Ilman tavoitteita?

Lumisade alkoi, kun kuuntelimme tarinoita Afrikasta. Se oli oikeastaan räntäsadetta. Kotipysäkille päästyäni, huomasin sen hiukan pehmentäneen liukasta ja jäistä tietä. Tämä talvi on kestänyt jo aivan liian kauan.  Tunnen sen estävän minua tekemästä monia asioita, koska kylmyys vangitsee sisälle. Se on jo pitkään longerrellut jopa estämään kirjoittamistani, yhtä suurista iloistani. Keväällä ennen oikean kevään alkamista kuolee jopa eniten ihmisiä. Tänäänkin Hesarissa oli kuolinilmoituksia sivukaupalla. Omat vanhempani kuolivat myös keväällä. Minullakin on keväisin entistä ikävämpi joukostamme poistuneita ihmisiä. Sitä kaipuuta on vaikea selittää toisille, se tuntuu melkein omalta kuolemankaipuulta. Mietin silloin myös sitä, miten vanhat ihmiset jaksavat päivästä toiseen.

3.4.2013

Huomaan myös hakeutuvani mieluiten itseäni vanhempien ihmisten seuraan. Olen usein ajatellut, että se on omien vanhempieni kaipuuta. Vanhemmissa ihmisissä on sellaista viisautta ja kokemusta, joka saa oloni tuntumaan lohdullisemmalta. Minun ei tarvitse enää selittää mitään. Olen turvassa. Edes lyhyen hetken. Elämä muodostuu hetkistä, onni on hetkiä. Ihmisen ei ole aina hyvä olla yksin. Ei keväällä. Olen ollut hirveän kauan yksin, vaikka en useimmiten tunne itseäni yksinäiseksi. Minulla on ystäviä, mutta eivät he aina korvaa sitä pohjatonta ikävää.

Katson harmaaseen maisemaan, josta puut heikon lumisateen takaa erottuvat kuin kauniissa piirroksessa tai mustavalkoisessa valokuvassa. Sää voi hyvin ilmentää tunteita. On hetkiä kun ei jaksa enempää, kun voisi luovuttaa kokonaan. Mietin nyt, olenko aiemmin keväisin ollut blogeissani näin synkkä ja allapäin.   Etsin tähän kaksi kirjoitusta. Keväällä 2009 ja 2010 minulla oli vielä TAVOITTEITA.

4.4.2009

 ”6.4.2009

Aina aamuisin sormeni haluavat päästä koneelle kirjoittamaan. Kuitenkin käyn aina taisteluja siitä, onko jokin muu tekeminen tärkeämpää. Olisi lähdettävä lenkille, pihatyöt odottavat, auto olisi siivottava, äidin pelargonit tuotava sisälle ja niihin vaihdettava vihdoinkin multa. Pyykit odottavat. 

En osaa vielä jakaa itseäni sillä tavalla kuin haluaisin, jotta päätehtäväni olisi KIRJOITTAMINEN. Kaikki muu olisi sitä tukevaa toimintaa. Toisaalta niin jo onkin, mutta en ole vielä päässyt varsinaisen inhottavista rasitteista ja velvollisuudentunnosta, joita ansiotyö toivat mukanaan.

Kun on ollut eräänlainen robotti vuosikymmenet, niin kestää aikansa oppia uusille tavoille. Toki minäkin aloitin uusille tavoille opettelemisen tavallaan jo vuosia sitten, mutta nk. KIIRE asetti sille opettelemiselle omat rajoituksensa. Ei ollut aikaa pysähtyä miettimään kunnolla asioita, oli kiiruhdettava aina jo seuraavaan, kun edellinen oli kesken. Kun sitten on vapaalla ilman mitään rajoituksia ja pakkoja, kestää aikansa sopeutua siihen ja löytää se oikea rytmi ja/tai rytmittömyys. 

Ihmiselle opetetaan syntymästä saakka sitä, että rutiinit ovat tärkeitä. Siitä on kirjoitettu kirjoja. Rutiinit luovat turvallisuutta. Kun kaikki menee ennalta suunnitellun ohjelman mukaisesti, ihmisellä on hyvä olla. Ihminen tarvitsee rutiineja. Saattaa olla, että joku tarvitseekin. Mutta on myös ihmisiä, joita ne kahlitsevat. Minut ne suoraan sanoen tekevät pahoinvoivaksi. Mutta en olekaan mikään mallikansalainen. Minulla ei ole rajoja. Kun tulen vanhemmaksi, muutun entistä rajattomammaksi. Toivottavasti ääriviivani jopa häviävät pikkuhiljaa.  Osalle ihmisistä käy niin vanhetessa ja se on hieno juttu. Osan ääriviivat vain korostuvat, kun heistä tulee äänekkäitä, vaativia, etuilevia, lihavia, sairaita, valittavia. Vaikka ihmisen ääriviivat häviävät ja oma ego siirtyy syrjään, se ei tarkoita luovuttamista ja syrjään siirtymistä.. Olemme taas yhden paradoksin äärellä.

6.4.2011 Arkkitehtuurimuseossa esittelyjen lomassa

Niinpä, kaikenlaista ihminen on pohtinut elämänsä varrella ja samalla kulkenut yhden askeleen eteenpäin ja sitten taas yhden taaksepäin. Minäkin innostun monista asioista ensin aivan hirveästi ja sitten kuitenkin palaan taaksepäin. 

Jokin on muuttunut tässä välillä. Aluksi ajattelin, että se olin minä. Ehkä olenkin muuttunut ikääntyessäni. Mutta muutos on ollut syvällisempi ja laajempi, koko yhteiskuntamme on muuttunut. Sen kaikki rakenteet ovat nyt erilaisia kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Osa ihmisistä on siirtynyt voimallisesti toiseen ulottuvuuteen. Tehdään vain pakolliset työt ja tapaamiset ja palataan Internetin syvyyksiin. Pakolliset työt ovat muuttuneet osalla taas niin raskauttaviksi, että he eivät muuta jaksakaan kuin hoitaa kotiasiat, lapset, harrastaa vähän liikuntaa ja  siinä koko arkielämä. Siitä työelämästä halutaan nyt jopa tehdä kaiken onnen tyyssija siirtämällä eläkeikää pidemmälle, mutta mitä se on jo tehnyt meille. Emme enää osaakaan vain olla ja nähdä tämän maailman kauneutta. Meillä on enää hyvin vähän aikaa toisillemme. Olemme alkaneet hengittää eri tahtiin kuin maailmankaikkeus ja mihin se taas tätä maailmaamme ja meitä ihmisiä johtaakaan?”

Huhtikuussa 2009 talo lautakasojen takana...

”6.4.2010

Näin elämä kuljettaa

Minun pääsiäiseni tuli ja meni ilman sen kummempia rituaaleja kuten esimerkiksi munien maalausta, lammaspaisteja ja sitä kuuluisaa puuttuvaa minttuhyytelöä. Aikani on nyt erilaista kuin joskus ennen. Alkuvuosina täällä asuessamme talo oli joskus juhlapyhinä täynnä porukkaa, meillä vietettiin yhdet ylioppilasjuhlat, yhdet ristiäiset, jouluja ja uudenvuoden vastaanottoja. Lähimmät naapuritkin olivat usein mukana. Äitini kävi leipomassa perhejuhliin karjalanpiirakoita. Minä toimin emäntänä, kaiken järjestäjänä, ruoanlaittajana, tarjoilijana, valokuvaajana ja videoijana ja joskus taksikuskina. Se oli hauskaa. Pidin italialaisesta tunnelmasta, oli kiva tehdä paljon ruokaa ja nähdä pöytä täynnä nälkäisiä ihmisiä. Sitten pikkuhiljaa kaikki väheni, kaipa se johtui siitä, että monen elämä muuttui, myös minun elämäni. Muut asiat tulivat tärkeämmiksi. Pikkusisareni järjesti myös vuosikaudet koko perheelle lounastapaamisia ainakin kerran vuodessa, mutta nekin ovat nyt jääneet. Naapurissakin piipahdan enää korkeintaan kahvilla ja kutsun heitä joskus luokseni kahville. Ennen istuimme kesäiltoina milloin kenenkin pihalla. Naapurustossa on tapahtunut myös paljon; jonkun avioliitto on hajonnut, on muutettu pois ja ihmiset ovat alkaneet sairastella ja vanhentua.

Ennen piha oli täynnä elämää. Nyt kesällä yksinäinen nainen tekee siellä töitä keväällä, siivoaa, haravoi, korjaa, istuttaa ja kylvää. Hän ripustaa kuluneen, haalistuneen riippukeinun männyn oksien väliin niin kuin kaikkina aiempina kesinä. Se on ollut lastenlasten lempipaikka. Hekin ovat kasvaneet. Muutama vuosi sitten lapset kylpivät pesuvadissa pihalla ja poimivat mansikat mansikkamaasta ennen lintuja. Nyt yksinäinen nainen kävelee työt tehtyään ympäriinsä kamerat roikkuen kaulallaan ja käsissään ja kuvaa viimeisten auringonsäteiden hehkuttamia unikoita ja salkoruusuja. Hän kerää vadelmat muumimukiin ja istahtaa hetkeksi seinustalle nauttimaan myöhäisen iltapäivän rauhasta.

Opiskelemassa yliopistolla huhtikuussa 2010

Kiiltokuvaelämä muuttuu tavalliseksi arkipäiväksi.. Tuskin se oli edes kiiltokuvaelämää vaan sellaista, jota meidän eteemme vyörytetään markkinoiden kauttakin ihanne-elämänä. Kaikki vyöryy ottamieni kuvien kautta uudelleen eteeni, Vuodenajat tulevat ja menevät.

Elämän kääntyminen iltaa kohti on meidän kaikkien osalta väistämätöntä. Joskus nuorempana sen ajattelu tuntui ikävältä, liian haikealta, raskaalta ja kestämättömältä. Siksi on joskus ollut hyvä kerätä ympärilleen paljon toimintaa ja ihmisiä, ettei tarvitse sitä ajatella. Mutta se tulee kuitenkin eteen. Sitä on hyvä harjoitella, vaikka sitten onkin joskus taas aikoja, että talo on edelleen täynnä porukkaa.

Menneinä vuosina suunnittelin ja yritin järjestää pihatalkoita, mutta ne eivät olleet suosittuja, niistä ei tullut koskaan mitään. Työt sain tehdä aina yksin tai jättää tekemättä, jollen jaksanut.  

Sinä vuonna kun täytin täysiä vuosia, ajattelin pitää elokuisen taidenäyttelymme yhteydessä pihakutsut isommalle porukalle. En kuitenkaan näyttelyyn liittyvän työmäärän takia jaksanut niitä yksin järjestää. Viime kesäksi suunnittelin taas pihalle taidenäyttelyä. Idean sain keväällä käydessäni Kiasmassa katsomassa kaikkea siellä esillä ollut romua. Pihani oli jo vuosia ollut täynnä naulaisia lautoja, suuria lauta- ja kivikasoja siellä täällä, ihmeellinen rautahökötys maisemaa pilaamassa, työkaluja ruostumassa, rikkinäinen kaivo, keskeneräisiä kiveyksiä.  Sain idean hyödyntää niitä, tehdä niistä oikeata pihataidetta sen sijaan, että minulta kysyttiin aina,: MIKÄ TOI ON? Nyt aloin suunnitella niille uutta elämää. Olisin nimennyt ne, laittanut niihin kyltit. Suunnittelin jopa runojen kirjoittamista. Aloitin työn keväällä. Kuvasin ”esineet” ja aloin jo miettiä sopivia runoja.

Ateneum 7.4.2010

Se oli ensimmäinen vapaa kesäni eläkkeelle jäätyäni.  Olisi ollut ihana juhlia sitä ystävien kanssa ja pitää samalla erilainen ”taidenäyttely”.  En enää häpeäisikään noita kauheita pihan rumistuksia vaan ottaisin ne tällä tavalla nykytaiteen piiriin. Ajattelin jopa ilmoittaa näyttelystä lehdessä, että kuka tahansa olisi voinut tulla sitä katsomaan. Olihan ensimmäinen kesä, kun minulla ei ollut enää valokuvanäyttelyä. En ollut vielä keksinyt näyttelylle nimeä. Nimen keksiminen ja esitteen laatiminen oli ollut aina aiemmin jännä prosessi.

Mutta toisin kävi tällä kertaa. Kesäkuun alussa tapahtunut pieni vesivahinko (sekin tavallaan olisi voinut olla taideteos) myllersi elämäni ja käänsi sen suuntaa sinne, minne sen olisi pitänyt kääntyä jo vuosia sitten.  Heinäkuusta alkaen kaikki roju alkoi hävitä pihalta, taideteokset hävisivät yksi toisensa jälkeen. Vuosien toivomus pihan siivoamisesta toteutui ja haaveeni näyttelystä jäi vain unelmaksi. Onneksi niin. Uudet tuulet puhaltavat. Kaikki aina kysyvät, milloin sinulla on seuraava näyttely. En osaa vielä vastata. Mutta tänä keväänä voin vapaammin kuvata pihalla ilman, että joka suunnassa on vastassa niitä rumistuksia, joita olen ennen vältellyt. Nyt voin unohtaa ne kokonaan.

Tämä kirjoitus syntyi eilisen innoittamana, kun kävin naapurini kanssa katsomassa näytössä olevaa isoa kerrostaloasuntoa. Vastapäiset naapurini miettivät nimittäin elämänmuutosta, talonsa myymistä tyttärelleen ja muuttamista kerrostaloon.  He ovat erityisesti tukeneet minua viime vuosina. ”

5.4.2010