelyn mukaan hän on ollut Reserviupseerikoulun kurssilla 49, joka on pidetty Niinisalossa 19.09.1940–31.01.1941. Wikipedian mukaan kurssilta on valmistunut 975 upseeria. Se jälkeen hänet on 1.2.1941 siirretty joukkueenjohtajana 1 Prikaatin 6 komppaniaan, joka on vaihtunut 7.6.1941  JR1:n  4 komppaniaksi. Koska isäni joutui vasta 7.12.1939 jo talvisodan sytyttyä varusmieskoulutukseen, jätän varhaisemmat vaiheet, joita eräässä aiemmassa blogissani pähkäilin myöhemmin tutkittavaksi. Niiltä ajoilta lienee kuitenkin melko runsaasti valokuviakin.

Myös äitini, silloin Helvi Sirkiän nimellä palkattiin kantahenkilöstöön kuuluvana lottana rykmentin palvelukseen 15.6.1940 (rintamapalvelustunnushakemus). Hän oli II pataljoonan palveluksessa, joten hänen tiensä aika hyvin tulee selville isäni taipaleen mukana. Mainitsemastani teoksesta löytyy sivulta 201 valokuva, joka on näkynyt aiemmissa blogeissani. Siinä äitini on lottatoveriensa kanssa joulunvietossa siellä jossakin.

Tutkin vihdoin tarkemmin mainitsemiani SA-kuvia, jotka löysin hakusanalla Siukola. Olin ihmetellyt kuvien päiväystä 15.6.1941 Valkjärvi. Tuohon aikaan jatkosota ei ollut vielä syttynyt. Valkjärvi-niminen paikkakunta oli kaukana Karjalan kannaksella. Kun lukee tarkkaan JR 1:n historiaa, selviää, että isäni ottamissa kuvissa on kysymyksessä on Vilkjärvi tai Valkjärvi, molemmat järviä kun lähdetään Lemiltä kohti rajaa.  Vilkjärvi on isompi järvi ja löytyy myös paikannimenä. Kuntien yhdistämisen jälkeen Vilkjärvi näyttää kuuluvan Lappeenrantaan. Edellä mainitsemani kirjan sivulta 39 löytyy kartta, jossa on tekstinä "Vahvennetun prikaatin ryhmitys 15 kesäkuuta 1941. Komppanioiden numerointi on korjattu vastaamaan JR 1:n numerointia". Sieltä löydän juuri noilta paikkeilta merkinnän 4.K + Krh.j + kk.  Varsinaiset sotatoimet alkoivat kesäkuun loppupuolella. Niiden tutkiminen jääköön toiseen kertaan.

Isäni valokuviin  SA-kuva-arkistossa olen jättänyt korjaavat kommentit.  Kuvien takana on mahdollisuus lähettää kuviin liittyviä lisätietoja. Olin vähällä laittaa kuvat ja tiedot myös Facebookin SA-kuvat-sivulle. Päädyin kuitenkin ikiomaan vaihtoehtooni, käsittelen asioita omassa blogissani.

Olisipa kiva joskus ajella tutustumassa noihinkin paikkoihin ja Lemin Kantturaniemeen, jossa jalkaväkirykmentti 1:stä perustettiin tuolloin kesäkuussa 1941. Aika lähellä liikuin ystäväni Tarjan, hänen koiransa Rexun ja tyttärentyttäreni Annan kanssa, kun 2005 kiertelimme Lappeenrannassa ja yövyimme Huhtiniemen leirintäalueella. 

Huhtiniemessä 6.7.2005. Ajoin tuolloin vuokra-autoilla.

”Viimeiseen asti – veljeä ei jätetä” on nimeltään Sotainvalidien Rengon osaston 70-vuotishistoriikki, jonka on kirjoittanut Raakel Henttonen. Tuohon julkaisuun pyydettiin myös isäni osalta valokuvia. Hän toimi sihteeri/rahastonhoitajana yhdistyksessä vuosina 1979 – 1987. Olikin mielenkiintoista lähteä Renkoon kirjan julkistamistilaisuuteen. Se pidettiin Rengon itsenäisyyspäivänjuhlassa 6.12.2013 Rengon seurakuntatalossa. Osallistuimme sisareni Heljän kanssa sekä jumalanpalvelukseen, seppeleen laskuun kaatuneiden muistomerkille ja juhlatilaisuuteen. Tapasimme monia mielenkiintoisia paikkakuntalaisia, vanhoja ja nyt uusia tuttavuuksia.  Ehkä ensi kesän retkillä lapsuuden maisemiin, voimme uudelleen kohdata heitä ja saada arvokasta tietoa jopa paikkakunnan historiasta. Jo lyhyet keskustelut pöydässä selvittivät täälläkin pähkäilemiäni asioita tai toivat jatkuvuutta muinaisen kotikyläni historiaan.

Juttua riitti, toki muun ohjelman lomassa.

Tämä siitä, että aikomukseni oli alunperin uneni siivittämänä kirjoittaa niistä lukemattomista tuntemattomista naisista, joita tapaan tutkiessani sukujani. Mitä tietoa heistä on jäänyt nykypolville, jos he ovat eläneet nuhteettomasti kuten useimmiten ovat?  1700-luvun naisista ei usein ole jäänyt nimeäkään. Naisten kautta minäkin liityn niihin sukuihin,joiden sukuseuroissa olen mukana.

Muistutan kaikkia siitä, että on edelleenkin tärkeää tallentaa historiaa, myös erityisesti tämän hetken historiaa, omaa historiaamme, sillä sitä ei ole kukaan meidän jälkeemme kertomassa. 

Anna Lappeenrannassa 7.7.2005.