Sisäinen kriitikko

Lapsenlapseni poikkesi eilen kolmen pienen lapsensa kanssa luonani. Söimme yhdessä lounaan. Pienten lasten äidin elämä poikkeaa vanhan eläkeläisnaisen elämästä mahdottoman paljon. On aina kiva tavata, tehdä jotakin yhdessä, mutta lasten hoitaminen alkaa etääntyä minusta. Korona-aika vähensi automaattisesti yhteyksiä ja taisi jäädä pysyväksi.

Pari päivää aiemmin tapasimme nuorimman lapsenlapseni eli tämän vanhimman kylässä käyneen lapsenlapsen pikkuveljen synttäreillä. Niiden jälkeen pääsin heidän kanssaan autolla kotiin ja lähdimme vielä pienelle metsäkävelylle.  Kaikki tapaamiset, sukulaisten tai vieraiden kanssa herättävät minussa ajatuksia ja ideoita ja nostavat kirjallisen minän esille. Toisin sanoen, minulle tulee pakottava tarve kirjoittaa. Siinähän ei ole mitään uutta.

Nämä kaksi kuvaa ovat toissapäivältä, loput kuvat ovat vuodelta 2019

Aktiivinen maailman tapahtumien ja ilmiöiden ja viisaiden keskustelujen seuranta ovat minulle myös inspiraation lähde. Kaikille ihmisille on tärkeä seurata maailman menoa ajatuksella ja monesta eri näkökulmasta!

Senhän sinä rakas lukijani jo tiedätkin, että usein on niin, etten oikein ehdi alkaa kirjoittaa. Tai ehdin aloittaa tekstin, jota jatkan useina seuraavina päivinä, paitsi, että väliin jää päivä tai useampi. Eilen olin juuri avannut koneeni mielessäni useampi toimitettava asia ja mieletön halu kirjoittaa. Puhelin soi ja sain vieraita. Toki olimme keskustelleet edellisellä tapaamisella, että he tulisivat käymään juuri tänään.

8.10.2019

Kun he olivat lähteneet, muistin julkaisemattomat blogit kansion. Sinne on kerääntynyt aikamoinen liuta kirjoituksia, jotka jostakin syystä eivät ole niiden kirjoittamisaikaan olleet sopivia julkaistaviksi. Syitä on ollut useita. Korona-aika ja muut asiat ovat vaikuttaneet. Nyt voin julkaista niitä vähän kerrallaan ja paljastaa ja kertoa niiden yhteydessä muutakin. Samalla saan uuden blogipostauksen syntymään nopeammin, koska on paljon muutakin tehtävää.

8.10.2019

 

Maanantaina vietin päivän Riihimäellä hyvän ystäväni syntymäpäivillä ja sain samalla tutustua pariin uuteen ihmiseen. Välillä yritimme katsella Englannin kuningatar Elisabetin hautajaisia, joista riitti ohjelmaa koko päiväksi. Olin jo ajatellut peruuttavani menoni ja katsella ohjelmaa koko päivän. Onneksi en perunut.

Nyt kun meillä on vihdoin mahdollisuus tavata ihmisiä, niin tavataan. Koska en käy oikein missään, en matkustele enkä missään nimessä halua mennä ihmisjoukkoihin, pienet tapaamiset ovat oikeita elämän helmiä.

 

16.10.2019

Eräs kirjoitukseni marraskuulta 2019 käsitteli ihmisen sisäistä kiusaajaa tai hienommin sanottuna minussa uinunutta sisäistä kriitikkoa. Olen pari kertaa todennut, ettei se enää vaivaa, mikä ei aivan pidä paikkaansa. Jos se hetken vaivaa tapaamisten jälkeen, niin olen oppinut unohtamaan sen melkein saman tien samalla tavalla, kun unohdan jonkun muun tekemäni virheen.

Ihmisillä, kuten minulla, on tapana puhua usein liikaa. Olen toitottanut itselleni, että en puhuisi mitään vaan kuuntelisin. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kolmen vuoden hiljaisuus on vaikuttanut, puhuminen maistuu taas. 

16.10.2019

Seuraavaksi vanha tekstini, joka antoi tälle postaukselle otsikon.

Äskettäin jo marraskuun puolella (2019) lukiessani eräänä sunnuntaina Hesarin mielenkiintoisia artikkeleita, palautui mieleeni eräs aihe, josta olen aikonut kirjoittaa. Koska asia jää taas roikkumaan, jollen heti edes ainakin aloita uutta blogikirjoitusta.  Jos aloitan sen, niin ainakin se on merkitty ja voin jatkaa sitä ja julkaista sen joskus myöhemmin.

Aihe liittyy osin sisäiseen ääneen, osin meissä olevaan sisäiseen kriitikkoon ja osin muiden suorittamaan ihmisen alistamiseen. Lehden artikkeli oli suppeampi kuin minun aiheeni, mutta se nosti sen pinnalle.  Kirjoitus antoi ohjeita käyttäen esimerkkinä työpsykologian ja muutosjohtamisen asiantuntijan omia kokemuksia. Siinä oli erinomaisia ajatuksia ja esimerkkejä sisäisen kriitikon toiminnasta ja keinoista sen lannistamiseksi. Vanhaksi elänyt ihminen on kokenut, käsitellyt, oppinut ja hoitanut samat asiat kuntoon kantapään kautta käyttäen itseopiskelua. 

21.9.2019

 

Koko elämä lapsuudesta vanhuuteen on oppimista ja itsensä kasvattamista.  Oppiminen menee pitkän kaavan mukaan ja vain kukin itse voi sen toteuttaa. Voi myös jättää kokemuksen antamat opit käsittelemättä, mahdollisesti kipuilla sairastumiseen asti ja ehkä sitten eri tavoilla tien löydettyään oppia kantapään kautta. Niin on aina tehty.  Nyt usein ihmiset kirjoittavat kirjoja kokemuksistaan muille avuksi. Tai aloittavat muiden valmentajana. Loppujen lopuksi meidän pitää ottaa itse vastuu!

 

19.10.2019

Voi olla, että edelleen yrittäviä ihmisiä lyödään erilaisilla aseilla, yritetään syyttä lannistaa. Artikkelin luettuani palasin taas kerran omiin kokemuksiini työelämässä. Suurin osa kokemuksistani on silti positiivisia. Kuitenkin välissä on ollut hurjia epätoivon hetkiä. Usein ne ovat minun osaltani lapsuudesta saakka liittyneet esiintymiseen.  Joskus mietin, että olenko edelleenkään täysin selättänyt niitä. Ikävillä kokemuksilla on usein juuret jo lapsuudessa. Tässä kohdin mieleeni tulevat taas laulukokeet kansakoulussa, kun en saanut laulaa, esitelmät oppikoulussa, kun kaikki meni pieleen. Työelämässä ensimmäinen isolle joukolle esiintyminen meni aivan hyvin, mutta sen jälkeen vanhempi naispankinjohtaja tuli haukkumaan minut. Olin aloittanut esiintymiseni kertomalla, että olin ensimmäistä kertaa puhumassa suuremmalle joukolle ja jännitin. En olisi saanut sanoa niin, koska koskaan ei saisi paljastaa jännitystään. Olin itse keksinyt, että se auttaisi minua kuten tekikin. Pidin pääni. Mutta asia jäi mieleeni ja on vieläkin siellä.

17.8.2019

Lannistavat tapahtumat vaikuttivat myöhemmin, koska kuulin niiden äänen päässäni. En muista, missä vaiheessa kävin esiintymistaidon kurssin. Siellä oli kouluttajana pari urheilutoimittajaa ja puheitamme videoitiin.  Huomasin, että osaisin puhua mistä aiheesta tahansa. Niin minulle myös sanottiin ja kysyttiin, olenko ollut mukana politiikassa. Olihan yhteiskunnallinen osallistuminen ollut joskus mielessäni. Ainoa paha juttu oli, että kun esiinnyin sitten auditoriossa kaikille muille tarkoituksena kertoa omasta työtiimistäni, purskahdin kesken esitystä itkuun. Kurssin vetäjä kirjoitti minulle henkilökohtaisen kirjeen, joka on minulla edelleen tallella. Hän päätteli, että syynä epäonnistumiseeni ja itseni nolaamiseen yleisön edessä olivat henkilökohtaiset syyt. Niin tai näin, ainakin se oli osa syytä.

15.11.2019

Tajusin myöhemmin, että sillä hetkellä selvitin asian itselleni kokonaan ja se nollasi aiemmat ikävät kokemukseni. Olin myös valmis etenemään. Myöhemmistä esiintymisistä en muista mitään. Ne eivät varsinaisesti olleet työtäni, mutta kyllä niitäkin oli silloin tällöin.

Mutta sen muistan, että edelleen sisäinen kriitikko mellasti päässäni koko ajan. Se käsitteli jälkikäteen kaikki tekemäni asiat, asiakaskäynnit yritysasiakkaille, tapaamiset vieraiden henkilöiden kanssa. Vielä eläkkeellä ollessani, sen puuttui harrastustoimintaani ja syytti minua kaikista sanomisistani. Se oli ärsyttävä seuralainen, jonka äänen sittemmin hiljensin. En enää jää miettimään, mitä tuli sanottua. Kun ihminen innostuu, puhuu usein vähän liikaa ja harkitsemattomasti. Olen silti aina jättänyt toisten ihmisten arvostelut, ja mieleen ehkä tulevat ikävät vastaukset toisten käyttäytymiseen sanomatta.

24.12.2019

Kun nyt katson taaksepäin, sisäisen äänen syytä oli myös kirjoittamisen aloittaminen. Olin jo aiemmin alkanut ottaa itseäni, ajatuksiani, sisäistä kritiikkiä ja kaikkea omaan hallintaani. Aloin puhua egon hallitsemisesta ja hiljentämisestä. Se tarkoitti minulle puhumisen vähentämistä ja muiden kuuntelemista. En ole enää aikoihin pohtinut tekemisiäni ja sanomisiani. Kukaan muukaan ei muista eikä syytä minua mistään niistä. Virheetkin ovat hyviä. Joskus teen niitä melkein tarkoituksella vain osoittaakseni, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

En koe olevani parempi ihminen kuin kukaan muu. Olen halunnut jo kauan tuoda sen esiin. Tunnen kyllä myös omat rajoitteeni. Inhoan edelleen yli kaiken kaikenlaista holhoamista ja ohjeistamista.  Se on tullut esiin myös näissä blogeissani. Vältän itsekin antamasta ohjeita muille. Paitsi tietenkin on sallittua ottaa mallia kirjoittamisen aloittamiseksi ja sen kautta tapahtuvaan itsetutkiskeluun.  Vaikka en itse välitä kehuista enkä kiitoksista, haluan itse kiittää aina kun se on tarpeen. 

29.6.2019

Minulle voikin olla vaikeaa jonakin päivänä joutua muiden hoidettavaksi. Tässä vain näkee sen, kuinka opettelemme elämää vielä sen loppuvaiheissa. Tuleeko ihmisestä koskaan valmista? Vastaus on ei.

Olen joskus kirjoittanut, että olen laittanut lähes kaikki elämäntaito-oppaat kiertoon siinä vaiheessa, kun huomasin, etten missään nimessä tarvitse niitä. Olemme itse parhaita oppaita. Yllättäen niitä kirjoja on vielä tallella. Miten kirjojen rakastaja koskaan pääsee paheestaan, kirjojen rakastamisesta.  Eihän rakastaminen voi olla pahe.

Olen muutaman kerran aiemmin maininnut Wayne W. Dyerin, amerikkalaisen professorin ja psykoterapeutin, jonka oppeihin tutustuin 1980-luvulla. Kun niihin tutustui, ei tarvinnut enää mitään muuta opasta. ”Hyväksy itsesi – uskalla elää”.  Se riitti. Tässä linkkejä niihin aiempiin kirjoituksiini ”Aamuajatuksia”, ”Sulautua maisemaan”, ”Täällä muissa maailmoissa”.

Lopuksi. Maanantain keskusteluissa tuli myös pinnalla eräs muisto menneiltä varhaisnuoruuden vuosilta, josta saatan myös jatkossa kirjoittaa. Oikeastaan sen kuuluisi sinne toiselle blogialustalleni ”Kirjoituksia polun varrelta”. Katsotaan nyt.

17.9.2022