Tuli käytyä kirjamessuilla

Olin jo pakannut varastoon muutaman valokuvalaatikon, kun ajattelin, että joudun muuttamaan. Mutta niin ei ole käynytkään vaan elämä ja tutkimukset jatkuvat. Eilen aloitin ja tänään sain yhden oman osaprojektini aavistuksen verran etenemään, kun keräsin kuvia isäni ja äitini sotataipaleesta omaan kansioonsa. Paria kuvaa pyydettiin perjantaina, mutta minulla kaikki johtaa aina muihin juttuihin. Siihen kuvapyyntöön ja mihin se sitten johtaa, tulen palaamaan jossakin vaiheessa myöhemmin. Mikä tahansa pienikin tehtävä sekoittaa pakkaa sikäli, että kuvalaatikot ja albumit nousevat taas kerran tarkasteltaviksi ja samalla kauhisteltaviksi. Samalla niitä tulee järjesteltyä uudelleen.

Tässä kuitenkin pari kuvaa tekemästäni kansiosta. Isä ja äiti sota-ajan kuvissa.

Nyt kuitenkin sain Google +:n alle tehtyä uuden albumin, jonka kuvat eivät ole julkisesti selattavissa. Jos joku haluaa nähdä ne kuvat, minulta voi pyytää sinne linkin. Niinhän minulle käy usein, että jokin asia tupsahtaa eteen ja johtaa eteenpäin.

”Jos miestä missä tarvitaan

maan eestä vaikka kaatumaan,

niin uljaita on urhoja,

on järkeä, on kuntoa,

jos toimeen tartutaan.”

Noin lauletaan Hämäläisten laulussa. Vaikka siinä puhutaan miehestä, sama koskee kyllä naisiakin. Emme elä sota-aikoja, mutta toimeen tarttuminen asiassa kuin asiassa on se juttu. Sama koskee ajoitusta, toimeen ei kannata tarttua väärään aikaan. Varmaan sekin on hämäläinen ominaisuus.

Suomen heimoilla on hyvät ja huonommat ominaisuutensa. Kun olen viime vuodet tutkinut juuriani, olen alkanut aivan mahdottoman paljon kunnioittaa kummankin puoleni sekä karjalaisen että hämäläisen ominaisuuksia. Into tutkia karjalaisuutta on nostattanut minussa valtavan halun päästä syvälle myös oman hämäläisen syntymäseutuni historiaan ja tutustua sen juuriin. Toinen maa, Hämeen maa on helpommin tavoitettavissa fyysisesti, mutta Karjalan kannakselle pääsen harvoin, sen tutkiminen on kirjallista. Kaiken keskiössä on tuo sota-aika, joka yhdisti molemmat maakunnat isäni ja äitini kohdatessa toisensa. Minä synnyin lapsista ensimmäisenä ja kannan nyt mukanani erittäin voimakkaana tuon läheisen sota-ajan muistoa. 

Näin käytetään vanhoja kirjoja nyt! 

Tässä viime aikoina on ollut taas monta asiaa, joista olisin halunnut kirjoittaa jo nopeammin ja siis aiemmin. Nyt tapahtumat ja aiheet ovat sulautuneet toisiinsa ja pakottavat palaamaan niihin eri tavalla kuin jos olisin kirjoittanut niistä kustakin erikseen.

Perjantaina vierailin Helsingin kirjamessuilla sulautuen sen tunnelmaan, mutta kirjojen kuitenkin asettuessa pääosaan. Jäin kuuntelemaa paria mielenkiintoista esitystä. Kaikkiin niistä olisi pitänyt tulla ajoissa saadakseen istumapaikan. Harmaapäiset miehet ja naiset olivat jo vallanneet kaikki penkit, kun minä osuin johonkin pisteeseen.

Kaikista mielenkiintoisin oli, tosin ehkä sattumalta, ehkä minua tällä hetkellä eniten kiinnostava alue, historiantutkimus. Satuin kuuntelemaan osittain Henrik Meinanderin puheen, jonka olin merkinnyt etukäteen omaan esitteeseeni. Henrik Meinander on Helsingin yliopiston professori, Matti Klingen seuraaja. Hänen aiheensa käsitteli Suomea aina kansalaissodasta 2010-luvulle. Hän osaa näköjään kutistaa asiat sellaiseen mittakaavaan, miltä ne näyttävät vaikkapa katsottuna koko Euroopan suunnalta. Suomi ei ole saari valtameressä vaan osa Eurooppaa ja maailmaa. En muuten käytä tässä välttämättä hänen sanojaan vaan tulkitsen niitä omin sanoin. Kansalaissodan, veljessodan, vallankumouksen, kapinan ja 1918 sodan ynnä muilla nimityksiä käyttävä sota on kaikkea mainittuja kun sitä katsoo aina kunkin kokijan näkökulmasta, mutta se oli myös osa ensimmäistä maailmansotaa. Samoin Suomen talvisota ja jatkosota on ymmärrettävä samoin, eurooppalaisen mittakaavan mukaan ne eivät ole erillisiä sotia vaan myös seurauksia Molotov-Ribbentropin sopimuksen rikkomisesta. Kun Suomen sotatoimialueen asettaa koko Euroopan rinnalle, se on vain pieni rintama. 

Henrik Meinander puhumassa

Kommenttina edelliseen voin sanoa, että on terveellistä nähdä asioita monesta eri näkökulmasta. Olen itse pitänyt Karjalan aluetta valtavan isona. Olen yrittänyt aina välillä seurata vanhempieni jalanjälkiä halki kannaksen. Äitini kotiseutu oli melkein Mannerheim-linjalla ja tuhoutui talvisodassa. Isäni kulki kesällä 1941 läpi kannaksen valloittaen Karjalaa takaisin ja meni joukkojen mukana yli entisen rajan Inkerinmaalle Lempaalaan, jossa joukot olivat asemasotaa käyden 1941 – 1944. Äitini oli samaisessa JR 1:ssä lottana ja siellä he jossakin vaiheessa myös tutustuivat.  Pienen ihmisen näkökulmasta mittakaava kuten aikakin tuntuu valtavalta. Evakot kulkivat pois Karjalasta ja takaisin. Ihmisiä ja joukkoja liikuteltiin edestakaisin ja valtavat määrät ihmisiä kuoli. Sen kaiken seurauksia oma sukupolveni elää edelleen, kukin omalla tavallaan.

Uudet tutkimukset, joita oletettavasti Klingen ja Meinanderin oppilaat ovat tehneet ja joita ilmestyy nyt melkein kuin liukuhihnalta, saavat kansan raivon valtaan. Valtaosa kansasta ei halua, että mitään käsityksiä muutetaan. Totuutta ei saisi kaivaa esiin. Mannerheimin tutkimus on suurta loukkausta, hänet halutaan nähdä virheettömänä. Törni on suuren suuri sotasankari, jonka arvo pitää palauttaa. Eikö vieläkään ole kulunut tarpeeksi pitkää aikaa, että asioita voitaisiin käsitellä kiihkottomasti?

Saksankielinen kirjallisuus oli hyvin esillä. Osasto oli niin täynnä porukkaa, etten jäänyt siihen. Ursula Krechel, erityisesti rja Landgericht olisi kiinnostanut.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä itkunsekaista nostalgiaa, jolla vielä tänään aikalaiseni suhtautuvat sota-aikaan, ihmisten kohtaloihin ja menetettyihin maihimme. Facebookin Karjala-sivujen keskustelut ovat sitä voivottelua täynnä kuten nykyään myös keskustelupalstat ja yleisönosastot. Kansa ei halua muuta kuin huvia ja hauskanpitoa, tietoa ei niinkään. Taustalla on laajaa tietämättömyyttä. Se saattaa olla myös pelkoa, että tiedon kautta menetetään jotakin kallisarvoista. Voin kuulostaa kyyniseltä, mutta en halua teeskennellä jotakin, mitä en ole. Suhtaudun asiaan täysin asiallisesti ja tutkivin katsein. Emme voi palata menneisyyteen muuten kuin mahdollisimman tarkkaan sitä tutkien.

Kyllä se Meinanderin kirjakin suomenkielisenä näkyy tässä kuvassa.

Meinander tuli puheessaan 1960-lukuun ja totesi siinä vaiheessa, että historian tutkijaa kiinnostavat erityisesti ihmisten muistelmakertomukset. Niitä lukemalla voi havaita kipupisteet ja löytää ne kohdat, joita pitää tutkia. Sitä tutkijat ovat ilmeisesti nyt tehneetkin sota-ajan suhteen. Hän sanoi, että tulevaisuudessa näihin kipupisteisiin tullaan erityisesti keskittymään, koska niistä löytää asian ytimen. Hän otti esille vuoden 1967, jolloin työelämään tuli uusi sukupolvi (huom. minä myös) ja edelliset alkoivat siirtyä eläkkeelle. Siinä on nyt tärkeä tutkimuskohde. En ole siis ollut ihan väärässä, kun kirjoitan omista päiväkirjoistani ja lapsuuden ja nuoruuden muistoistani.

Hän kertoi kirjan olevan kuvitettu hänen isänsä postimerkkikokoelman suomalaisista postimerkeistä otetuilla kuvilla. Tästä linkki ruotsinkieliseen Meinanderin kirjaan. Postimerkit kuvaavat hyvin Suomen historian juhlallisia hetkiä. Taas hykertelin. Postimerkit liittyvät kirjeisiin ja postikortteihin. Kun mainitsin aikanaan syksyllä 2011 taidehistorian proseminaarityötä suunnitellessani postikortit, professoristani tuntui melkein huokuvan hiljainen ylenkatse. Postimerkit kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan. Onneksi taidehistorioitsija Harri Kalha on tullut postikorttien lähteille omien sanojensa mukaan yhteensattuman (tutkiessaan Ville Vallgrenin veistosta Havis Amanda Kauppatorilla) kautta ja on julkaissut viime vuonna kirjan Ih­me ja kum­ma. Sur­rea­lis­mia ja sil­män­lu­met­ta 1900-lu­vun alun pos­ti­kort­ti­tai­tees­sa (W­SOY 2012)

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kirjoitus tästä aiheesta. Kirjaa en ole vielä nähnyt. Kirjoituksessa Kalha sanoo: "Äl­lis­tyin kort­tien avaa­maa run­sau­den­sar­vea: kä­sil­lä oli kul­ta­kau­si, jos­ta meil­le ei tai­de­his­to­rias­sa ope­tet­tu mi­tään!"

Kirjamessut on käyty ja onneksi vain muutama kirja lähti sieltä mukaani kaikki liittyen historiaan ja taiteeseen. Alennukset olivat aika suuria. Ostin Suomen sodan historian 1808 -1809, joka on ilmestynyt 2008. https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2100 Kirja maksoi vain 10 e. Siinä syntyi lyhyt keskustelu kirjasta ja vähän muustakin sotahistoriaan liittyvistä kirjoista erään mieshenkilön kanssa. Hän suositteli erästä kirjailijaa ja kirjaa ja kirjoitti sen nimen käyntikorttinsa takapuolelle. 

Kyllä toista tuusulalaista (Stan Saanila) pitää tervehtiä ja pari sanaa vaihtaa. Osasto oli turkulaisen antikvariaatin ja olin pysähtynyt siihen ihmettelemään myytävänä olevien valokuvien ja valokuva-albumien määrää. 

Olin messuilla pitkäaikaisen työkaverini Katriinan kanssa. Kävimme yhdessä syömässä ja sen jälkeen hän lähtikin jo muualle. Minä jatkoin harhailuani ja etsin vielä lopuksi serkulleni Arjalle Eeva-Liisa Mannerin esikoisrunokirjan Punaista ja mustaa, joka ilmestyi 1944. Taas tuo kohtalokas vuosi. Olin nähnyt kirjan heti alussa erään antikvariaatin osastolla, mutta ajattelin hakea sen vasta lähtiessäni valumaan pois messuilta. Olikin sitten aikamoinen urakka etsiä oikea osasto. Lopulta raahauduin autolle jalat aivan aivan poikki. Parkkisysteemi oli muuttunut sitten aiemmasta vuodesta ja olin siitä onneksi perillä etukäteen. Maksuautomaatilla sitten joku nuori nainen kauhisteli asiaa ja aikoi kirjoittaa asiasta blogissaan.  Parkkimaksun kiinteä hinta on 10 e. Jos vietin messuilla ajan kello 10 – 16, niin kyllä se menetteli. Mutta jos joku vain piipahti sinne, niin maksu tuntuu pahalta.

Melkein heti messuille tullessamme huomioni kiintyi Elisan pieneen osastoon ja mainokseen oman kirjan julkaisemisesta e-kirjana ja meninkin heti sinne kysymään ja ihmettelemään, miksi en ole kuullut vielä asiasta. Kävikin ilmi, että tämä mahdollisuus oli julkistettu vasta edellisenä päivänä. Täältä löytyy enemmän tietoa asiasta. Hienoa, että tulee uudenlaisia mahdollisuuksia julkaista omia kirjoja. Muutama vuosi sitten kirjamessuilla poikkesin Books on Demandin (BOD) osastolla. On hienoa, että tarjolla on erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä joku päivä saan koottua sen oman kirjan. Aineistoa on kyllä riittävästi, mutta toimeen on tartuttava. 

Inge Löök hymyilee minulle! Ostin kyllä muutaman kortinkin.