Tunnemyrskyjä

Tunnen syyllisyyttä ja jopa häpeää siitä, etten ole pystynyt jatkamaan muita kirjoitusprojektejani viikkoihin.  Kun jokin estää tai ottaa vastaan, niin silloin käy näin. Ehkä kevätmasennus on ottanut uuden muodon. Kaiken lisäksi kiinnitän tähän asiaan aivan liian paljon huomiota. Vielä viisi vuotta ja sitä aikaisemmin, keskityin muihin asioihin ajatellen, että henkinen lama menee ohi.  Istahdin läppärin ääreen kirjoittamaan jostakin aiheesta ollen vähät välittämättä mielialastani. Saatan muistaa väärin. Nimittäin tasan viisi vuotta sitten olin täysin epätoivoinen ja mietin jopa kummallisia ratkaisuja.

Selfie 26.4.2017 piti totutella vielä silmälasittomaan uuteen aikaan.

 

Kun lukee tämän 18.4.2017 kirjoittamani blogin ”Aina ei leimahda” ei oikein uskoisi, että mietin kaikenlaista muuta. Rivien välistä voi kuitenkin eräästä kohdasta lukea jotakin muuta. Pari viikkoa myöhemmin 7.5.2017 kirjoittaessani postauksen ”Maailma seis” se jo näkyy selvemmin. Klikkaamalla blogien nimiä pääset lukemaan ne ja paluunäppäintä painamalla palaamaan takaisin tähän.

Kun aikanaan annoin aiheen viedä minua, unohdin siihen paneutuessani kaiken muun. Viimeaikaiset blogipostaukseni kertovat, että olen entistä enemmän ajautunut omaan sisäiseen maailmaani. Olkoon niin kuin on.

Sama päivä

 

Kevättunteet voivat olla verrattavissa kevään vaihteleviin säihin.

Lapsenlapseni Alexin piti tulla täksi viikonlopuksi luokseni, perjantaista sunnuntai-iltaan. Pikkuveli oli menossa muualle hoitoon. Äidille järjestyi omaksi syntymäpäiväviikonlopuksi lapsivapaa. Koska pikkuveljen hoito peruuntui, siirsimme saman seuraavaan viikonloppuun. Mummi iloitsi nyt siitä, että läppäri on omassa käytössä sen sijaan, että sillä olisi kaikki päivät pelattu Minecraftia. Ja minun olisi pitänyt tutkia, miten saan siirrettyä muistitikun kautta aikanaan ostamani ohjelman Alexin tietokoneeseen, kun hän sen saa. Muut suunnitelmani yhteiseksi ohjelmaksi olivat vielä kesken. Ehkä menisimme Järvenpään taidemuseoon, jossa on mielenkiintoinen näyttely ”Puutarhan salaisuus”.  Jo nimi kuulostaa meille sopivalta.

25.4.2017 satoi lunta

 

Olisihan minulla paljon lukemista, mihin ei aina tahdo jäädä aikaa. Yleensä tutkin kirjoista vain jotakin asiaa.

Torstaina tyttäreni kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan Ikeaan. Lähdin oikein mielelläni. En ole käynytkään siellä vuosiin. Se olikin oikein mukava päivä. En tiedä, johtuiko paljosta kävelystä Ikean osastoilla, että eilen päivällä oikea polveni kipeytyi ja podin polvisärkyä koko loppupäivän. Yön aikana olin ennallani.

Joku voi ihmetellä, kun en raivoa monen muun lailla Facebookissa enkä blogeissani Ukrainan sotaan liittyvistä asioista. Useimmat ajavat itsensä kiihkoon Venäjään ja Putiniin kohdistuvassa vihassa. Minun ei siis tarvitse, koska monet muut tekevät sen kaikkien meidän puolestamme. Itse asiassa kaikkea inhoa ja vihaa sisältäviä kommentteja on mahdottoman paljon, niitä ei voi näkemättä. Tunnemyrskyjä siis riittää. 

Kuvakaappaukseni Google mapsistä, jossa vasemmallä Mariupolin Azovstalin alue

Olen enemmän kiinnostunut tosiasioista. Tänään Hesarissa oli kuva Mariupolin alueella sijaitsevan Azovstalin terästehtaan alueesta sekä Google tms. -karttana ja piirroksena. Venäjä on piirittänyt tehtaan alueen. Putin on sanonut ”sulkekaa tämä teollisuusalue niin, ettei kärpänenkään pääse pakenemaan”. Alueella on piilossa noin 2000 ukrainalaista siviiliä ja noin 1000 sotilasta. Aluetta on kuvattu linnoitukseksi ja kokonaiseksi kaupungiksi maan alla. Voimme kuvitella, miten hirveää siellä olevilla ihmisillä on. Aluetta pommitetaan koko ajan.

Kartat ottavat minut aina valtaansa. Aluehan sijaitsee meren rannalla. Miksi muuten monet isot tehdasalueet ovat usein meren rannalla hienoilla paikoilla? Ihmettelin sitä aikoinani mm. Oulussa käydessäni siellä asiakaskäynneillä. Azovstalin alueeltahan pääsisi pakenemaan meren kautta. Tuskin venäläiset pystyvät valvomaan kaikkia alueen kolkkia. Sanotaan myös, että alue on likipitäen mahdoton vallattavaksi. Suurin ongelma lienee, että vesi, ruoka ja lääkkeet ovat loppumassa tai loppuneet. Ihmiset kuolevat sinne. Toisin sanoen tämä on ja tästä on tulossa lisää valtavia rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Artikkelissa mainitaan, että alueelta on vain yksi reitti pois, jota venäläiset valvovat. Se ei ole meren rannan suunnalla.

Mariupol. (Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Mariupol) Tulevaisuudessa puhutaan Mariupolin tragediasta. Olen ajatellut koko ajan, että kaupungin nimi kuulostaa kohtalokkaalta.

Tämä kuva Urhosta lienee juuri Ukrainasta

Tällä viikolla sain kuulla, että isäni paras ystävä Urho Lehtonen, joka lähti nuorena miehenä heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1941 vapaaehtoisena Saksaan sotilaskoulutukseen joutuen pian itärintamalle, joka vei hänet Venäjälle ja Ukrainaan. Sittemmin hän joutui sotasairaalaan Mariupoliin. Vamman laadusta minulla ei ole tietoa. Sieltä hän palasi jatkokoulutusta varten Bad Tölziin Saksassa ja Graziin Itävallassa. Suomen joukot palasivat kotimaahan keväällä 1943. 

Tämä kuva lienee sieltä Lapinpuiston Yhteiskoulun nurkilta. Isäni on takarivissä toinen vasemmalta ja Urho eturivissä ensimmäinen vasemmalta.

 

Reserviupseerikoulun Urho kävi Suomessa (UK 57) 9.7.-21.12.1943. Hallussani on isäni perua RUK:n 50-vuotisjuhlakirja, josta löydän hänen nimensä lisäyksellä Kiv/SS-vapaaehtoinen. Koska hänet on kirjattu UK 57:n kirjoihin aina 14.3.1944 saakka, niin ilmeisesti upseerikoulua jatkettiin sotatantereella. Toinen vaihtoehto on, että Sotapolku-palveluun liitetty sotilaspassi on puutteellinen, se on niin pienikokoinen, etten pysty lukemaan kaikkia vähäisiä merkintöjä. En ymmärrä Sotapolun kirjauksia, mutta kaipa lisätiedot on saatu sukulaisilta. Kaiken lisäksi eloonjääneiden sotavammat ovat luvanvaraisesti tutkittavissa. Lasten kuullen niistä ei sodan jälkeen keskusteltu, mutta kaverukset varmasti keskustelivat aiheesta keskenään. Isäni haavoittui vakavasti kesäkuussa 1944 Karjalan kannakselle ja sitä seurasi myös pitkä sairaalakausi. Olen aiemmin kirjoittanut isäni kalenteria tutkittuani hänen eräästä sotasairaalavaiheestaan blogiini, jonne on linkki tässä.  Isäni lähti jo 1939 kesällä ensin linnoitustöihin jatkaen sitten koulutuksella. Isäni sotapolku löytyy täältä.

Urho oli niiden mukaan Saksan ja upseerikoulun jälkeen Karjalan kannaksella, jossa ilmeisesti tapasi myös isäni (sisareni kertoi niin). Ihmettelin kyllä, miten hänet on kirjattu koko loppusodan ajaksi eri sotasairaaloiden kirjoihin. Ensimmäinen kirjaus on 15.3.1944.  Vänrikiksi hänet oli sotilaspassin mukaan nimitetty 29.2.1944.

Jatkosota: 15.05.1941 - 08.07.1943 10/N

Jatkosota: 09.07.1943 - 14.03.1944 UK

Jatkosota: 15.03.1944 - 24.03.1944 13.SotaS

Jatkosota: 25.03.1944 - 05.06.1944 18.SotaS.Forssa

Jatkosota: 06.06.1944 - 12.08.1944 52.SotaS

Jatkosota: 13.08.1944 - 31.08.1944 30.SotaS

Jatkosota: 01.09.1944 - 30.11.1944 10.SotaS

Aiemmista blogeistani löytyy aiemmin kirjaamiani tietoja Urhon ja isäni ystävyydestä ja myös minun suhteestani heihin. Linkit ovat tässä:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/valokuvien-ja-muistojen-taustoja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/12/minun-oli-lahdettava.html

Isäni valokuva-albumista. Ampumista ilmeisesti harrastettiin jo ennen sotia.

Urho ja isäni Pentti tutustuivat Helsingin Lapinpuiston yhteislyseossa, joka sijaitsi siihen aikaan Lapinlahdentiellä. Jostakin syystä isäni siirtyi 1930-luvun loppupuolella sinne Riihimäen Yhteislyseosta käymään lukion loppuun. Hänellä oli asunto Malminkadulla, osoitteen sain hänen saamistaan kirjeistä. Urhon perhe asui Lapinlahdenkadulla.  Oli vaikea löytää ko. koulua, koska sitä ei aivan samana kouluna enää ole, vaikka nykyisen samannimisen Helsingin Kontulassa sijaitsevan koulun juuret ovat yhteiset edellä mainitun kanssa.  Koulun historia selvittää osaksi sen, miksi isä vaihtoi koulua. Hän oli maalaistalon poika, jonka oli tarkoitus jatkaa tilanhoitoa. 

Isäni valokuva-albumista. Olisiko isä taustalla?

Lapinpuiston Yhteislyseo oli alun perin perustettu Helsingin maanviljelyslyseona, millä nimellä se toimi 1908–1935. Yksityisen koulun omistajana oli Maanviljelyslyseon osakeyhtiö. 1935 nimi muuttui Lapinpuiston yhteislyseoksi. Koulun perustaja oli alun perin Hannes Gebhard. Koulun oli tarkoitus yhdistää perinteisen oppikoulun sisältöjä ja kehittyvän maatalousalan tarpeita. Täten se oli Suomen ensimmäinen erityislukio. 1935 koulu sai laajentua kuusiluokkaiseksi yhteislyseoksi, jossa oli kolme keskikoululuokkaa ja lukioluokat.

 

Isäni valokuva-albumista. Tuntemattomia poikia. Taustalla koulun portti.

Etsin ko. koulun aikoinaan isäni kuvia seuraten. Mielenkiintoista oli myös, että koulun rehtorina oli jo 1925 alkaen aina 1961 saakka Aarne Pälsi-niminen mies. Hän lienee Lopen Sajaniemeltä peräisin olevaa Pälsin sukua, jonka tunnetuin edustaja oli Sakari Pälsi. Yrityksistäni huolimatta en löytänyt sukuyhteyttä, saatoin silti olettaa, että hän saattoi olla 1881 syntyneen Sakari Pälsin jonkun velipuolen poika. Sakari Joosepinpoika Pälsi syntyi isänsä Jooseppi Joosepinpoika Pälsin (1827–1897) toisesta avioliitosta. Ensimmäisestä avioliitosta renkolaisen Eeva Kaisa Juhontytär Ylimmäisen (1833–1875) kanssa syntyi ainakin seitsemän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Näistä eloonjääneistä neljä oli poikia. 

Olemme menossa Urhon ja Maritan saareen Suomenlahdella 1962 tai myöhemmin. Oikealla äiti. Urho Maritan kanssa seuraa. 

 

Sain selvitetty Helsingin Sanomien aikakoneesta, että Aarne Pälsi oli syntynyt 9.11.1891 ja että hän täytti 85 vuotta 1976. Kuolinaikaa en löytänyt.  Kaukainen sukulaisuussuhdekin lienee vaikuttanut koulun valintaan.

Lopetin kirjoittamisen tähän, mutta jatkan postaustani seuraavana päivänä sunnuntaina. Repesin aamulla valitsemaan ikivanhoja vaatteitani poislaitettavaksi. Jostakin kumman syystä olen säilyttänyt vanhoja bleisereitä ajalta 1990-luvun alku aina sinne 2000-luvulle. Olen käyttänyt niitä, kun kokoni oli aluksi 36, joissakin vaatteissa 34. Kokoni erityisesti yläpäästä on sittemmin kasvanut, kai niin joillekin käy vanhemmiten. Ylä- ja alavartaloni eivät ole enää aikoihin olleet samaa kokoa. Muistan vielä, kun olin ostamassa näistä yhtä rakkaaksi käynyttä mustaa bleiseriä ja katselin itseäni peilistä Aleksi 13:ssa. Olin positiivisesti järkyttynyt hyvästä ulkonäöstäni, taisin silloin painaa vain 50 kg tai alle. Olisinko ollut silloin vasta 45-vuotias? Nythän en enää edes uskalla punnita itseäni.

26.4.2017 olin ostamassa mekkoa itselleni.

Eräs ystäväni sanoi kerran myöhemmin, että vanhemmiten naiset keräävät kiloja vanhuutta ja mahdollista sairautta varten. Sairastuessa yleensä aletaan laihtua. Ei kai se niinkään mene. Mutta jossakin vaiheessa ei enää oikein pysty vaikuttamaan, miten asiat menevät. Meistä monilla voi olla luonnon laki, että kiloja tulee auttamatta lisää.

On siis eräänlaisen kevätsiivouksen aika. En jaksa tehdä sitä koko sunnuntaipäivää.  Toivon, että innostuisin tarttumaan moniin muihinkin keskeneräisiin asioihin, joita en edes viitsi kaikkia mainita tässä.Auton renkaiden vaihto ja hiusten leikkaus voisivat olla tällä viikolla ajankohtaisia. Muihin juttuihin tarttuessani saatan olla tuulispää ja tarttua hetken innoittamana tekemään niitä.

Tässähän tuli jo riittävästi tekstiä viikonlopun blogipostaukseen. 

13.4.2017